HAMID, MOHSIN: Viimeinen valkoinen mies

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: The Last White Man

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Pakistanilaistaustaisen brittikirjailijan Mohsin Hamidin (s. 1971) Viimeinen valkoinen mies -pienoisromaanin alkulause tuo väistämättä mieleen Franz Kafkan novelliklassikon Muodonmuutos, jossa kauppamatkustaja muuttuu yön aikana valtavaksi torakaksi. Hamidin päähenkilö Anders puolestaan on lempeäluontoinen keski-ikäinen mies, joka työskentelee kuntosalilla ja jonka äiti on vuosia sitten kuollut ja isäkin vakavasti sairas. Viime aikoina Anders on alkanut tapailla uudelleen teini-ikänsä ihastusta Oonaa, joogaohjaajaa. Ja nyt hän siis on ruskea.

Muuttumisensa jälkeen Anders on tietenkin epäuskoinen ja hämmentynyt, mutta sen jälkeen voimakkain tunne onkin viha. Anders tuntee olevansa ryöstön uhri, jolta on viety kaikista tärkein: minuus. Sitten tulee pelko jopa omaa olemusta kohtaan. Anders ilmoittaa työpaikalleen olevansa poissa sairauden vuoksi ja lähtee kauppaankin vain pakosta tuntien koko ajan olevansa uhattuna. Kukaan tutuista ei häntä tunnista, katseet ovat epäluuloisia ja käytös töykeää.

… kun hänelle oli käynyt selväksi, että hän oli vieras kaikille, jotka tunsi nimeltä, hän ei enää yrittänyt katsoa heitä silmiin, ei antanut katseen viivähtää tavalla, jonka saattoi ymmärtää väärin.

Ensimmäisenä kaikista ihmisistä Anders ilmoittaa muuttumisestaan Oonalle. Oona on palannut kotikaupunkiin tukeakseen äitiään perhetragedian jälkeen ja on väsynyt ja haluton. Silti hän lähtee Andersin luo, koska miehen hätä on niin suuri ja selitys hätään niin omituinen. Tapaaminen on hämmentävä, tunteet ristiriitaisia. Oonasta tuntuu, että hän pettää jonkun syleillessään tummaksi muuttunutta kumppaniaan.

… Oonan oli ponnistettava tahdonvoimansa, jotta hän näki Andersin miehen sisällä, jotta hän näki, että siinä oli Anders, tuttu Anders, jonka luona hän oli ollut monta yötä viime kuukausien mittaan…

Eihän Anders sentään ole ainoa muuttunut, vaan vähitellen heitä alkaa näkyä myös kuntosalilla, jossa ainoa tumma mies on tähän asti ollut siivooja. Ilmapiiri käy kyräileväksi ja kireäksi, alkaa esiintyä riitoja ja tappeluita, jopa toisten tahallista vahingoittamista. Kaupungilla roihahtaa väkivaltaisuuksia, ihmisiä ammutaan. Jotkut tummiksi muuttuneet valkoiset kokevat tilanteen niin ahdistavana, että turvautuvat itsemurhaan.

… lopputulos oli jo selvä, toisin sanoen että valkoinen mies oli tosiaan ampunut tumman miehen, mutta myös että tumma ja valkoinen olivat olleet yksi ja sama mies.

Netissä leviävät salajuoniteoriat, joiden mukaan vuosikausia on valmistettu sitä, että tumma väestönosa nousisi valtaan ja pyyhkisi pois valkoiset (ja paremmat) ihmiset. Oonan äiti on yksi kiihkomielisistä, joten tyttären näkeminen ruskean miehen kanssa saa hänet suorastaan voimaan pahoin. Anders puolestaan tunnustaa, että olisi ilman muuttumistaan luultavasti kodinturvajoukoissa häätämässä tummia pois kodeistaan.

…jos hän olisi ollut edelleen valkoinen, ehkä hän olisi nyt siellä, puhaltelisi valkoisia henkäyksiä käsiinsä vuorenvarmana asiansa oikeutuksesta tai ainakin turvassa ajatuksilta muiden asian oikeutuksesta…

Andersin isä kokee hänkin olonsa epämukavaksi seuratessaan tumman miehen ja valkoisen naisen lemmiskelyä, vaikka tumma mies onkin hänen oma poikansa. Kaikesta huolimatta isä on valmis viimeisilläkin voimillaan puolustamaan Andersia, jos tämä on vaarassa. Hyvin liikuttavasti isä haluaa myös kuolla hyvin, jotta poika ei ahdistuisi liikaa, vaan hänelle jäisi voimavaroja jatkaa elämäänsä.

Kun lähes kaikki kaupunkilaiset ovat muuttuneet, on elämä jo normalisoitumassa hyvää vauhtia ja useimmat ihmiset alistuneet tilanteeseen. Muutosta kun ei voi estää eikä kukaan myöskään pysty vieraasta ihmisestä sanomaan, onko tämä tumma syntyään vai yksi muuttuneista. Lopulta jäljellä onkin enää yksi ainoa valkoinen mies. Ja sitten ei enää häntäkään.

… hän oli mennyt naimisiin ja löytänyt rakkauden ja menettänyt rakkauden ja vaihtanut väri, ja mikä muutoksista oli merkittävin, sitä hän ei osannut sanoa, mutta luultavasti ei ainakaan väri.

Viimeinen valkoinen mies on ohut teos, mutta antaa paljon ajateltavaa ihmisyydestä, ennakkoluuloista ja rakkauden voimasta. Tunnelma on unenomainen; terävinä piirtyvät etualalle vain elämästä otetta hapuilevat Anders ja Oona ja koko nimetön kaupunki väkijoukkoinen jää sumennettuna taustalle. Epäselväksi jää, muuttuvatko ainoastaan tämän kaupungin ihmiset vai onko ilmiö laajempikin. Tästä tulee mieleen José Saramagon allegoria Kertomus sokeudesta.

Hamidilla on aivan oma kirjoitustyylinsä. Hän saattaa toistaa samaa asiaa useaan otteeseen hieman eri muodoissa ja erottaa lauseet toisistaan pilkulla, jolloin virke saattaa venyä jopa yli puolen sivun mittaiseksi. Kirjailijan ja suomentaja Jaakko Kankaanpään taitavuudesta kertoo se, että teksti on silti helposti hahmotettavaa ja sujuvaa, jopa musiikinomaista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

TURUNEN, EEVA: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu

Kustantaja: Siltala 2022

Kirjailija ja arkkitehti Eeva Turusen (s. 1983) romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen voitti vuonna 2022 Kalevi Jäntin palkinnon, oli yksi Finlandia-palkintoehdokkaista ja nousi äänestyksessä lukijoiden suosikiksi. Turusen edesmenneelle ukille omistetussa teoksessa kovasti kirjailijan itsensä kaltainen monitaitohenkilö puhuu omasta ukistaan, palkitusta ja tunnetusta arkkitehdistä ja suunnittelijasta.

Yksi ukkitarinan näyttämöistä on palvelutalon huone, jonne ukki on näön huononnuttua joutunut. Vanha gentlemanni muistaa vuoden tarkkuudella kaikki suunnittelemansa rakennukset ja esineet, kaikki saamansa kunniakirjat ja -merkit, kaikkien asioiden sijaintipaikan kotona, mutta nykyistä olinpaikkaansa hän ei hahmota. Liikutuskyyneliä nousee silmään, kun ukki yrittää pitää kiinni kovin nopeasti poistuvaisen lapsenlapsensa käsistä.

Ukki lausahtaa pariinkin otteeseen ylen juhlavasti: minulla oli suuri ilo ja kunnia saada vanhemmikseni kaksi niin hienoa ja sivistynyttä ihmistä, ja sivistyneeksi ja miellyttäväksi kehuu lähipiiri ukkia itseäänkin. Sivistynyt hän varmasti olikin, mutta myös omanarvontuntoinen – seuraksi kelpasivat lähinnä akateemiset menestyjät ja kauppaneuvokset. Palvelutalon väen ukki leimasi alentuvasti seurustelukyvyttömiksi torveloiksi.

