COATES, TA-NEHISI: Vesitanssija

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: The Water Dancer

Suomennos: Einari Aaltonen

Ta-Nehisi Coates (s. 1975) on yhdysvaltalainen kirjailija, esseisti ja toimittaja, jonka teosten aiheena on afroamerikkalaisten asema ja valkoisen väestönosan ylivalta. Häneltä on julkaistu kolme tietokirjaa, joista Between the World and Me voitti vuonna 2015 National Book Awardin. Vesitanssija on Coatesin esikoisromaani ja ensimmäinen häneltä suomennettu teos.

Ollaan 1800-luvun alkupuolella Yhdysvaltain syvässä Etelässä, Virginiassa. Tarinan päähenkilö on Hiram Walker, jonka isä on Locklessin tupakkaplantaasin omistaja ja äiti yksi plantaasin orjista tai kuten kirjassa sanotaan – komentolaisista. Äiti myydään pois, kun Hiram on yksitoistavuotias, ja samalla katoaa pojan mielestä täysin myös muisto äidistä. Naapurien kertoman perusteella Hiram tietää, että äiti oli kaunis ja lempeä ja osasi erinomaisesti tanssia vesikannu päänsä päällä.

Ja hän tanssi sillalla savikannu päänsä päällä, kun usva nousi joesta näykkimään hänen paljaita kantapäitään, jotka polkivat mukulakiviä ja saivat hänen kaulakorunsa simpukankuoret kalisemaan. Savikannu ei liikkunut; se tuntui olevan osa häntä, ja vaikka hänen polvensa nousivat korkealle, vaikka hän keinahteli ja hytkyi ja kohotteli käsivarsiaan, kannu pysyi paikoillaan pään päällä kuin kruunu.

Yksin jäänyt Hiramin turvautuu plantaasin naisista yrmeimpään eli Thenaan. Ehkäpä hän vaistoaa Thenassa samanlaisen sisäisen tuskan kuin itsessään, sillä tämän kaikki viisi lasta on viety pois ja myyty eikä heidän kohtaloistaan ole mitään tietoa. Thena suostuu huolehtimaan pojasta, mutta taistelee kauan kiintymystä vastaan. Ei enää uutta kipua!

Hiram unelmoi kuitenkin suuremmasta eikä hämmästy, kun saa pestin taloon velipuolensa Maynardin eli plantaasin perijän palvelijana. Samalla Hiram alkaa saada kotiopettajalta opetusta aineista, joiden katsotaan kuuluvan sivistyneen miehen tietouteen. Poika osoittautuu todelliseksi muistihirmuksi, joka kutsutaan illanviettoihin hämmästyttämään ja huvittamaan vieraita.

Karkeasta, sivistymättömästä ja elostelevasta Maynardista tuskin olisi plantaasin pitäjäksi, vaikka ei oltaisi jo muutenkin pahassa tilanteessa. Loppuun kulutettu maaperä ei enää tuota tupakkaa entiseen malliin ja tilat köyhtyvät. Samalla kasvaa sisällissodan uhka. Yhdeksäntoistavuotiaana Maynard kuitenkin kuolee joen yli vievän sillan sortuessa hevoskärryjen alla. Kuskina ollut Hiram pelastuu hämmästyttävällä tavalla.

Hiram saattaa kuvitella merkitsevänsä isälleen Maynardin korviketta, mutta tasa-arvoinen hän ei voi olla koskaan. Ei koskaan plantaasin perijä, vaikka omistajan poika onkin. Isäntien silmissä orjat eivät ole ihmisiä, vaan omaisuutta: kauppatavaraa, työvoimaa, uusien orjien synnyttäjiä.

He tiesivät nimemme ja ketkä olivat vanhempamme. Mutta he eivät tunteneet meitä, koska meihin tutustuminen olisi vääjäämättä rapauttanut heidän valtaansa. Jotta pystyy myymään lapsen äitinsä helmoista, äitiin ei voi muodostua kummoistakaan sidettä. Jotta pystyy määräämään miehen riisuttavaksi ja pahoinpideltäväksi, elävältä nyljettäväksi, ei häntä kohtaan voi tuntea samaa kuin läheisiään kohtaan.

Hiram pakenee mukanaan sisäorja Sophia, johon on rakastunut. Sophia ei kylläkään juuri Hiramia rohkaise, sillä hän on joutunut elämään vuosia valkoisen miehen halujen tyydyttäjänä eikä vapauteen päästyään tahdo enää ”kuulua” kenellekään. Kehenkään ei kuitenkaan pitäisi luottaa, ei edes toiseen orjaan. Karkulaiset joutuvat petoksen uhreiksi.

Monen kiduttavan kokemuksen jälkeen Hiram toteaa olevansa orjien pakomatkoja järjestävän maanalaisen armeijan leivissä. Tieto nuorukaisen mystisestä pelastumisesta hukkumiselta on levinnyt ja todistanut, että hänellä on sukuperintönä kanavoinnin lahja eli voima siirtää ihmisiä paikasta toiseen. Tarvitaan vain vettä, omat kipeät muistot, heimon laulut ja tarinat, sumu ja sininen valo. Vaatii kuitenkin pitkää harjoittelua ennen kuin nuorukainen oppii hallitsemaan voimaansa. Voiko hän joskus auttaa rakkaan Sophian pakenemaan orjuudesta?

Coates kirjoittaa Amerikan mustien historiasta vaikuttavasti, joskin paikoin hieman liian yksityiskohtaisesti ja pitkästi. Kielellisesti teos on moni-ilmeinen ja vaihteleva aina sen mukaan, kuka kulloinkin on äänessä. Sivistynyt kotiopettaja puhuu ihan eri tavalla kuin valkoinen roskaväki ja orjien joukko taas oman perinteensä mukaan. Todella kiehtova on omaisten ja läheisten kuoro, joka avustaa kanavoinnin mestaria ja Hiramin opettajaa Moosesta tämän viedessä joukkoa turvaan. Einari Aaltosen suomennos on hieno.

Vesitanssija-romaanissa on maagisia piirteitä, mutta muuten se perustuu faktoihin. 1800-luvun alkupuoliskolla oli tosiaan olemassa turvatalojen ja salaisten reittien verkosto, joiden kautta orjia autettiin pakenemaan Etelästä. Jopa Mooseksen esikuvana on oikea henkilö eli vapaustaistelija Harriet Tubman (1822-1913), joka itse karkasi orjuudesta ja auttoi myöhemmin kymmeniä muita pakenemaan. Yhdysvaltain sisällissodan aikana hän toimi sairaanhoitajana ja samalla vakoojana Pohjoisen hyväksi.

