HILL, NATHAN: Wellness

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Wellness (2023)

Suomennos: Antero Tiittula

Vähävaraiset opiskelijat Elizabeth ja Jack asuvat vuonna 1993 Chicagossa kapean kujan vastakkaisilla puolilla ja tarkkailevat toisiaan salaa ikkunasta. Kun he sitten lopulta tapaavat kasvotusten, tuntuu toinen heti hengenheimolaiselta. He menevät nopeasti naimisiin ja muokkaavat suhteestaan tarinan, jota sitten kertovat itselleen ja muille ihmisille.

…se oli tarina rakkaudesta ensi silmäyksellä, kahdesta haaveilijasta, jotka löysivät toisen puoliskonsa, kahdesta orvosta jotka löysivät kotiin, kahdesta ihmisestä jotka ymmärsivät toisiaan – jotka tosissaan tajusivat toisiaan – helposti ja välittömästi.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin pariskunta alkaa suunnitella itselleen ja pojalleen Tobylle unelmien asuntoa, mutta avioliitosta tuntuu kipinä sammuneen. Jackin järkytykseksi vaimo vaatii uuteen kotiin erilliset makuuhuoneet, koska on alkanut kokea puolison huomionosoitukset takertumisena. Elizabeth kaipaa elämäänsä uudenlaista säpinää. Uutta rakastumista? Parinvaihtoa?

Silloin he eivät olleet halunneet mitään muuta kuin päästä eroon etäisyydestä, joka piti heitä loitolla toisistaan. Ja tässä he nyt olivat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hankkimassa sitä takaisin.

Elizabeth on työskennellyt Wellness-instituutissa testaamassa erinäisten hyvinvointituotteiden terveysväittämiä eli sitä, ovatko hoitoja oikeasti saaneiden ihmisten tulokset parempia kuin plasebota käyttäneellä verrokkiryhmällä. Elizabeth tulee siihen tulokseen, että tuotteiden ainoa parantavasti vaikuttava ainesosa on käyttäjän usko.

Tässäpä markkinarako! Elizabeth alkaa hoitaa ihmisiä plasebotuotteilla, koska useimmilla hänen asiakkaistaan ei ole mitään todellisia vaivoja, vaan vain liikaa aikaa. Yksi suosituimmista tuotteista on lemmenrohto. Tässä yhteydessä Elizabeth tutustuu myös ryhmään, joka uskoo positiivisen ajattelun yksinään riittävän ratkaisemaan niin raha- kuin terveysongelmatkin. Millaista itsepetoksen määrää!

Jack puolestaan arvioitiin nuorena taidemaailman tulevaisuuden toivoksi, mutta on jo aikaa jämähtänyt paikoilleen. Hän on opettanut yliopistossa taidehistoriaa vuoden sopimuksella kerrallaan, mutta nyt työpaikka on vaarassa. Yliopistossa käyttöön otetussa tehokkuusajattelussa opettajat pisteytetään sen mukaan, miten paljon heidän julkaisujaan käydään lukemassa netissä. Jack on porukan hännillä.

Happamia pihlajanmarjoja, muovattuna elämänfilosofiaksi.

Kaikkitietävä kertoja limittää nykyhetkeen tietoja Jackin ja Elizabethin lapsuudesta, koska sen vaikutus on merkittävä. Kansasin köyhillä takamailla varttuneen Jackin lapsuutta leimasi yksinäisyys ja selittämätön syyllisyydentunne. New Englandissa Elizabeth puolestaan oli ökyrikkaan perheen väheksytty ja syrjitty tyttölapsi. Kumpikin teki Chicagoon muuttaessaan pesäeron perheeseensä ja salasi lapsuuden kipeimmät asiat jopa kumppaniltaan.

Myöhemmät elämänvaiheet lupauksientäyteisestä opiskeluajasta nykyhetkeen ovat hiljalleen muovanneet Elizabethia ja Jackia uusiksi, mutta nyt he ovat hyvin ratkaisevassa kohdassa: millaisia ihmisiä he jatkossa tulevat olemaan? Jatkuuko heidän tarinansa entistä maanläheisempänä ja todempana, vailla salaisuuksien painolastia?

Nathan Hillin järkälemäinen romaani Wellness sisältää varsin vetävässä muodossa suunnattoman määrän tietoa, tarinoita ja tapahtumia. Teemoja on monia: hyvinvoinnin muuttuminen liiketoiminnaksi, uskomushoidot, positiivisuuskultti, avoin avioliitto ja salaliittoteoriat. Algoritmeja ja niiden toimintaa kirjassa selitetään kiitettävän kansantajuisesti, joskin hieman liian pitkästi.

Kirja kuvaa hienovaraisesti Elizabethin ja Jackin elämää ja muutoksia, joita ihmisissä ajan myötä tapahtuu. Kuvauksista osa hymyilyttää, osa surettaa ja osa raivostuttaa. Henkilöistä ja asioiden todellisesta luonteesta pudotellaan tietoja tipoittain, mutta lopulta erillisiltä tuntuneet juonet yhdistyvät. Yllätyksiä koetaan eikä loppukaan ole ihan odotettu. Nautittavaa luettavaa!