Toinen näyttämöistä on ukin talo, jota lapsenlapsi tyhjentää. Pikkutarkat luettelot huoneista ja tavaroista kertovat omalla tavallaan ukin elämästä ja hänen tärkeinä pitämistään asioista. Kertoja tuskailee raskaasti: mitä tavaroita hän pystyisi säilyttämään ja mitä joutuisi heittämään pois. Voisiko ukin säästämät hiustupsut eri vuosilta ehkä laminoida kirjanmerkeiksi? Eikö mikään epäilys ala nakertaa ukkiaan esikuvanaan pitävää lapsenlasta?

suunnitelmani on se, etten korjaa ukilta saamani seinäkellon aikaa, vaikka kello on hieman väärässä, koska haluan, että kello käy ukin aikaa

Kolmantena näyttämönä toimii arkkitehtitoimisto, jossa kertoja ja hänen työtoverinsa vaihtavat suunnittelutyön lomassa varsin henkilökohtaisia tietoja ja jakavat tehtäviään vahvuusalueittensa mukaan. Arkkitehtuurikilpailuun osallistutaan ja jonkinlaista musiikillista toimintaa harrastetaan. Kertojan oma koulurakennusprojekti aiheuttaa yksityiskohtahuolta täydellisyyttä tavoittelevalle arkkitehdille vapaa-ajallakin.

Arkkitehti sanoi Valaisimessa on kolme alumiinirinkulaa, joiden tehtävä on somisteen. Toivomme mallia, johon ei somistusrinkuloita kuulu, hän sanoi. Hän alkoi itsekin ryhmäpaineen vaikutuksen alaisena kyseenalaistaa rinkuloista puhumisen tärkeyttä ja tähdensi itselleen: minun on pidettävä pintani, olenhan huoneessa ainut, jolla on rinkulaymmärrystä. Muilla on vain teknistä taikka teknis-taloudellista ymmärrystä, ja siinä mielessä he ovat vain osittaisia ihmisiä.

Neljäs näyttämö sijaitsee kertojan kotona. Hän on parisuhteessa naisoletetun kanssa, muttei rohkene paljastaa asiaa ukilleen. Ensi alkuun puoliso lohduttaa surevaa kumppaniaan lempein sanoin ja elein, mutta suivaantuu vähitellen loputtomaan uurna-, kutsukortti- ja muistopuhesuunnitteluun sekä ukin talon tyhjennykseen. Tympeä vaitonaisuus astuu parisuhteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaravyöry siirtyy ukin kodista kertojan kotiin. Navakka tuoliviha valtaa puolison ja kertoja alkaa uumoilla parisuhteen loppua.

olen havisevassa tilassa

saan ollakin, saan olla hauras

Viideskin näyttämö ehkä on, mutta vain kertojan mielikuvituksessa. Yksinäisyyden uhatessa hän päättää muuttua U-tädiksi elikkä maailman parhaaksi kummitädiksi, joka hurmaa kaikki erikoisilla lahjoillaan ja lumoavalla persoonallaan. Kummilapsi tulee suorastaan roikkumaan U-tädissä ja aikanaan hoivakodissa U on oleva koko laitoksen sydän ja sielu. Vaan kuultaako tämän kuvitelman takana tosiasiassa epävarmuus siitä, ettei täytäkään odotettuja raameja?

teini ja minä, me tapaamme usein oranssissa torikahvilassa, ja minä näen hänet todella, oikein todella

hänen ystävänsä kysyvät Miks’ et karkeloi ikätoveriesi keralla vaan luuhaat ikälopun U-tädin kortteerissa?

hän vastaa Oi, en kestä eroa kummistani, hänen sutkauksistaan, ymmärtäkäämme vuosikertaihmisen arvo

U-täti, hän se jaksaa punoa hermosolujensa välille uusia yhteyksiä jatkuvasti ja luoda aivoihinsa yhä uusia hermosoluja!

Kullakin näyttämöllä tapahtumat etenevät kronologisessa järjestyksessä, mutta näyttämöt ovat keskenään eri aikatasossa, joten lukija kokee aikatasohyppelyä. Tyylikattaus käsittää niin oivia dialogeja kuin virtaavaa proosarunoa tai monenlaisia luetteloita, niin rakennusteknistä tietoutta kuin ylilyövää itsetilitystä tai asiallisuutta tavoittelevia sähköpostiviestejä. Uudissanojen pyörittelyä, sanoilla ja sanajärjestyksillä leikittelyä. Taattu Eeva Turusen tyyli, mikäs muu!

PS. Liekö mitään yhteyttä U-tätiin näillä: Ullalla (monologinäytelmässä Muutama sana Ullasta, 2015) ja neiti U:lla (esikoisromaanissa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, 2018)?

TISSARI, SAMI: Krysa

Kustantaja: Aula & Co

Sami Tissarin dystopiahenkinen romaani Krysa oli yksi vuoden 2022 Finlandia-ehdokkaista. Idean Tissarin sai tähän esikoisteokseensa 1990-luvulla ilmestyneestä tutkimuksesta, joka käsitteli muun muassa tietojenkäsittelytieteilijää Marvin Minskyä ja koneälyn kehittäjää Frank Ronsenblattia. Syntyi ajatusleikki: entäpä jos Neuvostoliitto olisikin ollut ensimmäinen koneälyvaltainen maa ja voittanut siksi kylmän sodan?

Ihmiskunnan historia tuntee kasapäin rakastettavia paskiaisia, kaunopuheisia tyranneja ja massamurhaajia, joiden käytöstavoissa ei ole moitteen sijaa. Tunnustan sen sinulle nyt: minä, Pavel Anatolevits Dybenko, olen vastuussa siitä, että kaikki tuntemani ihmiset ovat poissa. Samoin olen vastuussa lukemattomien ihmisten kohtaloista, jotka ovat kohdanneet surkean loppunsa gibelin aikana ja sen jälkeen.

   Mutta pahaa sanaa et ole minun suustani kuullut.

Pavel Anatolevits Dybenkon tulevat vanhemmat tapasivat vuonna 1971, kun neuvostoliittolainen sukelluslaiva sieppasi Chesapeakenlahdella amerikkalaisen Frank  Rosenblattin. Tämä tiedemies oli keksinyt perceptronin eli matemaattisen algoritmin koneelle, joka oppii kokemuksen kautta. Yhdysvalloissa kokeilu lopetettiin kesken, koska kompuutteri eli laskukone vaikutti lupaavammalta, mutta Neuvostoliitto oli valmis tarjoamaan Rosenblattille uuden tilaisuuden.

Kirjan kertoja Pavel eli Pashka syntyy noin kymmenen vuotta myöhemmin lähellä Suomenlahtea  sijaitsevassa Buratinossa, joka on ulkopuolisilta suljettu ja huippusalainen aseteknologian tutkimuslaitos. Siellä perhe elää tavanomaista paremmissa oloissa, mutta silti tavallaan kultaisessa häkissä, sillä perheenjäsenet eivät saa koskaan lähteä alueelta yhdessä. Isän kanssa poika voi sentään käydä kesäisin kalastamassa tai talvella ajella Suomenlahden jäällä.

Useita germaanisia kieliä osaava äiti Julija kyyditään päivittäin helikopterilla Buratinosta Leningradiin, missä hän työskentelee kansainvälisiä vieraita majoittavassa hotellissa näennäisesti siivoojana ja tosiasiassa vieraiden puheita tulkkaavana vakoojana. Isä Anatoli, elektroniikkainsinööri, puolestaan suunnittelee Buratinon tutkimuslaitoksessa erilaisia ihmeellisiä vempeleitä, joista Pashka-poikakin saa osansa. Isä nimittäin tuo hänelle atomienergialla toimivan nuken, joka on kertomuksen ”sinä”, Pashkan uskottu.