Menneisyyttä ei saisi koskaan unohtaa, olipa se kuinka synkkä ja häpeällinen tahansa. Nykyhetki valitettavasti todistaa siitä, ettei Yhdysvalloissa ole parissa sadassa vuodessa tapahtunut suurtakaan muutosta parempaan. Yhä ihon väri määrää sen, miten ihmistä kohdellaan.

MCEWAN, IAN: Kaltaiseni koneet

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Machines Like Me

Suomennos: Juhani Lindholm

Kaltaiseni koneet -teoksessa eletään 1980-lukua, mutta moni asia poikkeaa muistamastamme. Tässä vaihtoehdossa koodinmurtaja Alan Turing ei tehnyt itsemurhaa vuonna 1954, vaan jatkoi tietokoneiden kehittelyä ja saavutti aatelisarvon. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ei kuollut Dallasin salamurhayrityksessä. Englanti ei voittanut taistelua Falklandin saarista, vaan hävisi suuria miestappioita kärsien. Beatles-yhtyeen jäsenet palasivat yhteen ja julkaisivat uuden albumin. Britannian poliittinen elämä Margaret Thatcherin pääministerikauden jälkeen sujui myös hieman meidän historiankirjoistamme poikkeavalla tavalla, jopa aika tavalla brexitin sekoilua muistuttaen.

Kirjan 1980-luku on pitkälle kehittyneen teknologian aikaa. On kuljettajattomia autoja, internet on käytössä ja tekstiviestejä lähetellään. On onnistuttu kehittelemään ihmisenkaltaisia tekoälyisiä robotteja eli kaksitoista Aatamia ja kolmetoista Eevaa. Tavallisetkin (tarpeeksi varakkaat) henkilöt voivat ostaa niitä ja asentaa niihin ominaisuuksia omien toiveidensa mukaan.

Charlie on 32-vuotias mies, jolla elämä tuntuu kaiken aikaa heittelehtivän pienten onnistumisten ja suurten epäonnistumisten välillä. Hänen on tyydyttävä asumaan pienessä murjussa huonolla asuinalueella, mutta on talossa puolensa: yläkerran asukas, kaunis 22-vuotias opiskelija Miranda. Charlie on toiveikas lähentymisen suhteen.

Aatameista ja Eevoista kuultuaan Charlie hullaantuu täysin. Sir Alan Turingkin on ostanut juuri tätä mallia olevan androidin ja Charlie haluaa samanlaisen hinnasta riippumatta! Toiveissa olisi ollut ensisijaisesti Eeva (vaikka se ei olekaan seksilelu), mutta kyllä Charlielle Aatamikin kelpaa. Saattaisihan tästä tulla hänen kaipaamansa ystävä ja työtoveri osakekauppoja ratkomaan..

Lähentääkseen välejä Mirandaan Charlie pyytää tätä tekemään puolet Aatamin persoonallisuuteen liittyvistä asetuksista. Lopputulos on hieman erilainen kuin Charlie odotti, sillä Aatami rakastuu Mirandaan ja onnistuu vakuuttamaan naisen taidoillaan. Ovatko koneen tunteet kuitenkaan aitoja? Ja miksi Aatami varoittaa Charlieta siitä, että Miranda saattaa olla ”systemaattinen, pahantahtoinen valehtelija”?

Vanhassa testamentissa, varmaan Sananlaskuissa, sanotaan että valehteleminen on Jumalalle kauhistus. Kuitenkin ihmisten keskinäisessä elämässä on pilvin pimein harmittomia tai jopa hyödyllisiä epätotuuksia. Miten ne pystytään erottelemaan muista? Kuka kirjoittaisi algoritmin pienelle valkoiselle valheelle, jonka avulla ystävän ei tarvitse punastella? Tai valheelle, jonka avulla raiskaaja joutuu vankilaan, kun hän muuten pysyisi vapaana? Emme vielä toistaiseksi osaa opettaa koneita valehtelemaan.

Aatami unelmoi ihmisen ja koneen välisestä kiinteästä liitosta, jossa kummallakin olisi esteetön pääsy toisensa mieleen. Jopa kirjallisuus kävisi silloin tarpeettomaksi, paitsi haiku – ”olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havainnointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat”. Haikuja Aatamilta syntyykin satamäärin!

Aatamit ja Eevat on siis ohjelmoitu olemaan hyviä ja oikeudenmukaisia, mutta ihmisten maailma on tunnetusti kaikkea muuta.  Mitä tapahtuu, jos androidit kokevat konfliktin liian suurena? Entä mitä tekevät ihmiset, jos he pelästyvät koneen tinkimätöntä oikeudentajua?

Jo kauan ennen kuin mitään laitteistoja oli käytössä, professorit ja heidän postdoc-tutkijansa olivat kehittäneet softaa, joka jäljitteli ihmisten parhaita piirteitä – suvaitsevaisuutta, avarakatseisuutta, huomaavaisuutta, kaikenlaisen juonittelun, pahantahtoisuuden ja ennakkoluulojen puutetta… Sellainen äly voisi opettaa meille miten olla, miten olla hyvä.

McEwan pohtii teoksessaan ihmisyyden syvintä olemusta ja oikean ja väärän käsitteitä, mutta liittää eettisiin kysymyksiin yllättävän luontevasti myös kvanttiteorian. Kirjan henkilöt – Aatami etunenässä - intoutuvat helposti esitelmöimään eivätkä silloin puhetyyliltään juurikaan erotu toisistaan tai kertojasta itsestään. Sävy on asiallinen, hieman surumielinen ja ehkä pettynytkin, mutta ei vailla toivoa – kyllä ihmiset pystyvät virheistään myös oppimaan.  

LEINO, PIIA. Yliaika

Kustantaja: S & S 2020

Ollaan vuodessa 2052. Helsingin tunnetuin rakennus on Tarja-Tower, autot ovat itseohjautuvia, Mars-planeettaa muokataan maan kaltaiseksi ja eläkeikä on 54 vuotta. Tärkein ero vuoteen 2020 nähden on kuitenkin se, että nyt kaikkien seitsemänkymmentäviisi vuotta täyttävien odotetaan poistuvan kuormittamasta yhteiskuntaa myrkkykapselin avulla. Suomen kansalaisuus katkeaa tuohon ikään ja sen jälkeen vielä elossa oleva ihminen on paperiton ja rahaton yliaikaa elävä lainsuojaton.

Kun lapsia jätetään hankkimatta ilmastonmuutoksen takia, sitä kyllä ymmärretään. Eikö olisi reilumpaa, jos hankittaisiin ne lapset ja karsittaisiin ennemmin tosi pitkään eläneistä?... Jos edes pieni osa kituvista vanhuksista päättäisi päivänsä ajoissa, siinähän tulisi ilmastoteko ja eläkepommin purku samassa paketissa.