Lopuksi pari puhuttelevaa lausetta:

Jos takerrut liikaa siihen, mitä haluat nähdä, sinulta jää huomaamatta se mitä on oikeasti.

Usko mihin uskot, mutta usko lempeästi. Usko myötätuntoisesti. Usko uteliaasti. Usko nöyrästi. Äläkä luota koppavaan varmuuteen.

 

KÄRKI, KATJA: Evan neljä elämää

Kustantaja: Bazar 2024

Nurmeksesta kotoisin oleva ja Rovaniemellä asuva Katja Kärki (s. 1985) on koulutukseltaan äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä -opettaja sekä sanataideohjaaja. Hänen kiitetty esikoisteoksensa Jumalan huone ilmestyi vuonna 2019 ja Lappiin sijoittuva romaaninsa Eeled vuonna 2021. Kolmannessa teoksessaan Evan neljä elämää Kärki kertoo tarinan kuvanveistäjä Eva Ryynäsestä (1915–2021).

Tarinan alussa ollaan 1920-luvulla Vieremällä, missä Åsenbryggin perhe asuu Honkajärven talossa. Perheessä on viisi lasta, joista Eeva toiseksi vanhin. Eeva tarkkailee alati ympäristöään: millainen on hevosen kaulan kaari, millainen vasikan hontelo olemus, millaisia taivaan pilvet. Jo seitsenvuotiaana hän vuolee puusta ilmeikkäitä pieniä eläimiä. Sukan kutominen ei sen sijaan onnistu häneltä lainkaan.

… on vain pakko veistää ja piirtää, koska maailmassa on niin paljon kaunista ja kiinnostavaa, ja ellei sitä pääse tekemään, tuntuu kuin olisi vajaa ja sairas.

Yhdeksäntoistavuotiaana Eeva huomaa isän vanhan, lahon hakkuupölkyn piilottelevan sisällään seitsemää härkien ympäröimän kiven päällä huutavaa veljestä. Veistoksen ansiosta pelkän kansakoulun käynyt neitokainen pääsee opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsinkiin. Tässä vaiheessa koko perhe vaihtaa sukunimensä Honkajärveksi.

Ateneumissa Eeva saa ystäviä ja ihailijoita. Oppilaitoksen järjestämissä suunnittelukilpailuissa hän menestyy loistavasti ja pystyy palkintorahoilla maksamaan huoneensa vuokran, mutta menettää samalla muutamia ystäväkseen luulemiaan. Eeva ei ymmärrä kilpailua ja kateutta, mutta ilkeät puheet kantautuvat kyllä ”maaseudun harrastelijan” korviin.

Rahapulasta johtuva paastoaminen ja tiukan opiskelun aiheuttama stressi väsyttävät välillä Eevan niin pahasti, että hän joutuu lepokotiin toipumaan. Juuri ennen talvisodan syttymistä hän kuitenkin saa kuvanveistäjän tutkintonsa suoritettua ja on siis todistetusti ammatti-ihminen. Kotipuolessa silti ukot ehdottelevat; ”Ruumisarkkuja jootasit veestelemään. Senhän sinä ossoot.”

Jatkosodan aikaan Eeva tapaa tulevan miehensä, luutnantti Paavo Ryynäsen, jonka silmät ovat syvät kuin suolammet. Eevan isä ilahtuu siitä, että mies on maanviljelijä. Eeva taas iloitsee miehen ymmärryksestä taidetta kohtaan. Opiskelutoverit sen sijaan paheksuvat Eevan katoamista Karjalan metsiin. Eihän siellä voi taidetta syntyä!

Lieksan Vuonislahdelle nousee kauniin luonnon keskelle pikkuhiljaa Eevan ja Paavon oma valtakunta. Pienestä saunamökistä aloitetaan ja aina rahatilanteen salliessa rakennetaan lisää. Eeva ahkeroi emäntänä, hoitaa lehmät ja kanat, poimii metsästä marjat ja sienet, auttaa peltotöissä. Kylällä juorutaan ”Paaterin noidasta”, joka kesällä kuljeskelee alasti tiluksillaan.

Viimein Paateriin valmistuu talo, jonka avarassa pirtissä Eevalla on mahdollisuus tehdä veistoksiaan. Ihmisiä saapuu kaukaakin ihmettelemään, mihin kaksi aikuista ihmistä tarvitsee niin paljon tilaa. On nimittäin käynyt niin, että Eevalle ja Paavolle ei ole siunaantunut lapsia, vaikka mitään syytä siihen ei ole löytynytkään. Ovat kuitenkin sisarusten ja naapurien lapset. Kummilapset. Eevan puusta luomat lapset.