Alkoholin liikakäyttö osoittautuu kohtalokkaaksi etenkin Pashkan lähipiirin miehille. Absurdein tapahtuma liittyy Viktor-enoon, joka lintsaa vuonna 1988 lossivahdin työstään päästäkseen Buratinoon katsomaan televisiosta olympialaisia ja menehtyy ajaessaan tuunaamallaan moottoripyörällä humalassa päin pylvästä Pashkan kotitalon pihassa. Viranomaisille siitä koituu todellinen ongelma:

Kolme viikkoa myöhemmin Vitja-enon kuoltua Buratinossa hän viranomaisten tiedon mukaan edelleen odotti Mologa-joen itärannalle juuttuneen lossin ohjaamossa vaijerin saapumista. Tämän takia enolle ei millään ilveellä haluttu myöntää hautauslupaa. Eihän ihmistä, jolle maksettiin palkkaa hyvin tehdystä työstä yhdessä paikassa, voitu kuopata kuolleena jossain toisaalla.

Kun isäkin kuolee Leningradissa onnettomien olosuhteiden uhrina, joutuvat Julija ja Pashka lähtemään pois Buratinosta ja muuttamaan isoäiti Marfan luo. Marfa on kertomuksen värikkäin hahmo: entinen partisaani, jolta on menettänyt molemmat jalkansa toisen maailmansodan aikana karhun puremiin, mutta joka sisullaan ja roisilla sanailullaan pistää kampoihin kenelle tahansa: Pyyhi mitä pyyhit tai ole pyyhkimättä. Perseellä ei ole vartta, eikä paskalla juuria.

Näihin aikoihin 1990-luvulla alkaa tekoäly eli krysa eli rotta ottaa hallintaansa yhä useampia ihmisten tekemistä töistä. Julija-äiti tekee ratkaisunsa: hän nai suomalaisen liikemiehen ja muuttaa perheensä kanssa Suomeen. Ihan Julijan suunnitelmien mukaan asiat eivät suju, mutta Pashka saa sentään koulussa ystäväkseen Asko Kiven, joka tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä vielä monella tapaa galakseja myöten.

Tällä välin krysat ovat ottaneet haltuunsa Neuvostoliiton tiedusteluteollisuuden. Ne ohjaavat tehtaiden tuotantolinjoja ja suunnittelevat tuotettavia tavaroita – jopa viidesosa tehtaan tuotannosta saattaa nyt käsittää vekottimia, joille ei löydy mitään järkeenkäypää tarkoitusta. Ne alkavat tuottaa myös synteettisiä ihmisiä, jotka poikkeavat aidoista ihmisistä ainoastaan siinä, ettei heillä ole fyysistä olomuotoa eli heillä on omaisuutta, he kirjoittavat kirjoja, he osallistuvat vaaleihin…

Muistathan, mitä Moskovan pamput ovat krysasta väittäneet?  Että se on ihmiskunnan palveluksessa. He ovat varmasti oikeassa. Mutta he eivät aikanaan tajunneet sitä, että krysa voisi luoda oman ihmiskuntansa. Sen jälkeen se voi valita, kumman palveluksessa se on.

Lopulta ollaan tilanteessa, jonka kai olisi voinut ennustaa etukäteen: ihmiset eivät enää pysty hallitsemaan voimaa, jonka ovat laskeneet liikkeelle, vaan ovat sen vankeja. Pavel on se henkilö, jolla on kohtalon avaimet käsissään, mutta joka ei omaa tarpeeksi tietoa ymmärtääkseen teostaan koituvat traagiset seuraamukset. Tämän salaisuuden kanssa hänen on elettävä helmikuun 23. päivänä vuonna 2019 koittaneen gibelin jälkeiset ankeat ajat.

Krysa on villi ja vimmainen kuvitelma vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa tuntemistamme historiallisista henkilöistä ja tapahtumista esitetään aivan uudenlaisia tulkintoja. Ne loksahtavat mukaan kudelmaan, jossa jokainen pienikin käänne ja yksityiskohta tai ohimennen mainittu henkilö täytyisi pitää mielessä tulevan varalta. Ajassa hypitään edestakaisin, mutta mielivaltaiselta tuntuvasta järjestyksestä huolimatta palasista muodostuu silti lopulta hallittu kokonaisuus.

Tissarin kirjaa voi pitää varoituksena: totalitaarisen yhteiskunnan käy aina huonosti, koska se ei pysty uusiutumaan. Toisaalta kirjan voi nähdä myös ironisena kommenttina nykyhetkestä. Ehkä muitakin tulkintoja voi tehdä – kerrostumia Krysassa kyllä riittää!

KOIVUKARI, TAPIO: Sataman laulu

Kustantaja: Johnny Kniga 2022

Sataman laulu kätkee sisäänsä tuhat tarinaa.

Raumalaisen Tapio Koivukarin (s. 1959) Sataman laulu -romaani perustuu joiltakin osin kirjailijan omaan elämään, mutta fiktiosta silti on kyse. Kertojana kirjassa toimii mies nimeltä Ismo Kivimaa, joka on hyvän koulumenestyksen siivittämänä lähtenyt 1980-luvulla Raumalta Helsinkiin opiskelemaan teologiaa. Ismo sairasteli lapsena paljon ja eli enemmän kirjojen maailmassa kuin muiden poikien parissa. Teologian opiskelu varmaan sopisi ujolle nuorukaiselle ja täyttäisi samalla äidin toiveet.

Nyt Ismon on vallannut kevätlevottomuus, hormonien nostattama epämääräinen tekemisen tai lähtemisen tarve, ja kuin tilauksesta sunnuntain Hesarin sivulta osuu silmiin pieni ilmoitus: Miehiä otetaan satamatöihin. Se on juuri sitä, mitä Ismo tarvitsee: irtaantumista totutuista kuvioista, heittäytymistä kerrankin umpimähkään johonkin uuteen.

Ismoa onnistaa ja hänet huudetaan töihin. Nopeasti on opittava kieli, jossa monilla arkikielen sanoilla satamassa onkin ihan oma merkityksensä, Mikä on mantteli? Mikä on pöytä? Kokeneet ahtaajat neuvovat kärsivällisesti, vaikka luultavasti harmittelevatkin ylimääräistä työtä tai tuntevat pientä kaunaa herraspentua kohtaan. Vähitellen Ismo oppii kuviot ja etenee ahtaajasta timpuriksi ja jopa manttelimieheksi. Raskasta ja vaarallista työtä kevennetään ronskilla huumorilla ja aika usein alkoholilla. Yhdessä voidaan myös surra.

Ahtaajien joukko on sekalainen. Siihen kuuluvat esimerkiksi kanttori, mielisairaanhoitaja, teatteritieteiden opiskelija ja rauhanturvaaja, joten yksi teologikin menee muiden jatkona. Ennen pitkää Ismo aletaan tuntea kutsumanimellä Pastori. Kauhistuneelle äidilleen Ismo puolustelee satamajätkäksi ryhtymistään aika ovelasti: … pitäähän tulevan pastorin tietää missä tavalliset ihmiset liikkuivat ja mitä heidän maailmaansa kuului. Ja täytyi kauhaista vähän syvemmältä kuin muuten, ettei jää asioista liian ruusuista kuvaa.

Levottomuus myllertää silti yhä nuoren miehen mielessä. Hän haluaisi rakastua ja kokea naisen läheisyyden, mutta on liian epäröivä ja pidättyvä tehdäkseen asialle jotain. Kun Ismo lopulta solmii suhteen, joka johtaa avioliittoon asti, se tapahtuu ainoastaan toisen osapuolen päättäväisyyden ansiosta: Terhi haluaa miehen ja ottaa sen, jonka saa. Näin huteralle perustalle rakennettu liitto ei voi kestää.

Olimme molemmat samanmoisia surkimuksia. Yritimme saada muutosta elämään emmekä kuitenkaan. Yritimme lähteä parisuhteeseen emmekä kuitenkaan. Terhi otti minut kun en uskaltanut lähestyä, samoin jätin minä lähestymättä niitä naisia joita oikeasti ihailin. Siinäpä sitten oli vakka kantensa valinnut.