Lex75 oli aikoinaan Annastiinan idea, mutta toki pehmeämpi muodoltaan. Hänen tarkoituksenaan oli vain tarjota ikäihmisille ”eliniän itsemääräämisoikeutta” eli vapautta valita kuolemansa ajankohta. Jyrkemmät rajat tulivat myöhemmin oikeasuomalaiset-puolueen tahdosta, kun hyötynäkökohdat vaikuttivat niin suurilta.

Jos vanhuksia olisi vähemmän, energiankulutus laskisi, Helsingin asuntopula helpottaisi, vesistöihin ajautuisi vähemmän lääkejäämiä, terveyskeskuksiin ei tarvitsisi jonottaa niin pitkään, kolikoitaan kaivelevat ikäihmiset eivät enää hidastaisi kassajonoja.

Nyt Annastiinalla itsellään on viimeinen elinviikko menossa. Entisenä ministerinä ja pääministerin leskenä hänen on erkaannuttava elämästä näyttävästi ja julkisesti. On suunniteltava läksiäisjuhlat, mietittävä viimeiset sanat ja valmistauduttava exitukseen sopivia lakanoita ja kukkia myöten. Vaikeinta on keksiä tarpeeksi persoonallisia ja mieleenpainuvia viimeisiä sanoja, kun edes Annastiinan ikioma Amimoni eli Heath Ledger -hahmoinen hologrammi ei osaa auttaa.

Kuolinpäivän vaatteisiin, koruihin ja kampaukseen voidaan sijoittaa yhtä lailla kuin hääpäivään, ja hyvinvointikeskukset tarjoavat viime päivän paketteja, joissa lähtöön valmistaudutaan perusteellisilla hemmottelu- ja kauneushoidoilla. Pitopalvelut tarjoavat viimeisiä aterioita, ja monet otattavat itsestään tyylikkäät viimeiset kuvat, usein luonnossa tai muissa lempipaikoissaan.

Yhtäkkiä Annastiina ei osaakaan kuvitella tilannetta, jossa häntä ei enää olisi. Paniikki iskee ja Annastiina pakenee metsien suojiin; hänestä tulee poliisia ja tiedotusvälineitä pakoileva metsämummo. Kohu on tietenkin valtava ja suuri yleisö suutuksissaan siitä, että lain alkuunpanija rikkoo nyt itse sääntöjä. Miten Annastiinan mahtaa käydä? Selviääkö hän, kun ainoana apulaisena on hieman rajoittunut Heath? Saadaanko Annastiina kiinni? Pakotetaanko hänet itsemurhaan?

Annastiina ei ole elämänsä aikana ollut mikään mukava nainen, vaan opportunisti ja röyhkeä pyrkyri, joka uransa vuoksi on tehnyt monenlaisia ikäviä asioita. Aika metsässä saa hänet ehkä miettimään asioita uudella tavalla. Ystävätkään eivät häntä ole hyljänneet ja jopa Heath muuttuu hetki hetkeltä inhimillisemmäksi.

Varastettu aika alkaa olla lopussa, Annastiina miettii. Tuhlattu. Käytetty. Mitä eroa niillä lopulta oli? Aikaa ei voinut säästää, koska sille ei ollut astiaa. Sitä ei voinut käyttää, koska siitä ei saanut kiinni. Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta.

Piia Leino kuvaa vetävästi maailmaa, jossa aiemmin mahdottomina pidetyistä asioista on vähitellen tullut normaali käytäntö. Koronapandemian vaivaamaa nykymaailmaa rupeaa katselemaan uusin silmin: onko suhtautuminen ikäihmisiin muuttunut laskelmoivammaksi, onko talouden vakaus noussut tärkeämmäksi kuin ihmishenki?  Yliaika-teos ei vakavasta sanomastaan huolimatta ole kuitenkaan synkkä, vaan yllättävän hauska ja nokkela. Kuvaukset niin median tekopyhyydestä kuin talouselämän reaktiovalmiudesta, niin ihmisten pikkumaisuudesta kuin poliitikkojen laskelmoinnista osuvat tarkasti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

HARRIS, JOANNE: Mansikkavaras

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: The Strawberry Thief

Suomennos: Satu Leveelahti

Vuonna 1999 ilmestynyt menestysromaani Pieni suklaapuoti kertoo Vianne Rocherin saapumisesta ranskalaiseen Lansquenet-sous-Tannes -kylään kuusivuotiaan tyttärensä Anoukin kanssa, suklaapuodin perustamisesta ja kyläläisten luottamuksen voittamisesta. Viannen tarinaa jatkavat teokset Karamellikengät (2008), Persikoiden aikaan (2013) ja nyt vuonna 2020 ilmestynyt Mansikkavaras.

Anouk on lähtenyt Pariisiin poikaystävänsä perässä, mutta Viannella on sentään vielä seuranaan kuusitoistavuotias Rosette-tytär, joka tuskin tulee jättämään äitiään. Rosette ei juurikaan puhu, vaan ilmaisee itseään lähinnä erilaisilla äännähdyksillä, viittomilla ja piirtämillään kuvilla. Hän nauttii vapaudesta ja on hieman kuriton, mutta suuremmat kolttoset saa Bam-niminen apina ottaa tililleen. Bam on useimmille ihmisille näkymätön, mutta puhdas mielikuvitusystävä se ei ole.

Yhtäkkiä uneliaassa maalaiskylässä tapahtuu mielikuvitusta kutkuttavia asioita. Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuoleman jälkeen paljastuu, että hän on testamentannut omistamansa tammimetsän Rosettelle! Narcissen tytär saa toki kaiken muun omaisuuden, mutta tämä hiertää nyt pahasti. Mitä vammainen tyttö tekee metsällä? Kuka hyötyy, jos metsä myydään: Rosetten äiti Vianne vai edunvalvojaksi määrätty kiertolainen Roux eli Rosetten isä?

Sitten Narcisselta jäänyt liiketila vuokrataan ja tilalle avataan tatuointiliike. Kuinka sen omistajalle, Morgane-nimiselle naiselle, on ylipäätään pälkähtänyt päähän perustaa tatuointiliike Lansquenet-sous-Tannes’in kaltaiseen pikkukylään? Nainen kuitenkin onnistuu. Liike vetää vastustamattomasti ihmisiä puoleensa aina kirkkoherra Reynaudia myöten, sillä Morganella on näkemisen lahja. Hän tietää jokaisen ihmisen kohdalla, millaisen tatuoinnin tämä tarvitsee.

   Kaikesta on kuitenkin maksettava. Maailmassa on herkkä tasapaino. Yksi lapsi jää, toinen lähtee. Nainen saapuu, mies hyvästelee. Ja nyt tämä äänetön mutta tärkeä kohtaaminen: chocolaterie ja tatuointiliike toisiaan vastapäätä aukiolla, ja kumpikin kutsuu viettelevästi:

   Ota, kokeile, maista.