Lapsen poski on sileä ja lämmin, pehmeä sormenpäissä. Valo osuu siihen ikkunasta ja saa sen nukan hehkumaan. Silitän ja hyväilen. Hyräilen ja hymyilen. Lapsen kasvot ovat kauniit kuin jumalan.

Suomessa taidepiirit ihannoivat vielä 1960-luvulla nonfiguratiivista ja rajoja rikkovaa taidetta. Eevan töitä pidetään niissä piireissä vanhanaikaisina ja Eevaa itseään ITE-taiteilijana. Amos Anderssonin museossa vuonna 1974 järjestetty Eva Ryynäsen retrospektiivinen näyttely ”Puusta puonnut” todistaa kuitenkin yleisön rakastavan juuri hänen tapaansa kuvata maailmaa. Menestys on valtaisa ja Evalle satelee tilauksia ulkomaita myöten.

Taiteeni on silmiin solahtavaa, se lainaa muotonsa luonnosta niin ettei ihminen aina edes ymmärrä katsovansa taidetta. Taiteeni ei riko arjen pintaa. Se ei ole särö todellisuudessa. Se on arkea, arjessa. Arkeen uinutta unta.

Tyhjilleen jäänyt navetta muuttuu Eevan ateljeeksi ja Paaterista tulee virallinen vierailukohde. Eva saa keskittyä taiteen tekemiseen, sillä hänellä on Paavo! Mies tekee moottorisahalla veistosten aihiot, teroittaa taltat, rauhoittelee turhautumiset ja valvoo, että vaimo muistaa myös syödä ja nukkua. Pariskunnan välinen kiintymys on kuvattu kauniisti, kuten myös taiteilijan luomisen palo.

Kun muut näkevät vain puun, sen syyt ja pinnan ja sileän pökkelön, tiedän sen sisällä olevan jotain muuta. Joskus sen näkee heti. Joskus sen vain tietää. Silloin sillä ei vielä ole hahmoa, muotoa tai nimeä. Käteni etsivät, hapuilevat ja tunnustelevat, ne silittävät sen esiin. Sen, minkä tiedän puussa piilevän. Se ikään kuin haluaa tulla esiin ja nähdyksi, minun kätteni kautta.

Katja Kärki korostaa loppusanoissaan, että kirjassa esiintyvä Eva on fiktiota, vaikka mukaan onkin poimittu todellisia tapahtumia. Tarina on kuitenkin varsin uskottava ja ehjä. Kaikkitietävän kertojan lisäksi näkökulmansa tarinaan tuovat Eeva itse ja henkilöistä ihanin eli Paavo sekä kyläläisten puheita sivusta kuunteleva Elina. Aivan oleellinen osa kirjan tunnelmasta syntyy vuonislahtelaisen murteen käytöstä kirjan repliikeissä.

Kuinkahan moni alkaa tämän kirjan luettuaan suunnitella matkaa Vuonislahteen katselemaan Paaterin taiteilijakotia ja ensimmäistä naisen konsanaan rakentamaa kotikirkkoa?

ARVOLA, INGEBORG: Jäämeren laulu

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Kniven i ilden (2022)

Suomennos: Aki Räsänen

Me olemme karaistuneita, yksinkertaisia metsäsuomalaisia, me liu’umme yötä vasten, hanget kannattelevat meitä, ruokaa tarvitsemme vähän. Meitä pettuleivällä ravittuja, turkiksiin puettuja pohjoissuomalaisia kutsutaan kvääneiksi, kveeneiksi…

Norjalainen Ingeborg Arvola (s. 1974) oppi lapsena isältään suomenkielisiä sanoja ja sanontoja, joita nyt hyödyntää isoisoisoäidistään Priita-Kaisa Seipäjärvestä kertovassa teoksessaan Jäämeren laulu. Norjankielisessä alkuteoksessa nuo suomenkieliset ilmaukset on kirjoitettu kursiivilla ja kursiivilla ne hieman hämmentävästi ovat myös suomennoksessa. Teos ajoittuu enimmäkseen 1860-luvulle.

Kolmekymmentäviisivuotiaalla, kauniilla ja nauravaisella Priitalla on kaksi aviotonta lasta, joilla on eri isät. Saadakseen nuoremman poikansa Heikin kastetuksi Priita alistuu kirkon kuritettavaksi ja asettuu neljänä peräkkäisenä sunnuntaina seurakunnan eteen pilkattavaksi. Suutuksissaan hän päättää lähteä Sodankylästä ja muuttaa Norjan Pykeijaan, jossa entuudestaan jo asuu Pehr-veli perheineen.

… minä hymyilen auringon, hymyilen itseni, minä väsyn harvoin, minulla on tarttuva nauru, sanovat, ajattelematon, sanovat myös. Nyt minä irtoan siitä mitä minusta sanotaan, nyt minusta tullaan sanomaan jotain muuta, toisissa paikoissa, toisia sanoja, toisia tarinoita.