Ismo on epävarma myös tulevan ammattinsa suhteen. Papin ura tuntui ylioppilaaksi pääsyn jälkeen oikealta, mutta nyt Ismo huomaa, ettei hänellä olekaan siihen tarvittavaa kutsumusta. Kenties opettajan työ sopisi? Vai eikö sittenkään? Ajatusten selvittämiseen Ismo tarvitsee nyt kunnon irtioton, joten hän suuntaa töihin Norjaan. Samalla hän aikoo todistaa itselleen olevansa isoisänsä ja isänsä mittainen mies, vaikka joutuukin taas tuottamaan äidilleen pettymyksen.

    Ja nyt oltiin tilanteessa, jossa tunnistin kaksi tahtoa ja vimmaa itsessäni. Olin pientä rimpuilua lukuunottamatta tehnyt aina niin kuin olin olettanut, että minun odotettiin tekevän. Lukenut läksyni, opiskellut, suorittanut sitä, tätä ja tuota. Ollut ikuisesti kiltti poika ja korjannut siitä ikätoverieni virnuilut ja vieromiset.

Nuoren Ismon kokemusten lisäksi Sataman laulu sisältää myös satamatoimintoihin liittyvää tietoutta. On historiallinen katsaus satamista aina Egyptin ajoista lähtien. On kartoitus satamassa toimijoista, jolloin merimiesten ja ahtaajien lisäksi huomioidaan myös ilotytöt. On tietoa satamissa tehtäviin töihin liittyvistä kirjoista – Gilgameš-eepos mukaan luettuna. Lisäksi kirjailija pohtii paikannimien taustoja, sanojen merkitysten muotoutumista ja jopa maapallon syntyä. Raamatun sisällön selittäminen sopii teologille ja myös Raamatun tekstien ja rytmin mukaileminen. Monipuolinen teos siis.

Tyyliltään Sataman laulu noudattaa Koivukarin aiempien teosten linjaa. Kerronta on rauhallista ja näennäisen lakonista, mutta poimii silti suorasukaisia huomioita ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja tunteistaan sekä valintoihin johtavista motiiveista. Lisäväriä antavat ihmisten moninaiset puhetavat, slangi ja murteet. Avoin ja rehellinen romaani, johon saadaan ehkä jatkoa – onhan monta mielenkiintoista käännettä vielä edessäpäin!

SAHLBERG, ASKO: Marraskuun mies

Kustantaja: Like 2022

Asko Sahlbergin Marraskuun mies -romaanin tapahtumapaikkana on pieni merenrantakaupunki, jonka laiskasti virtaava joki halkaisee. Toinen maailmansota on jo aluillaan, kun kaupungin komeimmasta huvilasta astuu eräänä marraskuisena aamuna ulos hienosti pukeutunut pienikokoinen mies, joka käskee koiraansa vartioimaan taloa, juo torin kioskilla kupposen kahvia, vaihtaa muutaman sanan ihmisten kanssa, kävelee joen sillalle ja hyppää. Miksi hän teki niin? Mikä on miehen tarina?

…toinen vain astui näyttämölle ja alkoi omistaa asioita, yrityksiä ja kiinteistöjä ja ihmisiä, ikään kuin ne olisivat olleet hänen isänperintönsä tai taivasosansa tai ansaittu palkkio siitä, että sattui siirtelemään jalkojaan maan päällä.

Suomen sisällissodan päättyessä kaupungin rikkain mies on kauppaneuvos Nylander. Lapseton leskimies on rakennuttanut itselleen ylellisen palatsin, jossa asustelee yksinään ja juo iltaisin konjakkia ja viiniä lievittääkseen huoliaan. Pohjimmiltaan Nylander on hyväntahtoinen ihminen, joka tuntee syyllisyyttä menestyksestään ja pyrkii sovittelemaan ristiriitoja ja tarvittaessa auttamaan apua tarvitsevia.

Eräänä marraskuisena yönä Nylander huomaa pihallaan seisoskelevan nukkavierun mierolaisen ja viehättyy miehen puhetavasta niin, että tarjoaa tälle autonkuljettajan paikkaa. Aulis Haataman nimekseen ilmoittava miekkonen tarttuu tarjoukseen ja niin saa alkunsa Nylanderin ja Haataman eriskummallinen yhteinen tie, joka vielä kovasti puhuttaa kaupungin ihmisiä.

Haatama on ahkera työntekijä, mutta sisimmässään katkera parempiosaisia kohtaan. Pian hän alkaakin suunnitella tietään kohti varallisuutta. Aika on otollinen, sillä ihmisten usko parempaan tulevaisuuteen on nyt vahva ja yritteliäisyyteen kannustava. Alkupääomaa Haatama hankkii salakuljettamalla pirtua Virosta petikaverinsa Sylvin osarahoituksella ja entisen kalastajan Sillin taidoilla. Seuraavaksi mies ostaa huonosti kannattavan elintarvikeliikkeen pahaa aavistamattoman Nylanderin avustamana.

Haatama laajentaa reviiriään häikäilemättä pala palalta. Hän tarkkailee ihmisiä, palkkaa vakoojia etsimään tietoja ihmisten salaisuuksista ja hankkii haluamiaan asioita kiristämällä, lahjomalla tai jollakin muulla kierolla tempulla. Näin hänelle siirtyy yhä enemmän Nylanderin omaisuutta ja samalla aukeaa tie myös kaupungin silmäätekevien joukkoon. Ainoastaan eläkkeellä oleva kaupunginviskaali Kivirinta ymmärtää, mitä on tapahtumassa, mutta hänkin tyytyy tarkkailijan rooliin.

Yllättävän monista Haataman toimista seuraa iloa muutamille naisille, joille miehen ansiosta aukeaa uudenlainen itsenäisyys. Vihdoinkin heillä on vapaus tehdä sitä, mihin heillä on taipumusta, mutta mistä he miesten hallitsemassa yhteisössä ovat joutuneet luopumaan. Etenkin Sylvi kokee monta muutosta Haataman toimien seurauksena ja oppii toisaalta ymmärtämään liike-elämää ja toisaalta elämään ilman ahneutta.

Itselleen mies ei onnea löydä, koska ei luota kehenkään – kenties Sylviä ja Silliä lukuun ottamatta. Läheisin suhde Haatamalla on talossa eräänlaisena vahtina asustelevaan mykkään ja ontuvaan Koiraan, joka puolestaan kaiketikin on ainoa Haatamaan aidosti kiintynyt elävä olento.

Sikäli kuin hän oli nähnyt vilpittömyyttä yhdenkään olennon silmissä, se löytyi Koiran katseesta.

Haatama on kirjan keskushahmo, jonka ympärillä kaikki pyörii ja jonka yhteydet eri tapahtumiin muodostavat verkoston, jossa kaikki osaset lopulta yhdistyvät monimutkaiseksi palapeliksi. Jossakin vaiheessa peli kuitenkin loppuu, kun miehen menneisyys saa hänet kiinni. Kirjan lopussa paljastuu tämän elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan visusti vaienneen miehen kipein salaisuus.

Marraskuun mies – romaanin kieli on paikoin leikittelevän ironista ja etenkin ihmisten keskusteluiden lakoninen huumori viehättää. Kirjan pohjavire on kuitenkin synkähkö. Ihmiset tavoittelevat ahneesti parempaa elämää ja kuvittelevat sen löytyvän omaisuudesta ja vallasta, mutta huomaavatkin elämän ilman toisen ihmisen läheisyyttä tuntuvan tarkoituksettomalta.

Minä halusin liikaa enkä älynnyt lopettaa ajoissa. Loppujen lopuksi ihmisen paras ominaisuus on tyytymisen taito.

Sahlberg on tunnettu värikkäästä ja kuvailevasta kielestään, etenkin yllättävistä adjektiiveista. Joskus tämä nautiskelu saattaa muuttua itsetarkoitukseksi, mutta parhaimmillaan se tuottaa suurta iloa ennen kaikkea luontokuvauksissa.

Maisemassa riippui hitaasti kypsyvä syksy, ei vielä kuulas eikä tuhkaantuva.