   Kummallakin on oma murteensa, vaikka puhumme samaa kieltä, samaan tapaan kuin aukiolla olevan kirkon kellot ja moskeijan muezzin, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen: Löydä minut, kohtaa minut, tunne minut.

Vianne kokee Morganen läsnäolon uhkaavana. Onko kyseessä valtataistelu kahden samantapaisia voimia hallitsevan naisen välillä? Onko Vianne mustasukkainen Rosettesta, joka vierailee Morganen luona kielloista huolimatta? Onko jotain, minkä Vianne on salannut ja minkä Morgane saattaisi paljastaa?

Muutokset saavat minut aina rauhattomaksi: ne ovat sen merkki, että tuuli on lähtenyt liikkeelle. Ja me olemme niin kauan kieltäneet sen kutsun. Siitä on monta vuotta, kun me vastasimme tuulen kutsuun. Ja silti kuulen sen edelleen, kuulen, kuinka tuuli kutsuu minua äänellä, joka ei ole enää houkutteleva vaan avoimesti ja synkällä tavalla uhkaava.

Mansikkavaras-teoksen kertojina toimivat Vianne, Rosette, kirkkoherra Reynaud ja Reynaudille osoitetun tunnustuskirjeen muodossa myös Narcisse. Näin paljastuu ihmisten elämästä erilaisia salaisuuksia ja vuosikausia kannettuja syyllisyydentuntoja. Paljastuu voimia, joita ei koskaan saisi käyttää omaksi eduksi, vaan aina vain muiden hyödyksi. Muuten saavutettu voitto voi kääntyä karvaaksi tappioksi.

Mansikkavaras on kirjan teema. Rosette on mansikkavaras ihan konkreettisesti nauttiessaan Narcissen metsästä löytämästään marjasaaliista, mutta Morganen liikkeen seinällä oleva William Morrisin tapetti toimii erilaisten kerrostumien symbolina. Lempeän sadunomainen teos varoittaa itsekeskeisyyden vaaroista, mutta antaa sijaa myös anteeksiannolle.

Minusta aaveet ovat vain ihmisiä, joilta jäi keskeneräisiä tarinoita kertomatta maailmalle. Ehkä he sen vuoksi yrittävät tulla takaisin. Ja ehkä minä voisin sanoa Narcisselle, että kaikki on hyvin, että huolehdin mansikkametsästä, että voin kertoa loppuun hänen tarinansa.

HEIKURA, JOUKO: Lahja äidilleni

Kustantaja: Gummerus 2020

Lontoolainen Tim (Timothy, äidin kutsumana Feather) on ihmisoikeusrikkomuksiin erikoistunut asianajaja. Suuntautumisen taustalla ovat varmaan Timin omat kokemukset rasismista, sillä suomalaisen äidin ja jamaikalaisen isän lapsena hän kyllä erottuu joukosta aina väärällä tavalla. Valkoisille hän ei ole tarpeeksi valkoinen, mustille ei tarpeeksi musta.

Äidillä oli tapana sanoa, että tulisin aina olemaan yhtä valkoinen kuin hän ja yhtä musta kuin isäni. Saisin itse valita värini, mutta en saanut antaa päiväni mennä pilalle kohdatessani värisokeita. 

Nyt Tim jostain syystä haluaa tarkkailla taloa, jonka ovessa on korpin muotoinen kolkutin, ja kuinka ollakaan! - juuri kyseistä taloa vastapäätä vapautuu vuokrattavaksi yläkerran kaksio. Onnekkaasti Tim saa myös allekirjoitettua vuokrasopimuksen kiinteistöfirman edustajan kanssa, sillä talon alakerrassa asuva rasistinen vuokraisäntä Edward Locke olisi taatusti estänyt sopimuksen, jos olisi ehtinyt. Myöhemmin Locke voi vain yrittää provosoida Timiä tekemään jotain, jonka perusteella hänet voisi häätää.

Vihasin itseäni kun ymmärsin, että musta symboloi pahaa, rumaa, väärää ja köyhää, valkoinen hyvää, kaunista, valtaa ja vaurautta. Mikki hiirestä tuli salainen ystäväni ja lohduttajani, joka auttoi minua hyväksymään värini. Musta sarjakuvasankarini oli älykäs ja sukkela, valkosulkainen Aku Ankka tyhmä ja laiska luuseri.

Timin äiti Mary (Maija) on syövän vuoksi hoidossa samassa sairaalassa, jossa aikanaan teki pitkän ja kunniakkaan uran rempseänä ja rakastettuna sairaanhoitajana. Toiveita parantumisesta ei enää ole, mutta sisukkuutta on Maryltä edellytetty aikaisemminkin. Hän oli vielä lapsi, kun perhe joutui isän tahdosta muuttamaan Kemistä Manchesteriin, Englantiin. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja muuttoon nyreästi suhtautunut äitikin piristyi. Marylle jäi hänestä hyvä muisto.

   Kun täytin yksitoista, kutsuin koulukaverini pannukakkupartyihin kotiimme. Äiti emännöi kutsuja punaraitaisessa esiliinassa ja oli niin kaunis ja herttainen, Beverely risti hänet Maija Poppaseksi. Pannarit olivat taivaallisia, hilloja ja marmeladeja oli seitsemää sorttia, eksoottisin suomalainen lakkahillo. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, kun lähikylän kirkonkello löi yksitoista kertaa. Keltaisten peltojen takaa kantautunut soitto oli syntymäpäivälahja luokkakaveriltani, jonka isä oli pappi.

   Se oli elämäni viimeinen onnellinen päivä ennen poikani syntymää. 

Sitten hirveä tragedia kohtasi perhettä. Ensin kuoli Maryn äiti ja myöhemmin menehtyivät myös isä ja veli. Suomeen jääneet sukulaiset eivät halunneet olla missään tekemisissä kotimaansa hylänneen petturin kanssa, joten orpo maahanmuuttajatyttö joutui englantilaiseen lastenkotiin. Siellä selviäminen vaati sisua.

On selvää, että lähestyvä syntymäpäivä tulee olemaan Maryn viimeinen. Tim haluaa silloin ilahduttaa äitiään aivan erityisellä tavalla, johon on saanut idean äitinsä papereiden joukosta löytyneestä kirjeestä. Kirjeen päällä kylläkin lukee, että sen saisi avata vasta Maryn kuoleman jälkeen, mutta Tim uhmaa kieltoa. Lukija on ihan ymmällään. Mitä kaikkea Mary on salannut jopa pojaltaan?