Ruijaa kohti lähtee talvella hiihtämään joukko ihmisiä, mutta pian Priita ja pojat sekä perheen vähäistä omaisuutta ahkiossa vetävä Rakastan-vaadin erkanevat muista. Priita nimittäin on laajalti tunnettu isoisältään perimiensä parantajantaitojen ansiosta ja käy matkansa varrella auttamassa niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Kaksitoistavuotias Aleksi vartioi, ettei äiti haksahda häntä kosiskeleviin miehiin.

Keväällä Priitan perhe saapuu Näätämöön ja majoittuu Askan taloon odottamaan seuraavan talven lumikelejä. Saamansa avun vastineeksi Priita ja Aleksi osallistuvat riuskasti tilan töihin ja kolmevuotias Heikki ilahduttaa talon emäntää Kreetaa, joka ei pysty saamaan omia lapsia. Priitan ja tilan isännän Mikon välillä väreilee jotain, mutta kunnioituksesta Kreetaa kohtaan tunteille ei anneta valtaa.

Lopulta Priita lapsineen saapuu perille Pykeijaan. Pehr-veli oli jo valmistellut muuttoa Amerikkaan, mutta vuoden kalastuskaudesta näyttää tulevan niin tuottoisa, että lähtöä kannattaa lykätä. Aleksi hyväksytään yhteen venekunnista ja Priita ansaitsee rahaa toisaalta perkaamalla muiden naisten joukossa kaloja rannalla ja toisaalta auttamalla kärsiviä lähimmäisiään.

Priitalle olisi puolisoksi tarjolla luotettava leskimies, mutta Mikon saapuminen Pykeijaan täyttää naisen ajatukset. Lopulta molemminpuolinen kiihko vie Priitan ja Mikon toistensa syliin. Asia ei kauan pysy ympäristöltä salassa ja monet tuomitsevat Priitan. Pettynyt Aleksi pistää välit poikki äitiinsä, mutta paheksuu myös Mikkoa. Tämä surettaa Priitaa, mutta pahoille puheille rakastavaiset tuskin lotkauttavat korvaansakaan.

Maailma on suuri, niin suuri on maailma, koko taivas, kaikki meri, kaikki suot, kaikki polut, niin paljon on olemassa, mitäpä merkitsevät toisten pahat sanat, ne ovat vain osa kuhinaa, pienimpiä risuja, pieni osa kaikkea olevaa, niin paljon rakkautta ja ihoa, niin monia huulia ja silmiä… katse näyttää niin nuorelta, leikkisältä ja hilpeätä ja halusta ja ilosta säteilevältä, koska hän katsoo minua, koska tässä olemme me, koska nyt on nyt…

Mikko ja Priita kuvittelevat pystyvänsä järjestämään asiansa niin, ettei heidän suhteestaan koidu kenellekään suurempaa harmia, mutta yllättäviä ongelmia on tulossa. Kestääkö rakkaus tosipaikan edessä? Mitä enteilevät Priitan toistuvasti näkemät unet kuolleesta lapsesta?

Pikkuväki ilmoitti, että jokin tulee muuttumaan, jotain repäistään pois siitä, mitä luullaan vankaksi perustaksi. Ruskeaa vettä. Ruskeaa, sameaa vettä.

Kirjassa kerrotaan tarinoita Ruijan tapahtumista ja ihmisistä, kiistoista ja ennakkoluuloista, mutta myös yhteishengestä ja anteliaisuudesta. Kuvataan saamelaisten, talonpoikien ja kalastajien elämää ja vanhoja tapoja sekä keinoja pitää kaikkialla elävä näkymätön pikkuväki ihmisille myötämielisenä. Huumoria riittää ja oman säväyksensä kirjaan tuo eloisa kieli.

Jäämeren laulu on ensimmäinen osa Ruijan rannalla -trilogiasta. Romaani voitti Norjan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Bragen vuonna 2022 ja oli seuraavana vuonna ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon. Seuraavia osia odottelee varsin kiinnostuneena, sillä Priitan ja Mikon tulevaisuus näyttää vihjeiden perusteella sisältävän sekä iloa että surua.

 

ATWOOD, MARGARET: Vanhaa rakkautta : kertomuksia

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Old Babes in the Wood (2023)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Kanadalaisen Margaret Atwoodin (s. 1939) teos Vanhaa rakkautta sisältää viisitoista kertomusta, jotka on jaettu kolmeen osioon. Osioista ensimmäinen ja kolmas kertovat pariskunnasta nimeltään Nell ja Tig. He esiintyivät jo Atwoodin novellikokoelmassa Poikkeustiloja (2006) ja heidän esikuvinaan lienevät Margaret Atwood itse ja puolisonsa, kirjailija ja kulttuuriaktivisti Graeme Gibson (1934–2019).