Pahansisuiset puuskat kiersivät aallot kärkeviksi ja kantoivat väkivaltaista sadetta mukanaan. Tuulen kosketus tuntui lumihangesta nostetulta karhealta kankaalta ja kun sen kuljettamat pisarat alkoivat piiskata raskaina merta, taivas ja vesi ja ilma yhtyivät kaikkiin suuntiin märkää raivoa sylkeväksi kidaksi.

SCHATZ, ROMAN: Kohtaus

Kustantaja: Otava

Eräänä perjantaipäivänä mies ajelee rakkaalla vanhalla Volvollaan kohti Helsinkiä, kun huomaa, ettei polttoainetta ehkä riitäkään kotiin asti. Niinpä hän poikkeaa pienelle huoltoasemalle, tankkaa ja ostaa lottokupongin ja kahvia. Koronarajoitusten vuoksi mies ei voi jäädä sisätiloihin, joten hän ajaa huoltoaseman takapihalle.

Kun mies valmistautuu jatkamaan matkaansa, tapahtuu jotain: silmissä sumenee, pään sisällä paukahtaa ja mies menettää hetkeksi tajuntansa. Virottuaan hän pystyy liikuttamaan vain silmiään; koko muu keho on täysin poissa pelistä. Edes apua mies ei pysty huutamaan. Kaiken huipuksi alkaa pyryttää ja auto peittyy nopeasti lumikerroksen alle.

Istun lamaantuneena autossani jossain hornan kuusessa, junttihuoltoaseman takapihalla, autoni on lumen peitossa ja on sysimusta yö. Yhtä hyvin voisin istua yksin sukellusveneessä Mariaanien haudan pohjalla. Tai harhailla Saharassa ilman vettä. Tai seistä yksin Mount Everestin huipulla ilman rihman kiertämää.

Hetken mies ihmettelee, mitä hänelle oikein on tapahtunut, ja päätyy lopulta aivoinfarktiin. Huoli täyttää mielen: hoitoon pitäisi päästä todella nopeasti, mutta tilanne näyttää mahdottomalta. Voiko mies toivoakaan saavansa vielä viettää täysipainoista elämää? Entä jos hän jää täysin hoivattavaksi – kestääkö jo varsin arkiseksi muuttunut avioliitto?

Pohdinta jatkuu. Miksi tämä tapahtui? Juontuuko kohtaus vääränlaisista elämäntavoista eli onko nautintoihmiseksi tunnustautuva mies itse syyllinen? Pitäisikö miehen hyvitellä kohtaloa ja tehdä lupauksia: jos hän selviää, hän ryhtyy noudattamaan terveellisiä elämäntapoja ja osallistumaan hyväntekeväisyyteen. Tai ehkä hän lyökin kaiken oikein kunnolla läskiksi!

Sitten mies alkaa käydä läpi elämäänsä. Mitä asioita hän on mahdollisesti tehnyt nyt viimeistä kertaa? Onko asioita, jotka eivät ole ennen kiinnostaneet, mutta joita nyt haluaisikin tehdä? Millainen olisi miehen ämpärilista? Aikansa mietittyään mies toteaa, ettei haluaisi mitään ihmeellistä, vaan ainoastaan kokea tuttuja arkisia asioita vielä kerran: nähdä lapset, nauraa ystävien kanssa, silittää koiraa.

Seuraavaksi mennäänkin jo suuriin asioihin. Millainen on hyvä elämä? Olisiko pitänyt tehdä jotain, josta voisi olla ylpeä tai joka olisi muuttanut maailmaa paremmaksi paikaksi? Loppujen lopuksi mies voi vain todeta: En jättänyt mitään suhteellisuusteorioita, mutta en myöskään aiheuttanut mitään suurta vahinkoa.

Entäpä yhä mahdollisemmalta tuntuva kuolema? Millaiset hautajaiset olisivat hyvät? Mies kaivelee muististaan vaihtoehtoja tavallisille suomalaisille hautajaisille ja päätyy yhä groteskeimpiin tapoihin. Mutta onko sillä oikeastaan väliä, millaiset hautajaiset saa tai millaisen muistomerkin? Olipa ihminen vuosisatojakin myöhemmin muistettu tai vain hetken elänyt, kaikki ovat samassa paikassa: poissa.

Näön lisäksi miehellä toimii kuulo, joten hänen on tunnista toiseen kuunneltava auki jäänyttä radiokanavaa halusipa sitä tai ei. Suomipoppia ja iskelmää virtaa tuutista yötä päivää ja jotenkin mystisesti kappaleiden sanat tuntuvat vastaavan miehen kulloistakin tunnetilaa ja eri suuntiin poukkoilevia ajatuksia. Hauska oivallus kirjailijalta!

Kohtaus-romaanissa ei ole paljonkaan toimintaa, vaan kaikki tapahtuu miehen pään sisällä. Siksi onkin yllättävää, miten hyvin kirja pitää otteessaan. Miehen selviytymisen puolesta jännittää ja terävät, ronskit, huumoripitoiset ja odottamattomatkin huomiot maailmasta ja elämästä pistävät ajattelemaan, vaikkei aina olisi samaa mieltäkään. Jotkut napakat vedot kävisivät mietelauseista ja aihepiiriä riittäisi kyllä laidasta laitaan.

Rakkaus on hassu juttu. Sitä ei voi oikein saada eikä ottaa vastaan. Ainoa tapa saada se tuntumaan hyvältä on antaa sitä.

On täysin hyväksyttävää, että meillä on liikaa työtä, mutta meillä ei saa missään tapauksessa olla liikaa aikaa.

Olisiko Hitler jättänyt hyökkäämättä Puolaan, jos hänelle oltaisiin annettu rauhanpalkinto?

Tähän on tultu: kun nainen on rivo, päällekäyvä ja rahvaanomainen, se on merkki vapautuneisuudesta ja itsenäisyydestä. Miesten puolestaan ei kannata sellainen olla.

Lapset. Siinä koko juttu. He pilaavat elämäsi ja antavat sille merkityksen.

Lasten kunnioitus pitää ansaita siinä missä muidenkin. Ja on naurettavaa odottaa lapsilta minkäänlaista kiitollisuutta. Mistä lasten tulisi muka olla kiitollisia? Siitä, että saatoimme heidät tähän maailmaan ja että heille lankesi samalla kertaa sekä elinkautinen että kuolemantuomio.

Maailmasta on tullut niin monimutkainen, että kaipaamme yksinkertaisia asioita: mustat ja valkoiset, vihreät ja punaiset, ristit ja hakaristit, ympyrät ja kolmiot, vasemmisto, oikeisto, ylhäisö, alhaiso, hyvä ja paha, tykkää ja ei tykkää.

Kohtaus-teoksen taustalla on tositarina. Kymmenisen vuotta sitten Roman Schatz sai kirjeen, jossa tuntematon mies kertoi joutuneensa istumaan tuntikaupalla autossaan ostoskeskuksen parkkipaikalla, koska ei aivoinfarktin takia pystynyt kommunikoimaan ulkomaailman kanssa. Kirja alkoi kuitenkin syntyä todenteolla vasta pari vuotta sitten, Schatzin elämänhistorian synkimmässä vaiheessa. Tuloksena on lukuelämys.

RAUTIAINEN, PETRA: Meren muisti

Kustantaja: Otava 2022

Mitä veden alla on? Sitä pittää kysyä meren muistilta.

Nelikymppinen Aapa Auruura Virtanen on asunut vuosia Yhdysvalloissa. Hän on sinkku ja työskentelee ison amerikkalaisen öljy-yhtiön PR-osastolla yrittäen pitää mielipiteet maailmalla öljyteollisuudelle myönteisinä. Nyt eletään 1980-luvun loppupuolta ja Aapa palaa kotiseudulleen Norjan Ruijaan tarkoituksenaan osallistua Norjan öljyhistoriaa esittelevän dokumentin tekoon. Jos asiat sujuvat Aapan toivomalla tavalla, hän saattaa edetä urallaan, vaikka onkin nainen.