Lahja äidilleni on juoneltaan jännittävä ja yllätyksellinen, vaikka murhien sijasta siinä selvitelläänkin ihmisoikeuksien loukkauksia. Tim joutuu työkseen puolustamaan värillisten, vammaisten, homojen, raiskattujen naisten ja hyväksikäytettyjen lasten oikeuksia, mutta ei Marykään ole tietämätön oikeuslaitoksen osoittamasta räikeästä epätasa-arvosta. Pienestä koostaan huolimatta Heikuran kirja on varsin monipuolinen.

KOCH, HERMAN: Suomen päivät

Kustantaja: Siltala 2020

Alkuteos: Finse dagen

Suomennos: Antero Helasvuo

Vuonna 1953 syntynyt Herman Koch on tunnettu hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä. Hänen läpimurtoteoksensa oli mustan huumorin riemuvoitto Illallinen (2009, suomeksi 2012), josta tehtiin Richard Geren tähdittämä elokuva. Teos Suomen päivät on omaelämäkerrallinen kertomus surusta, itsensä etsimisestä ja löytämisestä.

Vuonna 1973 matkustaa 19-vuotias Herman Koch puoleksi vuodeksi Suomeen, koska haluaa tehdä jotain käsillään ja olla yksin. Kaverit ovat lähteneet työskentelemään ranskalaisille viinitiloille tai kibbutsille Israeliin, mutta Herman suuntaakin kauas Pohjois-Karjalaan, syrjäiselle maatilalle Lieksaan.

Matkaan on kaksi muutakin suurta syytä. Ensinnäkin Hermanin on pakko päästä pois sietämättömästä tilanteesta. Hänen äitinsä on hiljattain kuollut ja isänsä vakinaistanut pitkäaikaisen suhteensa varakkaaseen leskinaiseen. Naisessa ei ole sinällään mitään vikaa, mutta Herman on silti katkera. Toiseksi isä patistaa poikaansa päättämään, mitä haluaisi päättötutkinnon jälkeiseltä elämältään. Herman itse tietää jo tässä vaiheessa haluavansa kirjailijaksi, mutta isä nalkuttaa yliopisto-opinnoista.

Lieksassa Herman joutuu heti tositoimiin, mutta kukaan kotona Hollannissa ei ota todesta hänen kertomuksiaan traktorilla ajelusta tai metsä- ja peltotöistä. Eikä ihme, niin onnettomuusalttiiksi ja kömpelöksi hintelä nuorukainen paljastuu.

Ensimmäisinä päivinä minulta putosi kaikki käsistä: maitotonkat, sangot, haravat, heinähangot, luudat ja irralliset osat sähkökäyttöisestä lypsykoneesta, joka yhdistetään nännikumeilla lehmän utariin… En uskonut mihinkään sen vähempään kuin jälleensyntymiseen: kaksi vasenta kättä syntymässään saanut, motorisesti häiriytynyt entinen minäni nakattaisiin pois ja se jäisi kivelle kuin nahkansa luoneen käärmeen vanha vaippa.

Töiden lisäksi Herman saa kokeilla myös menestystään kyläkoulun tanssiaisissa ja opettajaporukan mukana hiihtoreissulla Lapissa. Kyllä tytöt vaaleaan kaitakasvoiseen honkkeliin kiinnittävätkin huomiota, vaikka yhteistä puhuttua kieltä ei aina löytyisikään (jotain muuta kieltä kyllä). Etenkin Lapissa tavattu Anna on Hermanin mielessä vielä lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Vuonna 2012 kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut Koch saapuu toistamiseen Suomeen esiintyäkseen Turun kirjamessuilla. Messuosastoilla kierrellessä hänen käteensä osuu pieni runokokoelma, jonka nimenä on Suomen päivät. Kirjaa selaillessaan Koch oivaltaa sen kertovan hänestä itsestään ja ajasta Pohjois-Karjalassa neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Runoilijan nimi on tuttu, mutta miksi hän on kirjoittanut tämän teoksen? Sitä Koch selvittelee matkustaessaan neljä vuotta myöhemmin Suomessa vaimonsa kanssa.

Suomen päivät -romaani kertoo monista muistakin tapahtumista Herman Kochin elämässä. Häneen seksuaalisia kontakteja hakeneista miehistä, alkoholismista, liftausmatkoista ja moottoripyöristä. Hänen kyvystään kertoa uskottavia valheita tai ainakin muunnella totuutta. Hän on Suomen päivät -teoksen Herman, mutta ei kuitenkaan täysin.

Koko tässä kirjassa Suomen päivät en ole pelkästään seurannut faktoja vaan myös tehnyt niistä fiktiota siellä missä se on sopinut minulle paremmin. Joskus olen käyttänyt fiktiota liimatakseni irtonaiset osat paremmin yhteen, toisin paikoin olen paisutellut faktoja saadakseni aikaan paremman tarinan… Fiktiokirjailijoiden suu on usein täynnä totuutta, mutta ainoa totuus on kyseisen kirjan totuus, ei totuus tapahtumista sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa tapahtuneet.

HARPER, JANE: Luonnonvoimat

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: Force of Nature

Suomennos: Tuulia Tipa

Jäljelle jääneet neljä naista olivat myöhemmin täysin yhtä mieltä vain kahdesta asiasta. Ensinnäkin: kukaan ei nähnyt maaston nielaisevan Alice Russellia. Ja toisekseen: Alicen luonteessa piili viiltävää häijyyttä.

Australialainen perheyritys BaileyTennants on hienostunut kirjanpitoyhtiö, jolla on tapana järjestää henkilökunnalleen virkistys- ja ryhmäytymistapahtumia. Tällä kertaa kahden joukkueen – toisessa viisi miestä ja toisessa viisi naista – on tarkoitus kulkea Giralangin ylängöllä kolmen vuorokauden reitti ja suorittaa samalla erilaisia tehtäviä. Puhelimia osallistujat eivät saa ottaa mukaan, koska heidän on opittava luottamaan itseensä eikä teknologiaan. Reittikarttojakin on vain yksi porukkaa kohti.

Yksi vaellukselle määrätyistä naisista on firman keskijohtoon kuuluva Alice Russell. Hän on lähtenyt mukaan vastentahtoisesti ja anelee heti ensimmäisenä päivänä esimieheltään useaan otteeseen, että saisi palata takaisin. Lupaa ei tule, mutta toisena yönä Alice kuitenkin jättää ryhmän. Sen jälkeen ei jälkeäkään. Edes kokeneet etsintäpartiot eivät häntä löydä.