Kirjan ensimmäisen osion nimeke on Tig & Nell. Se sisältää kolme kertomusta, joista kukin alkaa jostakin vuosikymmenten takaisesta muistosta ja päättyy sellaiseen nykyhetken tapahtumaan, joka on tuon muiston laukaissut. Oli luontoristeilyä varten käyty ensiapukurssi. Ol9 Provencen talon vuokraisäntä raivokohtauksineen. Oli rakas kissa, jonka kuolemaa itkiessään Nell tosiasiassa suree jo lähestyvää eroa Tigistä.

Kirjan viimeisen osion nimeke on Nell & Tig. Sen sisältämät neljä kertomusta kuvaavat Nellin elämää ja tunteita Tigin kuoleman jälkeen. Tig on poissa, mutta silti Nellille yhä vahvasti läsnä. Hänellä ovat vielä tuoreena mielessä viimeiset yhteiset kuukaudet, jolloin elämästä huolettomasti nautiskellut Tig hiljalleen katosi, mutta syvä rakkaus ei.

Hän piteli Tigiä sylissään, kun tämä nukkui. ”Älä lähde, älä lähde”, hän kuiskaili. Niin hän sanoi vain silloin, kun Tig nukkui. Jos hän sanoisi niin silloin, kun Tig oli valveilla, mitä tämä voisi siihen vastata? Heillä ei kummallakaan ollut vaikutusvaltaa siihen, Tigin vähittäiseen lähtöön. Tig tuntisi vain syyllisyyttä siitä, että oli jättämässä hänet.

Nellille leskeys merkitsee sellaisten asioiden opettelua, joista Tig on aiemmin huolehtinut. Se merkitsee pitkän yhteiselon aikana kertyneiden tavaroiden lajittelua ja päätöksiä siitä, mitä säästää ja mitä hävittää. Raastavan surun voivat herättää Tigin koulussa tekemä puulipas ja viimeinen purkki Tigin valmistamaa marmeladia. Jopa taivaan tähdet.

Kirjan toinen, kahdeksan kertomusta sisältävä osio on nimeltään Paha äitini. Samannimisessä novellissa viisitoistavuotias tytär ei uskalla olla tottelematta äitiään, koska puolittain uskoo tämän olevan noita. Luultavasti äiti vihjailee salaisista kyvyistään, koska haluaa tyttären tuntevan olonsa korkeampien voimien varjelemaksi.

Osion novelleissa on mielikuvituksen leikkiä avaruusolioita myöten, mutta ne sisältävät myös kärjekkäitä huomioita yhteiskunnasta. Osansa saavat politiikka, ilmastonmuutos, internet, nettihuijarit ja ihmisten puhelinkäyttäytyminen. Ovat menneet, nykyiset ja tulevat pandemiat. On 1960-luvun seksuaalinen vapautuminen ja 1970-luvun feminismi. Jokainen aikakausi tuhoaa vanhaa, mutta saattaa myös nostaa esiin jotain omana aikanaan hyljeksittyä ja luoda siitä jotain uutta.

Joustamattomuus on rajoittuneen mielen merkki…. Monet erehtyivät pitämään päähänpinttymiä ajatteluna.

Moni kertomuksista liittyy naisen asemaan. Tuntuu siltä, ettei nainen saisi olla liian oppinut tai hänelle käy kuten Hypatia Aleksandrialaiselle tai yliopistollisesta kaavasta poikkeavalle naistutkijalle. Kertomuksista hupaisin on Metempsykoosi eli sielun matka, missä maakotilon sielu tempautuu yhtäkkiä naisen ruumiiseen ja joutuu totuttautumaan sen kummalliseen toimintaan. Vai onko sittenkin niin, että nainen kuvittelee olevansa kotilo? Auttaisiko käynti psykiatrilla?

Atwood ryydittää kertomuksiaan toisaalta lakonisella huumorilla ja toisaalta pontevalla paisuttelulla. Kaikesta paistaa hänen laaja historian, kirjallisuuden ja luonnontieteiden tuntemuksensa. Vanheneminen voi olla pelottavaa ja masentavaa, mutta se saattaa olla myös vapauttava vaihe elämässä. Ehkä silloin ennättää nauttia arjen ohikiitävistä iloistakin.

Hänellä oli tapana sanoa, että kun vuosia kertyy tarpeeksi, voi vaikka tanssia pöydällä, jos pystyy vielä kiipeämään sille… Ei tarvitse enää vetää vatsaa sisään. Voi hölmöillä vaikka kuinka, koska vanha ihminen on joka tapauksessa hölmö.

ZIDAN, IRENE: Isäni appelsiininkukkien maasta

Kustantaja: WSOY 2024

Amira Mansurin äiti on suomalainen ja isä palestiinalainen. He muuttivat Suomeen 1980-luvulla kuvitellen tulevansa suvaitsevaiseen maahan – ja kyllähän lehdissä hehkutettiinkin sitä, miten perheessä oli yhdistetty kaksi kulttuuria. Amira kuitenkin koki kantasuomalaisesta poikkeavan ulkonäkönsä rasitteeksi: automaattisesti oletettiin, ettei hän osaa suomea eikä tunne maan tapoja. Nyt samat epäilyt kohdistuvat Amiran omiin lapsiin – jälleen pelkän ulkonäön perusteella.