Toinen syy Aapan matkalle Ruijaan on tieto isoäidin eli ämmin sairastumisesta. Ämmi oli pienelle Aapalle aina läsnä, opetti kalastamaan ja luottamaan mereen. Äiti puolestaan vei tyttärensä pyytämään valaita ja tutkimaan niiden anatomiaa. Ei ihme, että Aapa lapsena joskus ajattelikin, että äiti ja ämmi olivat saattaneet olla edellisessä elämässään valaita. Tyttö itse souti jo kuusivuotiaana luodolle keräämään linnunmunia.

Ämmin mukaan elämässä on vain kaksi mahdollisuutta: haihtua ilmaan tai tulla osaksi merta… Täällä meri on kaikkialla. Se on elinehto. Vedessä navigoiminen ja sieltä elannon hankkiminen ovat taidoista tärkeimmät.

Maaliskuu 1959 oli käännekohta Aapan elämässä. Silloin äiti lähti kansainvälisen tutkimusryhmän mukana Jäämerelle tarkkailemaan oudosti käyttäytyviä valaita ja otti kymmenvuotiaan Aapan mukaansa. Seurasi onnettomuus, jossa äiti kuoli ja Aapa sai kasvoihinsa jäljet loppuelämäkseen: vaurioituneen silmän ja posken yli ulottuvan syvän arven. Isoäiti ja Edda-serkku huolehtivat tytöstä onnettomuuden jälkeen, mutta Aapa ei muistele tuota aikaa hyvällä.

Kotiseudulle palaaminen nostaa Aapan tunteet pintaan. Ollaan kveenien eli Norjaan 1700–1800-luvuilla muuttaneiden suomalaisten alueella, jossa vähemmistökieltä puhuvia yhä syrjitään. Ja heti kylään tultaessa on Aapaa suuresta onnettomuudesta muistuttamassa aikoinaan rantaan huuhtoutuneen valaan suunnaton luuranko. Sukulaiset, tuttavat, kyläläiset – kaikki raivostuttavat Aapaa ja kaikkia hän kohtelee töykeästi ja ivallisesti.

Ämmin tilanteesta huolimatta Aapa keskittyy hoitamaan työtään. Hänen tehtävänään on värvätä haastateltavaksi Henrik Larssen, joka oli Norjan ensimmäisen öljysuonen löytäjien joukossa ja josta tuli maan taitavin öljynporaaja. Henrik oli mukana vuoden 1959 onnettomuudessa ja Aapan näkemyksen mukaan syyllinen äidin kuolemaan - nyt mies voisi korvata osan velastaan auttamalla Aapaa.

Asiat eivät mene Aapan suunnitelmien mukaan. Hän yrittää kyllä työnantajansa linjan mukaisesti kieltää tiedot ilmasto lämpenemisestä, mutta ei voi loputtomiin sulkea korviaan todisteilta, joilla häntä eri tahoilta pommitetaan. Vedenalaisesta öljynetsinnästä ja -porauksesta aiheutuva melu vaikuttaa valaiden kuuloon ja suunnistuskykyyn, mikä selittää niiden oudon käytöksen. Öljyvuodot saastuttavat meriä ja tuhoavat niiden eliöstöä. Näistä asioista on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta rahan ääni on ollut voimakkaampi.

Meren muisti -romaani on kokoonsa nähden hämmästyttävän monikerroksinen. Ensinnäkin aidonoloiset henkilöt ja heidän välisensä suhteet. Keskeisin kaikista on minäkertoja Aapa, joka tarinan edetessä joutuu – ja pystyy – korjaamaan käsityksiään niin omista muistoistaan kuin ilmastonmuutoksesta. Entä kenen matkapäiväkirjasta ovat Arktiksella tutkimusta tekevällä aluksella kirjoitetut katkelmat? Yhdeksi henkilöksi tekisi mieli tarjota myös merta – niin persoonalliseksi se kuvataan.

Lisäksi kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa sulautettuna itse tarinaan niin taidokkaasti, ettei juonen imu hetkeksikään katkea. Linnuista, valaista, pohjoisen eläimistä. Perinteistä, kielestä, käsitteistä, ruoista. Merivirroista, Pohjoiseen jäämereen liittyvistä uhista. Ennen kaikkea ilmastokatastrofista niin painokkaasti, ettei sitä voi olla ymmärtämättä. Ihmiset ehkä yrittävät salata ja unohtaa tekemänsä asiat, mutta meri muistaa.

   Mitä kauemmaksi pääsemme, sitä syvemmin ymmärrämme, mitä täällä olo tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi kääntyä enää missään kohtaa takaisin. 

   Olemme täällä loppuun asti, vaikka emme haluaisikaan.

PARKKINEN, LEENA: Neiti Steinin keittäjätär

Kustantaja: Otava 2022

Ollaan Gröndahlin vanhassa kartanossa Paraisilla. Vuonna 1919 kartanoon saapuu töihin kaksi nuorta sisarusta, joista isosisko Astrid on nokkela ja määrätietoinen kun taas pikkusisko Margit vaikuttaa hieman avuttomalta, vaikka osoittautuukin todelliseksi neroksi keittiössä. Elämä kartanossa näyttää idylliltä, mutta pinnan alla piilee salaisuuksia, jotka ilmi tullessaan voisivat johtaa vakaviin seuraamuksiin.

Gröndahlin tapahtumista kertoo parikymmentä vuotta myöhemmin kartanon puutarhuri ja monitoiminainen Ulriikka. Hän oli sivustakatsoja, joka näki ja ymmärsi lähes kaiken, mitä kartanossa tapahtui ja joka nyt paljastaa tietonsa kirjeissä nuorelle naistohtorille. Ulriikka viittaa toistuvasti johonkin hirveään tragediaan ja rikokseen, mutta lukijan täytyy odottaa kirjan loppuun asti saadakseen tietää, mitä kartanossa oikein tapahtui.

Paraisten mysteeriin lomittuu elämää Pariisissa ennen toista maailmansotaa. Ollaan amerikkalaisen menestyskirjailijan Gertrude Steinin hulppeassa kodissa, jossa hän asuu pitkäaikaisen rakastettunsa ja kumppaninsa Alice B. Toklasin kanssa. Minäkertojana toimii Alice, joka nykyhetken ohella paljastaa myös millaista oli elää lapsuudenkodissa, jossa hänen ei sukupuolensa vuoksi oletettu pystyvän muuhun kuin taloustöihin. Ei ainakaan muodostamaan mielipiteitä.

Toteutin kaikkien muiden toiveita paitsi omiani. Lopulta minä päätin, että haluaisin muuttaa elämäni, lakata olemasta etupäässä kenenkään tytär, sisar, taloudenhoitaja, ja jos suinkin mahdollista – rakastua.

Jossain määrin alistettu Alice on kyllä Gertrudenkin rinnalla, sillä Gertrude on se, joka ansaitsee rahat talouden ylläpitoon ja päättää siitä, mitä milloinkin tehdään. Alice palvelee kumppaniaan rakastajana, puhtaaksikirjoittajana, toimittajana ja taloudenhoitajana eikä välttämättä saa ansaitsemaansa tunnustusta työstään ja tekemistään uhrauksista. Tosin hänellä on kyllä keinonsa saada läpi tärkeinä pitämiään asioita.

Kun me tapasimme, Gertruden tavoitteista tuli minun tavoitteitani, en edes muista mistä haaveilin ennen Gertrudea. Minä minussa on liudentunut kuin vesivärinappi, joka on unohtunut sateeseen. Mutta kun haikeus iskee, minä ravistelen itseäni, muistutan että minulla on ihana asunto Pariisissa, ihmeellisiä tauluja seinillä, satumainen kesähuvila ja mielenkiintoisia ystäviä. Kaiken sen Gertrude on minulle antanut, siitä hyvästä että minä annoin oman elämäni hänelle ja hänen palvelukseensa.