Muu porukka ei (luultavasti) tiedä, että Alice on ottanut yhteyttä keskusrikospoliisin talousosastoon ja syyttänyt BaileyTennantsia rahanpesusta. Hän on luvannut toimittaa ratkaisevia todisteita heti vaelluksen jälkeen. Tästä syystä katoamista saapuvat tutkimaan osavaltion poliisin ohella myös Alicen kanssa yhteydessä olleet talousosaston Aaron Falk ja Carmen Cooper.

Yksi oletuksista siis on, että Alicen katoaminen liittyisi jotenkin BaileyTennetsiä uhkaavaan oikeusjuttuun. Tätä tukee Falkin aamuyöstä saama puhelu, josta kohinan keskeltä erottuvat heikosti sanat ”hänelle käy huonosti”. Alice on uhmannut sääntöjä ja ottanut salaa puhelimensa mukaan vaellukselle, vaikka ylängöltä löytyykin kenttää huonosti jopa hätäpuheluita ajatellen.

Poliisit pohtivat vaihtoehtoja. Erosiko Alice ryhmästä omasta halustaan ja sitten eksyi tai loukkaantui matkalla? Tekikö joku Alicelle pahaa? Giralangilla on karmiva kaiku, sillä sarjamurhaaja Martin Kovac tappoi siellä parikymmentä vuotta aikaisemmin ainakin kolme naista. Kovac itse on kuollut vankilassa, mutta olisiko hänellä matkija?

Kuulustelujen perusteella selviää, että naisporukan keskuudessa on ollut eripuraa ja syynä siihen on suurimmalta osalta ollut Alice. Naiset ovat haluttomia puhumaan asiasta, vaikka yhdellä vaeltajalla on viiltohaava päässä, toisella mustelma leuassa ja kolmannella käärmeenpurema kädessä. Osa kaunoista ei kuitenkaan liity nykyhetkeen, vaan niiden juuret ovat paljon kauempana menneisyydessä. Seuraavalla sukupolvellakin näyttää jo olevan lusikkansa sopassa.

Harperin trilleri on jännittävä, mutta ei mässäile murhilla tai verisillä yksityiskohdilla. Karun kaunis ja samalla anteeksiantamaton luonto rinnastuu ihmisten sisällä kytevään pelkoon ja vihaan. Kuka tahansa ryhmän naisista voisi olla syyllinen. Tai joku maaston tunteva ulkopuolinen. Kirjailija vihjailee ja herättää epäluuloja, mutta lopullinen ratkaisu on kuitenkin yllätys.

PRESCOTT, LARA: Tätä ei koskaan tapahtunut

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: The Secrets We Kept

Suomennos: Irmeli Ruuska

Yhdysvaltain tiedustelupalvelussa 1950-luvulla naiset työskentelevät lähinnä konekirjoittajina. He ovat huomaamattomia, mutta näkevät ja kuulevat paljon. Keskenään he saattavat juoruilla hieman, mutta ulkopuolisille ei koskaan. On kuitenkin naisia, jotka vain näennäisesti ovat konekirjoittajia tai vastaanottovirkailijoita ja jotka herättävät työtovereissaan uteliaisuutta ja lievää kateuttakin. Nämä naiset ovat varsinaisen työajan jälkeen houkutuslintuja, tiedonhankkijoita.  On leiskuvatukkainen ja näyttävä Sally, joka on sodan aikana toiminut vakoojana ja uskoo liiankin itsevarmasti hallitsevansa kaikki temput. On tyylikäs ja älykäs nuori Irina, joka valikoituu venäläisen taustansa vuoksi Sallyn oppilaaksi.

Sihteeri on yhtä kuin ihminen, jolle uskotaan salaisuus. Sana pohjautuu latinan kielen ilmaisuihin secretus, secretum, salainen. Kirjoitimme koneella, mutta jotkut meistä tekivät muutakin. Emme hiiskuneet sanallakaan työstä, jota teimme sen jälkeen, kun olimme päivittäin peittäneet kirjoituskoneemme suojahupulla. Toisin kuin jotkut miehistä, me osasimme säilyttää salaisuudet.

Tiedustelupalvelun naisten työtehtävien lomassa siirrytään kylmän sodan Neuvostoliittoon. Boris Pasternak kirjoittaa teosta, joka huhujen mukaan sisältää vallankumoukseen kohdistuvaa kritiikkiä ja josta viranomaiset haluaisivat enemmän tietoa. Keinoja ei kaihdeta. Pasternakin rakastajatar Olga joutuu ensin vankilaan kuulusteltavaksi tavalla, joka johtaa keskenmenoon. Myöhemmin hänet siirretään Siperiaan vankileirille raskaaseen ruumiilliseen työhön. Näin yritetään vaikuttaa kirjailijaan, joka itse nauttii Stalinin suojelusta.

Pasternakilla on palava tarve saada teoksensa kirjoitettua ja julkaistua, etenkin kun kaikki samanmieliset kirjailijatoverit ovat jo kokeneet surkean kohtalon. Hän on valmis menemään vankilaan tai vaikka kuolemaan sanomansa vuoksi eikä tunnu lainkaan ajattelevan sitä, millaiseen vaaraan asettaa läheisensä. Hänen päätään eivät käännä sen paremmin vaimon kuin rakastajattarenkaan anelut. 

Et ole joutunut kokemaan sitä, kuten minä. Et ole nähnyt, miten ystäväsi on viety yksi kerrallaan. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun on itse säästynyt, vaikka ystävät on murhattu? Miltä tuntuu olla se, joka on jäljellä.

Kylmän sodan aikana Amerikassa uskotaan lujasti kirjallisuuden ja kulttuurin voimaan. Tiedustelupalvelun organisoimana Neuvostoliittoon aiotaan salakuljettaa Raamatun lisäksi myös muita aiheeltaan sopivia kirjoja. Mikäpä kävisi tähän tarkoitukseen paremmin kuin arvostetun kirjailijan teos, jonka julkaiseminen on hänen omassa maassaan kielletty?

Seuraa jännittävä kuvaus siitä, miten Tohtori Živagon käsikirjoitus salakuljetetaan Neuvostoliitosta pois, käännetään venäjäksi, painetaan kirjaksi ja ujutetaan takaisin maahan. Näihin vaiheisiin liittyvät läheisesti myös tiedustelupalvelun naiset Sally ja Irina. Tempaus onnistuu yli odotusten heidän kannaltaan, kun Pasternakille myönnetään Nobelin kirjallisuuspalkinto. Neuvostoliiton johtajista se kuitenkin tuntuu varmasti iskulta vasten kasvoja eivätkä he jätä reagoimatta tilanteeseen.