Amiran sukutausta on yhtenä syynä siihen, että hänen työnsä lehden muistokirjoitusten laatijana vaihtuu toimittajaksi ulkomaanosastolle siinä vaiheessa, kun joukko palestiinalaisia tekee terrori-iskun Valtioon eli Israeliin ja Valtio vastaa täysmittaisella sodalla. Sukulaistensa avulla Amira pystyy löytämään sopivia haastateltavia artikkeleihinsa; hän on arvokas lisä lehdelle.

Amira pyrkii jutuissaan olemaan mahdollisimman puolueeton. Hän myöntää, että Valtiolla on oikeus puolustautua, kun sen kansalaisten kimppuun käydään. Hän muistuttaa kuitenkin, ettei väkivalta alueella alkanut palestiinalaisten iskusta, vaan sitä edelsi Valtion pitkä miehityskausi, Kaistaleen saarto ja Valtion siirtokuntien hivuttautuminen yhä edemmäs palestiinalaisten alueelle.

Israel on Valtio, jolla on kaikki valta. Palestiina on vain paikka siellä jossain, olemassa vain toiveena.

Israeliin liittyvät lehtijutut aiheuttavat väistämättä kriittisten kommenttien vyöryn. Pelkästään Amiran nimen perusteella ihmiset tekevät päätelmiä hänen tietämyksensä tasosta, tarkoitusperistään ja uskonnostaan. Moni korostaa, että Israel on Jumalan valittu kansa ja ”se toinen kansa” myöhemmin keksitty. Amira alkaa tuntea olevansa lehdelle rasite ja turvallisuusuhka.

Nykyhetkeen lomittuu muistoja Amiran lapsuudesta ja nuoruudesta, jonka hallitsevin hahmo oli isä. Isä leikki pienten lastensa kanssa, isä oli iloinen, isä teki herkullista ruokaa, isä selitti asioita. Koko perhe pääsi käymään sukulaisissa isän kotimaassa, joskin lapsille jäi vierailusta mieleen vain yksittäisiä tapahtumia ja tunnelmia.

Tytärten kasvaessa tilanne muuttui. Tytöt alkoivat hävetä isäänsä, joka ei hallinnut suomen kielen vivahteita, joka oli liian äänekäs ja jota vartijat seurasivat kaupassa. Isäkään ei ollut enää onnellinen muulloin kuin muiden kaukaa tulleiden miesten seurassa. Hänellä oli vaikeuksia löytää töitä ja vaimon kanssa alkoi tulla riitaa. Tyttäret eivät olleet lainkaan kiinnostuneita isänsä kielestä tai uskonnosta.

Ajattelin isää istumassa ison liikenneympyrän kupeessa huoltoasemalla iltaisin muiden kaukaa saapuneiden miesten kanssa. Heitä yhdisti kieli ja ymmärrys paikoista ja tapahtumista, joita heidän suomalaiset lapsensa, vaimonsa ja työtoverinsa eivät voineet täysin käsittää. Kieli soljui vaivattomasti ja miehet nauttivat, vaikka naapuripöydän yrmykasvoiset suomalaiset vilkuilivat kahvikuppiensa takaa.

Seitsemäntoistavuotiaana Amira matkusti yksinään tapaamaan isänsä omaisia, ennen kaikkea iäkästä isoäitiään eli sittiä. Edes Suomen passi ei auttanut, vaan hän joutui lentokentällä arabinimensä takia pitkälliseen kuulusteluun. Virkailijat saattoivat oikeasti pitää häntä mahdollisena turvallisuusuhkana Valtiolle tai sitten kyseessä oli valta-aseman näyttäminen.

Asuessaan sukulaistensa luona Rannalla Amairalle valkeni, miten monin tavoin Valtio rajoitti ja kontrolloi palestiinalaisten elämää ja miten toivottomalta tulevaisuus näiden silmissä näytti. Hän oppi hieman ymmärtämään etenkin nuorissa miehissä Valtiota kohtaan kytevää vihaa, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä leimahtaa väkivaltaisuudeksi.

Ei Amira silti solahtanut täysin palestiinalaistenkaan joukkoon. Hänen lyhythihainen ja -helmainen kesämekkonsa aiheutti pahastusta ja pilkkaa, huivittomuutensa ja puuttuva arabiantaitonsa kummastusta. Yhä uudestaan sukulaiset joutuivat selittämään ihmisille, että Amira on ulkomaalainen eikä siksi hallitse tapoja.