Gertruden ja Alicen välillä vallitsee vahva ja leikkisä rakkaus. Gertrude on Little King ja Alice puolestaan Happy Queen ja kahdenkeskisinä hetkinä nämä keski-ikäiset naiset intoutuvat ”lehmästelemään” kuin teini-ikäiset konsanaan. Yleisesti tiedossa oleva suhde ei häiritse Pariisin boheemeja taiteilijapiirejä, vaan talossa vierailevat säännöllisesti monet kuuluisuudet Pablo Picassosta lähtien.

Vuonna 1935 taloon saapuu uusi keittäjätär, jolta onnistuvat niin tryffelisimpukkaperunasalaatti kuin illanistujaisissa välttämättömät kohokkaatkin. Muuten tämä suomalaissyntyinen nainen on aika epätavallinen palvelijaksi: tyylikäs, sivistynyt ja ajan poliittista ilmapiiriä tarkkaileva. Hän kannustaa juutalaistaustaisia emäntiään lähtemään mahdollisimman pian pois Ranskasta, mutta nämä vain hymähtävät – hehän ovat amerikkalaisia!

Politiikka ei ole kauhean kiinnostavaa. Eikä tärkeää. Vain kirjallisuudella ja taiteella on merkitystä. Ei Hitler koskaan aloita sotaa. Ei hän ole vaarallinen. Katso, hän on saksalainen romantikko.

Alicea keittäjättären salaperäisyytensä kutkuttaa, mutta tämä vaikenee visusti elämästään ja päinvastoin houkuttelee Alicea puhumaan. Hienoisesta luokkaerosta huolimatta näiden kahden naisen välille muodostuu lähes ystävyyttä muistuttava suhde. Tietenkin neiti Steinin keittäjätär on jompikumpi Gröndahlin kartanossa työskennelleistä sisaruksista, mutta kumpi? Ja miksi salailu?

Parkkinen on saanut innoitusta kirjaansa siitä, että Gertrude Steinilla on ihan oikeastikin ollut suomalainen keittäjätär. Pariisiin sijoittuva osuus on värikäs ja yksityiskohdissaan kiehtova kuvaus boheemista elämäntyylistä, kun taas Paraisten kartanomiljöö ja suomenruotsalaisen seurapiirin elämä luokkarajoineen pohjustavat tulevia tapahtumia ja toimivat niille vertailukohtina. Kyse on ihmisten eriarvoisuudesta ja erilaisuuteen suhtautumisesta eri aikoina ja eri kulttuuripiireissä.

Parkkinen puhuu teoksessaan myös kirjailijan työstä ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Onko oikein omia toisen ihmisen elämä ja hyödyntää sitä teoksissa kuten Gertrude Stein teki kirjoittaessaan Alice B. Toklasin elämäkerran ikään kuin Alice itse olisi sen kirjoittanut? Onko myöskään hyvän maun mukaista luonnehtia kirjoissa läheisiä ihmisiä niin nolaavasti ja piikikkäästi kuin Gertrude Stein teki? Oikeuttaako luovuus itsekkyyden?

Yksikään kirjailija ei ikinä, ei koskaan ajattele että jokin on vain kirja. Kirjat ovat heille elämän ja kuoleman aineksia. Jos kirjoittaminen ei suju, se on täysin relevantti syy hylätä perheensä, polttaa koko maallinen omaisuutensa takassa tai juoda itsensä umpihumalaan viikon ajan.

Neiti Steinin keittäjätär -romaanin maailmaan on helppo sukeltaa, sillä perusteellinen taustatyö takaa yksityiskohtien oikeellisuuden ja jouhevasti juokseva teksti puolestaan sulattaa nämä faktat kokonaisuudeksi, joka maistuu elämältä.

PS. Jussi Karjalaisen kirjaan suunnittelema kansi on ihastuttava!

MANDEL, EMILY ST. JOHN: Asema 11

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Station Eleven (2014)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Kanadalaisen Emily St. John Mandelin (s, 1979) dystopia Station Eleven ilmestyi jo vuonna 2014, mutta suomennettiin vasta nyt kahdeksan vuotta myöhemmin todennäköisesti nykyhetkeen yhdistävän pandemiakuvauksen vuoksi. Teos voitti Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2015.

Asema 11 -teos alkaa tilanteesta, jossa arvostettu Shakespeare-näyttelijä Arthur Leander kuolee torontolaisen teatterin näyttämölle kesken Kuningas Learin esityksen. Ripeästi reagoinut katsoja, ensihoitaja Jeevan, ei onnistu elvytysyrityksissään. Sivusta draamaa seuraa Learin tytärtä esittävä kahdeksanvuotias Kirsten, joka on juuri ennen esitystä saanut Arthurilta lahjaksi kaksi sarjakuvakirjaa (Tohtori II, osa I, nro I: Asema II ja Tohtori II, osa I, nro 2: Ajojahti).

Matkalla teatterista kotiin Jeevan saa sairaalassa työskentelevältä ystävältään varoituksen: Kaukasiasta on lähtenyt liikkeelle kulovalkean tavoin etenevä influenssavirus, tappava georgiantauti. Jeevanin on nyt joko lähdettävä välittömästi pois Torontosta tai linnoittauduttava asuntoonsa. Jeevan valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon ja sulkeutuu pyörätuolissa olevan veljensä luo ostettuaan kaupasta kärrykaupalla ruokaa ja juotavaa. Sieltä veljekset seuraavat televisiosta maailman romahdusta, kun 99 prosenttia väestöstä menehtyy.

… maat alkoivat pimentyä kaupunki kerrallaan – Moskovan uutiset loppuivat, sitten Pekingin, sitten Sydneyn, Lontoon, Pariisin ja niin edelleen, sosiaalinen media vilisi hysteerisiä huhuja – ja paikallisuutiset muuttuivat yhä paikallisemmiksi, kanavat putosivat verkosta yksitellen, kunnes viimeinen kanava näytti yhtä ja samaa kuvaa uutishuoneesta, jossa työntekijät asettuivat vuorotellen kameran eteen ja välittivät mitä tahansa tietoa, mitä heillä oli käsissään, ja sitten yhtenä yönä kun Jeevan avasi silmänsä kahdelta yöllä, uutishuone oli autio. Kaikki olivat lähteneet.

Kirjan seuraavassa luvussa siirrytään kahdenkymmenen vuoden päähän romahduksesta. Enää ei ole valtioita eikä rajoja. Ei sähköä, ei kauppoja, ei polttoaineella toimivia koneita. Huron- ja Michiganjärven rannikkoa edestakaisin taivaltava Kiertävä sinfoniaorkesteri vie hevosvankkureilla pikkukaupunkien asukkaille mahdollisuuden kuunnella klassista musiikkia ja Shakespearen näytelmiä. Yksi näyttelijöistä on Kirsten, jolle orkesteri on ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta ainoa koti.

Ahkerasti kiertävä orkesteri on monilla paikkakunnilla odotettu vieras, mutta tällä kertaa tuttuun paikaan saavuttaessa ilmapiiri tuntuu heti jotenkin pahaenteiseltä – ihmiset ovat peloissaan ja aseita näkyvissä. Käy ilmi, että kaupungin on ottanut valtaansa uskonnollinen ryhmittymä, jota johtaa profeetaksi kutsuttu mies. Jos ei suostu ryhmän komentoon, on viisainta poistua kaupungista nopeasti yön pimeydessä.

Monet pyrkivät etelässä sijaitsevalle lentokentälle, jonne on jäänyt asustamaan satamäärin ihmisiä lentoyhteyksien katkeamisen jälkeen. Miksi lähteä eteenpäin, kun elämä tuskin jatkuu entisellään missään muuallakaan? Lentokentälle on perustettu jopa Sivilisaation museo, jossa esillä on ennen niin tärkeitä tavaroita luottokorteista älypuhelimiin ja korkokengistä moottoripyörään. Lapsille tavarat ovat jännittäviä, mutta herättävät vanhassa maailmassa eläneillä haikeita muistoja.