Tätä ei koskaan tapahtunut -romaani kuvaa hyvin kylmän sodan aikaa niin Yhdysvalloissa kuin Neuvostoliitossa. Neuvostoliitossa vallitsee pelon ilmapiiri kotietsintöjen, kuulusteluiden, kidutusten, vankiloiden ja vankileirien vuoksi, mutta silti monet uhmaavat määräyksiä oman henkensä uhalla. Yhdysvalloissa taas ovat omat pelkonsa ja arat aiheensa. Kommunismin pelko on yksi näistä, homoseksuaalisuus toinen.

Laaja lähdeluettelo kertoo, että Prescott on tutkinut tarkkaan Tohtori Živago -romaanin dramaattisia vaiheita. Tapahtumat ovat tuttuja, jos on sattunut katsomaan YLE Teemalta tulleen BBC:n dokumentin ”Tohtori Živagon tarina”, mutta Prescott on sukeltanut henkilöiden ajatuksiin. He ovat eläviä ja todentuntuisia rakastaessaan, vihatessaan ja pelätessään. USA:n tiedustelupalvelun naisille olisi voinut uhrata hieman enemmän tilaa. Nyt niin kertomus niin Sallyn kuin Irinankin kohtalosta lopahtaa äkkinäisesti ja jää epämääräisten viittausten ja arveluiden varaan.

TURTON, STUART: Evelynin seitsemän kuolemaa

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

Suomennos: Jaakko Knkaanpää

Stuart Turtonin esikoisromaani Evelynin seitsemän kuolemaa kaihtaa kaikkia luokitteluja. Toisaalta se on dekkari Agatha Christien hengessä ja toisaalta goottilainen kauhukertomus, mutta lisäksi siinä on jotain täysin omanlaistaan ja määrittelemätöntä.

Ollaan 1920-luvulla. Tapahtumapaikkana on Hardcastle-suvun rapistunut kartano. Yhdeksäntoista vuotta sitten siellä murhattiin raa’asti toinen perheen pojista, minkä jälkeen kartano jätettiin vuosittaista muistopäivää lukuun ottamatta oman onnensa nojaan. Nyt sama vierasjoukko, joka oli paikalla Thomasin murhan aikaan, on kutsuttu juhlimaan perheen esikoista, Evelyniä. Ilmapiiri on pahantahtoinen ja riitaisa, ei ollenkaan juhlava.

Kirja kattaa kahdeksan päivän ajanjakson. Lukija pääsee toiminnan keskelle heti ensimmäisen päivän aamuna tavatessaan metsässä kauhistuneen miehen, joka huutaa Annaa. Mies ei muista mitään. Ei sitä, kuka Anna on. Ei sitäkään, kuka on itse. Oma ruumis tuntuu vieraalta, liian suurelta ja vanhalta. Kaiken muun lisäksi miesparan päässä jokin ääni jakelee käyttäytymisohjeita.

 Rauhoitu.

”En saa henkeä”, korisen. Veri pauhaa korvissani, kun vaivun maahan ja sormeni uppoavat multaan.

Pystyt kyllä hengittämään, kun vain rauhoitut.

Sisäinen ääni tyynnyttää. Sen sävy on viileä, luotettava.

Sulje silmäsi, kuuntele metsää. Kokoa itsesi.

Myöhemmin selviää, että mies on tohtori Sebastian Bell. Pelokas ja väritön sivustakatselija, vastuunvälttelijä. Bell ei ole kuitenkaan kertojan ”isäntänä” enää seuraavana aamuna, vaan tilalle on vaihtunut vanha hovimestari. Ja näin tarina etenee: joka aamu uusi mieli ja uusi ruumis, joita kertojan pitäisi hallita. Joka päivä uudenlaisia havaintoja ympärillä tapahtuvista asioista.

   ”Minulla pauhaa täällä kahdeksan eri ihmistä”, sanon ja napautan itseäni ohimoon.

   ”Kahdeksan?”

   ”Ja myös kahdeksan versiota tästä päivästä”, sanon. ”Aina kun aamulla herään, olen eri vieraassa. Tämä on viimeinen. Joko ratkaisen jutun tänään tai aloitan alusta huomenna.”

Näyttää siltä, että kartanossa toistuu yksi ja sama päivä yhä uudestaan. Suurin osa vieraista tekee samoja asioita ja puhuu samoja sanoja muistamatta niistä seuraavana päivänä yhtään mitään. Joka ikisenä iltana Evelyn-neiti kuolee, ehkä itsemurhan seurauksena tai taitavasti suunnitellun murhan uhrina. Tapahtumia ei voi estää, yrittäminenkin vain pahentaa asioita.

   ”Emme voi selvittää murhaa, jos kukaan ei kuole, ja jos emme selvitä, emme pääse täältä pois.”

   ”Antaisitko sinä hänen kuolla?” kysyn järkyttyneenä hänen piittaamattomuudestaan.

   ” Olen elänyt tämän päivän kahdeksan kertaa ja hän on kuollut joka ilta, vaikka olisin tehnyt mitä”, hän sanoo ja pyyhkii pöydän reunaa sormellaan. ”Se, mikä tapahtui eilen, tapahtuu myös huomenna ja ylihuomenna. Voin vakuuttaa, että vaikka kuinka haluaisit puuttua asioihin, olet jo yrittänyt ja epäonnistunut.”

Melko pitkään menee, ennen kuin isännästä toiseen liikkuvan kertojan henkilöllisyys selviää. Hän on Aiden Bishop, yksi niistä kolmesta henkilöstä, jotka on määrätty selvittämään syyllinen Evelynin kuolemaan. Nämä kolme muistavat kokemansa ja näkemänsä asiat ja muodostavat keräämistään tiedonsiruista kokonaisuutta. Se, joka ensimmäisenä päätyy oikeaan ratkaisuun, vapautuu aikasilmukasta ja pääsee pois kartanosta.

Aikaa tapauksen ratkaisun löytämiseen on kuitenkin vain kahdeksan päivää. Jos oikea nimi ei silloin ole tiedossa, alkaa kierros uudestaan tyhjästä, Näin on tapahtunut luultavasti jo satoja tai tuhansia kertoja. Aidenille on sentään sallittu avustaja eli mystinen palvelustyttö Anna ja osittain myös Ruttolääkärin hahmoon pukeutunut hahmo, joka tuntuu valvovan tapahtumia. Mutta kuka on hirveä Lakeija, joka haluaisi tappaa ”pikku kanit” yhden toisensa perään?

Kirjassa on yksityiskohtia ja johtolankoja niin runsaasti, että niistä on miltei mahdoton pitää lukua. Tämä on älyllä leikittelevä trilleri, jossa ei hirveästi kiinnitetä huomiota ihmisten tunteisiin, sillä Evelynin kuolemakaan ei useamman kerran toistuttuaan tunnu enää kovin suurelta jutulta. Kyseessä on näppärä murhamysteeri, jossa vanhoja ideoita on kierrätetty uudella tavalla. Ajassa liikkuminen on aihe, jonka konkreettista puolta, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia ei kannata kovasti mietiskellä, vaan nauttia vain itse kertomuksesta.