Tunsin olevani vääränlainen. En oikeutettu olemaan osa isäni kansaa. Samalla koin kasvavaa ärtymystä perheeni puolesta. Oli helppoa valittaa, käskeä oppimaan kieltä ja uskontoa. Täältä käsin oli vaikeaa ymmärtää elämää vieraassa maassa, ja sitä, ettei sodan kouraa pääse pakoon, vaikka lähtisi pois.

Nyt nämä sukulaiset ovat keskellä sotaa, josta virtaa lehden toimitukseen toinen toistaan järkyttävämpiä kuvia. Amiran huoli omaisten turvallisuudesta yhdistettynä häneen itseensä kohdistuvaan raakaan maalittamiseen saa Amiran terveyden murtumaan. Psyykkisitä ongelmista ajoittain kärsinyt isä sen sijaan saa itseensä uutta puhtia. Hän muuttaa Turkkiin, koska on siellä läheistensä kanssa ainakin saman meren äärellä ja ehkä saa tuntea appelsiininkukkien tuoksunkin.

Muistan sen tuoksun varmasti vielä silloin, kun kuolen. Sen, miten tuuli puhalsi appelsiininkukkien tuoksua Välimeren rannoilla, Jaffasta asti.

Isäni appelsiinienkukkien maasta -teoksen teksti on napakkaa ja luvut lyhyitä. Kaikesta heijastuu vankka asiantuntemus ja ehkä myös Irene Zidanin (s. 1986) omat kokemukset – onhan hänenkin äitinsä suomalainen ja isänsä palestiinalaistaustainen. Hän on toiminut nimellä Aishi Zidan Lähi-idän kirjeenvaihtajana ja saanut vuonna 2018 Journalistiliiton Sananvapauden kunniastipendin.

Irene Zidanin teos kannattaa lukea, sillä se auttaa ymmärtämään hieman paremmin sitä, mikä johti Lähi-idässä tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Juuret ovat vuosikymmenten takana.

Jos kysyisin tarpeeksi monelta paenneelta, kidutetulta, johtajalta, kapinallissotilaalta, tappajalta, menettäneeltä, ehkä silloin ymmärtäisin jatkuvaa, monisyisen mädättävää onnettomuutta, jota kutsutaan laimeasti sodaksi.

HAN KANG; Älä jätä hyvästejä

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Jagbyeolhaji anhneunda

Suomennos: Taru Salminen

Eteläkorealainen kirjailija Han Kang (s.1970) voitti vuoden 2024 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja teki historiaa olemalla ensimmäinen kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittanut nainen koko Aasiassa. Suomeksi häneltä ovat aiemmin ilmestyneet romaanit Vegetaristi (2017) ja Ihmisen teot (2018) sekä omaelämäkerrallinen Valkoinen kirja (2021). Älä jätä hyvästejä ilmestyi suomeksi sopivasti juhlistamaan Nobel-palkintoa.

Älä jätä hyvästejä -teoksessa näkökulma on soulilaisen Gyeongha-nimisen kirjailijan. Toimittajanuransa aikana Gyeongha ystävystyi valokuvaaja Inseonin kanssa, mutta naisten välit etääntyivät, kun Inseon muutti Jejun saarelle huolehtimaan muistisairaasta äidistään ja hankki uuden ammatin puuseppänä. Gyeonghan puoleen Inseon kuitenkin kääntyy jouduttuaan työtapaturman vuoksi Soulin sairaalaan. Gyeonghan pitää oitis matkustaa Jejulle hoitamaan Inseonin lemmikkipapukaijaa!

Lähteminen Soulista Jejun saarelle pelkän linnun vuoksi arveluttaa Gyeonghaa, mutta ystävän tuskan nähdessään hän lopulta suostuu. Matka olisi jo muutenkin pitkä ja monivaiheinen, mutta nyt sitä hankaloittaa sankka lumipyry. Mantereella lumihiutaleet sulavat heti maahan osuessaan, mutta Jejun vuorilla lumi kasaantuu puolireiteen yltäviksi nietoksiksi, joissa Gyeongha joutuu illan pimeydessä rämpimään.

Gyeongha pääsee lopulta perille, mutta lintu on ennättänyt jo menehtyä. Naisen on jäätävä yöksi Inseonin taloon, vaikka sähkökatkon vuoksi joutuukin pärjäämään nopeasti kohoavan kuumeen kourissa ilman valoa ja lämpöä. Aamulla hän herää auringonpaisteeseen ja löytää Inseonin tämän verstaalta täysin vammattomana, mutta jotenkin hämmentyneenä.

Inseonilla tuntuu päällimmäisenä olevan tarve kertoa ystävälleen vuoden 1948 tapahtumista Jejun saarella. Tuolloin amerikkalaisten sotilashallitus halusi estää kommunismin leviämisen alueella hinnalla millä hyvänsä ja löysi käsikassarakseen äärioikeistolaisen nuorisojärjestön. Ryhmän jäsenet hyökkäsivät kyliin, polttivat talot ja teloittivat tuhatmäärin ihmisiä. Vauvojakaan ei säästetty.