Asema 11 -romaanin tapahtumat ajoittuvat toisaalta aikaan ennen romahdusta ja toisaalta vuoteen 20 jälkeen romahduksen. Kummassakin aikatasossa tarina seurailee ihmisiä, jotka liittyvät jollakin tapaa näyttelijä Arthur Leanderiin ja joista osa selviää, osa ei. Aikakausia yhdistävät yllättävästi myös Tohtori II -sarjakuvat, jotka putkahtavat esiin tuon tuostakin. Samalla herää kysymys siitä, voisiko henkilöiden kokeman maailman rinnalla elää toinen todellisuus. Voisiko taide auttaa sen saavuttamisessa?

Kirjan tunnelma ei aiheesta huolimatta ole kovin synkkä, vaan pikemminkin unenomainen, hiljainen ja surumielinen. Ihmiset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sopeutuneet elämään uudessa maailmassa, joka on kyllä työntäyteinen ja turvaton, mutta josta ei kuitenkaan puutu ystävyyttä eikä rakkautta. Toive vakaammista ajoista elää, mutta osaavatko ihmiset välttää entiset virheensä? Jännittävä juoni vie lukijan mukanaan.

NISSINEN, CAMILLA: Meitä vastaan rikkoneet

Kustantaja: Tammi 2022

Camilla Nissisen esikoisromaani Meitä vastaan rikkoneet kertoo Silja-nimisen naisen tiestä pikkutytöstä aikuisuuteen. Siljan perhe kuuluu Jehovan todistajiin, mikä tuo elämään turvallisuutta ja järjestystä, mutta myös paljon vaatimuksia ja erilaisuuden tunnetta.

Lapsena Silja saa isänsä joustavuuden ja ymmärtäväisyyden ansiosta elää melko tavanomaista elämää, vaikka äiti sureekin tyttären kurittomuutta. Vasta kouluaikana Siljalle paljastuu, miten paljon hän poikkeaa luokkatovereistaan: hän ei saa osallistua harrastuksiin eikä vuosittaisiin juhliin, ei solmia ystävyyssuhteita maailmallisten kanssa. Siljalla on kyllä salassa ihana Aapo-ystävä, joka kestää tytön ajoittaisen ailahtelevaisuudenkin.

Istun yksin syksyn harmaudessa, kun muut harjoittelevat isänpäivänrunoja ja kun Maamme-laulu soi epävireisesti Hellaksesta. Unohdun talven pimeyteen, kun luokkatoverit koristelevat kuusen ja kun opettaja lukee satua joulun ihmeestä. Nuokun käytävällä, kun kevään valo häikäisee ja rairuohot kylvetään. Vappuhulinat, syntymäpäiväonnittelut, aamunavaukset, halloweenit, uskonnontunnit ja pyhäinpäivät vyöryvät ylitseni, mutta minun paikkani on aina sama.

Silja haluaisi kovasti sulautua ikätovereidensa joukkoon ja välttyä selittämästä näille uskonnollista taustaansa. Kun opettaja lukiossa pyytää lahjakasta Siljaa kirjoittamaan koulun lehteen jutun joulunvietosta, tämä ei nosta erityisesti esiin omaa yhteisöään, vaan mainitsee Jouluton joulu -kirjoituksessaan tasapuolisesti kaikki mahdolliset syyt, miksi joku ei juhli joulua.

Uskon, että kun arvostamme toisiamme ja pyrimme aidosti ymmärtämään erilaisuutta, voimme saada entistä paremman vuodenvaihteen, joulun kera tai ilman. Eräs kauan sitten elänyt mies totesikin, että aidon ymmärryksen vihollinen on suvaitsemattomuus.

Tuo mies ei muuten ollut Jeesus, hän oli Gandhi.

Toisaalta Silja haluaisi olla esimerkillinen Jehovan todistaja ja päteä etenkin äitinsä silmissä. Hänellä on myös hirveä pelko demonien valtaan joutumisesta. Siksi tyttö kiirehtii yhteisössä portaalta toiselle, vaikka olisikin niihin vielä ihan liian kokematon: kasteelle, kenttätyöhön ja ylioppilastutkinnon jälkeen tienraivaajaksi toiselle paikkakunnalle.

Valtakunnansalissa oli helppo nyökytellä muiden mukana ja sanoa, että tietenkin Jehova on rakkain, tärkein ja arvokkain. Tietenkin haluan käytökselläni osoittaa, että kuulun Jumalan valittuun kansaan. Varmuus haihtui, kun salin ovi sulkeutui ja koulun ovi avautui. Sen takana odotti toisenlainen maailma, jossa pätivät erilaiset säännöt, vieraat lainalaisuudet ja suhdeverkot. Se oli julma, arvaamaton ja muuttuva maailma, jonne Jumalan katse kyllä ylsi mutta suojelus ei.

Vähitellen Siljan voimat kuitenkin ehtyvät ja hän joutuu psykiatriseen sairaalaan, minne sijoittuvat kirjan vaa’alla merkityt luvut. Näennäisesti syynä on Siljan vakava anoreksia, joka juontaa paljolti äidin vinoutuneesta suhtautumisesta omaan ja tyttären kehoon. Äiti kokeilee alinomaa uusia dieettejä ja haukkuu itseään läskiksi paskaksi. Siljan syömisiä hän vahtii haukkana ja nimittelee herkkää teinityttöä mässyttäväksi siaksi. Toki äidin tarkoitus voi olla hyvä, mutta toiminta on taitamatonta.

…miten voi tuon ikäisen kehonkuva niin pahasti vääristyä, ettei tajua lihoneensa. Vai onko se sitä, ettei vaan halua itselleen myöntää, että sillä tavalla mieluummin harhassa elää, vaikka turpoaa kuin pullataikina…

Siljan henkistä tasapainoa järkyttävät silti eniten Jehovan todistajien oppeihin ja käytäntöihin liittyvät epäilyt. Ovatko hallintoelimessä ehdotonta valtaa käyttävät vanhimmat erehtymättömiä? Onko pelastusoppi oikea? Miksi vain miehet kelpaavat johtotehtäviin? Eikö ole tekopyhää, jos nainen erotetaan ja hänet vietellyt mies saa jatkaa tehtävässään? Onko koko toiminta pukeutumis- ja käyttäytymissääntöineen pelkkää näytelmää?

… teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. Hän on meidät luonut ja sillä tavalla suunnitellut, että naisen ja miehen aivot ovat erilaiset. Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävänä on johtaa ja ohjata. Se on miehelle ominaista ja luonnollista. Seurakunta menisi epäjärjestykseen, jos naisilla olisi samanlaisia vastuutehtäviä. Naiselle on varattu toisenlainen rooli, mutta sekään ei ole vähäpätöinen.

Kuvaukset Siljan sairaala-ajasta ja potilaiden hoitotavoista tuntuvat hyvin totuudenmukaisilta. Silja on yhteistyöhaluton potilas, jolle hänen ”vastapäiseksi”-kutsumansa hoitajan puheet luuston haurastumisesta ja kuoleman mahdollisuudesta ovat pitkään yhdentekeviä. Tarina loppuu kuitenkin toiveikkaissa merkeissä, kun Silja päätyy ratkaisuun, jonka kokee itselleen oikeaksi. Ja kun hän sulkee yhden oven, pääsee toinen avautumaan.

Meitä vastaan rikkoneet -romaani on aiheeltaan mielenkiintoinen ja avaa hyvin Jehovan todistajien organisaatiorakennetta ja joskus yllättävääkin säännöstöä. Tarkkailijan asemassa toimiva Silja herättää myötätuntoa, kun hänen henkinen kuormansa kasvaa punnus punnukselta ja vaa’an tasapaino alkaa järkkyä. Asiantuntevasti ja kauniisti kirjoitettu teos kannattaa lukea!

Kirja perustuu Camilla Nissisen (s. 1988) omiin kokemuksiin - ei niinkään tapahtumien, vaan tunteiden osalta. Nissinen sairastui teini-iässä syömishäiriöön ja vietti kaiken kaikkiaan puolitoista vuotta sairaalan suljetulla osastolla. Samaan aikaan häntä alkoivat ahdistaa sekä jotkut Jehovan todistajien opit että uskonnon autoritäärisyys, minkä seurauksena hän erosi Jehovan todistajista 27-vuotiaana.