JOHN, D. B.: Pohjoisen tähti

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: Star of the North

Suomennos: Kristiina Vaara

Brittiläinen D. B. John on lastenkirjojen toimittaja ja kirjailija, joka on vieraillut Pohjois-Koreassa useita kertoja. Idea Pohjoisen tähti -teokseen syntyi vuonna 2012, kun turistiryhmää patistettiin päivittäin kumartamaan jollekin Kim Il-sungin lukemattomista patsaista. Maa kieltää uskonnot, mutta palvoo Kimin dynastiaa! Ja asioita tutkittaessa paljastui muita yhtä kummallisia asioita.

Pohjoisen tähti -trillerissä seurataan kolmen eri henkilön vaiheita. Ensinnäkin on amerikkalainen Jenna (korealaiselta nimeltään Jee-min), joka äitinsä puolelta on korealainen ja isänsä puolelta afrikkalais-amerikkalainen. Jenna puhuu koreaa ja on tutkijana perehtynyt syvällisesti Pohjois-Korean tilanteeseen. Vuonna 2010 hän on kolmekymmentävuotias yliopiston opettaja ja kouluttautumassa CIA:n agentiksi.

Jennalla on henkilökohtainen syynsä liittyä salaiseen palveluun. Vuonna 1998 hänen kaksoissisarensa Soo-min katosi yhdessä poikaystävänsä kanssa Etelä- ja Pohjois-Korean rajan lähellä sijaitsevalta rannalta. Pitkään uskottiin, että pariskunta hukkui, mutta nyt on herännyt epäilyjä siitä, että nuoret olisikin jostain syystä kaapattu Pohjois-Koreaan.

Pohjois-Koreassa seurataan everstiluutnantti Cho Sang-hon vaiheita. Hän ja vanhempi veljensä Yong-ho ovat nousemassa merkittävään asemaan, Yong-ho suorastaan Kim Jong-unin luottomieheksi. Veljeään vakavampi ja järkevämpi Cho pelkää korkeaan virkaan automaattisesti liittyviä taustojen tarkastuksia. Veljekset on pieninä adoptoitu arvovaltaiseen perheeseen lastenkodista, joten heidän verenperinnössään saattaa hyvinkin olla jotain raskauttavaa. Millainen rangaistus kohtaisi heitä ja heidän perheitään, jos luokkataustasta nyt paljastuisi jokin tahra?

Esimiehensä eron vuoksi englannintaitoinen Cho kuitenkin on se, joka johtaa pohjoiskorealaisen valtuuskunnan matkaa New Yorkiin. Näennäisesti valtuuskunta hieroo rauhaa, mutta tosiasiassa yrittää puristaa amerikkalaisilta mahdollisimman paljon tarvikkeita ja kovaa valuuttaa. Pohjimmiltaan rehellinen Cho hämmentyy pahoin, kun amerikkalaisten joukkoon kuuluva Jenna alkaa esittää outoja kysymyksiä. Mitä tapahtuu leiri 22:lla? Miksi maahan on kaapattu muunmaalaisia, kuten esimerkiksi Jennan sekarotuinen kaksoissisar?

Rouva Moon taas on Pohjois-Korean syrjäseudulla asusteleva tarmokas ja ovela vanhus. Hän yrittää saada lisäelantoa myymällä torilla leivonnaisia ja ruokaa. Rouva Moon ei enää innostu iskulauseista eikä usko kansalaisten tasa-arvoon.

Sinä päivänä, kun hän näki kylän lapsia nyppimässä häränpaskaa löytääkseen siitä sulamattomia siemeniä ruoakseen, jokin hänen sisällään muuttui, ja lopullisesti… Rakas johtaja tunsi kansansa tuskan ja itki heidän puolestaan. ”Olen kanssanne tällä vaativalla marssilla”, hän sanoi heille. ”Siitä, joka kestää nämä koetukset, tulee todellinen vallankumouksellinen.” Televisiouutisissa näytettiin, kuinka hän söi yksinkertaisia perunaruokia solidaarisuudesta kansan ahdingolle, mutta rouva Moonin silmissä hänen mahansa näytti runsaammalta kuin koskaan.

Keskeisimmistä henkilöistä kukin edustaa jotain Pohjois-Koreaan liittyvää näkökulmaa. Rouva Moon näkee tavallisten ihmisten puutteenalaisen ja tarkkaan valvotun elämän, mutta myös alttiuden joukkohysterialle. Cho puolestaan elää eliittiluokalle tarjotussa ylellisyydessä, mutta hänkin täynnä vainoharhaista pelkoa siitä, että kaikki saattaa hetkenä minä hyvänsä romahtaa. Jennan välityksellä saadaan asiaan perehtyneen ulkopuolisen tutkijan viileä arvio Pohjois-Koreasta ja sen johtajasta.

Vainoharhaisella ja kieroutuneella tavalla Kim Jong-il on hyvin rationaalinen. Hän on selviytyjä, pelaa huonoilla korteilla mutta taidokkaasti. Hänen aseensa suojelevat häntä meiltä. Nälkä suojelee häntä kotona. Hänen kansansa jaksaa ajatella ainoastaan sitä, mistä seuraava ateria tulee, ei kapinointia. Ja hän tappaa heitä niin paljon kuin on tarpeen pysyäkseen vallassa.

Pohjoisen tähti kuvaa Jennan yritystä löytää siskonsa. Trillerinä se ei ole mitenkään poikkeuksellinen, vaan parasta antia ovat kuvaukset Pohjois-Koreasta. Ihmisten selviytymiskeinot mahdottomalta tuntuvassa tilanteessa, huumeet, lahjonta, bowibun (valtion turvallisuusministeriön) rajaton valta, kidutuskeinot ja teloitukset, komeat puheet ja iskulauseet, totuuden vääristely ja pimittäminen. Kirjan lopussa kerrotaan siitä, mitkä romaanin uskomattomilta tuntuvista elementeistä perustuvat tosiasioihin.

Entä onko Pohjois-Korealle langetetuista sanktioista kirjailijan arvion mukaan mitään hyötyä? Eipä ole, päinvastoin. Mutta haluaako Pohjois-Korea itse eroon sanktioista? Siihenkin kirjasta löytyy näkökulma.

Sanktiot pelaavat suoraan Kimin pussiin. Eristys, jonka ne aiheuttavat, tekee hänestä voimakkaamman, ei heikompaa, ja kokoaa kansan hänen taakseen tietynlaisella uhmakkaalla nationalismilla. Mitä syvemmin hänet eristämme, sen vaarallisempi hänestä tulee.