Inseonin tuolloin kaksitoistavuotias äiti oli isonsiskonsa kanssa sattumalta poissa kotoa joukkojen saapuessa ja kohtasi palattuaan kammottavan näyn: lumen hunnuttamat ruumiit, joiden joukossa omat vanhemmat ja pikkusisko. Isoveli oli viety vankilaan, mutta jossain vaiheessa hän katosi jäljettömiin tuhansien muiden lailla. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin omaiset saivat tietoa läheistensä lopullisesta kohtalosta.

Sillä kaikki vaikenivat; leimatut omaiset ja kaikki muutkin ihmiset, jotka leimautuisivat vihollisiksi sillä hetkellä, kun he avaisivat suunsa. Niin vierähti kymmeniä vuosia, kunnes helmiläjiä ja pikkuruisia, lävistettyjä pääkalloja alettiin kaivaa laaksoista, kaivoksista ja kiitoradan alta, missä luut ovat edelleen sikin sokin hautautuneina.

Älä jätä hyvästejä -teosta lukiessa silmien edessä välähtelevät vuoroin sydäntä kouraisevan kauheat ja runollisen kauniit kuvat, joihin eleetön kieli luo miltei mystistä ulottuvuutta. Mitä ovat Gyeonghan unissa toistuvasti esiintyvät mustat puut, jotka ovat inspiraationa Inseonin työstämälle Älä jätä hyvästejä -muistomerkille? Mitä ovat ääneti lentelevät linnut? Mitä symboloi valkea lumi, joka peittää rumuuden, hiljentää maailman, on petollisen pehmeää?

Metsä huojuu huutaen. Lumi pöllähtää puiden päältä ilmaan. Nojaan särkymäisillään olevaa otsaani ikkunaan ja ajattelen rantatiellä näkemääni lumituiskua. Ajattelen taivaanrannan yllä leijailevia pilviä ja lumihiutaleita, jotka lensivät matalalla kuin kymmenien tuhansien lintujen parvi.

Tarinan loppupuolisko jää pohdituttamaan. Onko Inseon kuollut sairaalassa ja vierailee henkenä Gyeonghan luona? Onko kaikki vain Gyeonghan kuumehouretta? Vai onko Gyeonghakin henki? Aasialaiseen kulttuuriin kuuluvat kuolleiden henget, välitilaan jääneet ja aaveet, mutta osaako länsimainen lukija tulkita kirjailijan tarjoamia vihjeitä oikein? Vaan onko sillä oikeastaan väliä – kirjan tärkein sisältö tulee kyllä selväksi…

Etelä-Korean kirjalliseksi omaksitunnoksi kutsuttu Han Kang nostaa Älä jätä hyvästejä -teoksessa esiin yhden kotimaansa historian häpeätahroista, koska sen unohtaminen merkitsisi myös kuolleiden unohtamista. Suru voi parhaimmassa tapauksessa yhdistää ihmisiä ja synnyttää rohkeutta, joka muuttaa maailmaa. Siinä piilee hauras toiveikkuus, kuin kynttilänliekki lumessa.

Suuri kiitos Taru Salmiselle, joka on suomentanut teoksen suoraan Han Kangin alkuperäistekstistä!

STATOVCI, PAJTIM: Lehmä synnyttää yöllä

Kustantaja: Otava 2024

Kosovossa vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia sai vuonna 2014 Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena. Vuonna 2019 Statovcista tuli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-palkinnon voittaja romaanllaan Bolla ja nyt hän on ehdolla vuoden 2024 Finlandia-palkintoon romaanilla Lehmä synnyttää yöllä.

Lehmä synnyttää yöllä -romaanina kertoja on Kujtim, jonka nimi merkitsee muistia. Hän on vuonna 1996 lähes yhdeksänvuotias ja päässyt muun perheen mukana Kosovoon vierailemaan äidinisän luona. Hän on erityisesti odottanut tutustumista isoisän lehmään ja haluaa ehdottomasti olla yöllä läsnä lehmän synnyttäessä (eli poikiessa), mutta tositilanne jättää häneen pysyvän trauman.

Ikävä muisto Kujtimille jää myös isoisästä, jonka hellyydenosoitukset ovat epämiellyttävän tunkeilevia. Poika vaistoaa, että on aikuisten mielestä jotenkin vääränlainen ja kelvoton, mutta mitä hän voi tehdä? Eikä hän aina ymmärrä syytä rajuihin kurituksiin, joita isoisä ja äitikin harrastavat. Kujtimin paras ystävä on kuin onkin isoisän lehmä.

Paras asia isoisän luona on lehmä jonka seurassa vietän suurimman osan ajastani, olen lehmän lapsi ja kerron sille suomeksi keksimiäni tarinoita... ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset…

Sekavien tunteiden riepottama Kujtim löytää lopulta ystäväkseen myös metsässä asuvan kolmipäinen kimeerin, joka hellii, lohduttaa ja rohkaisee poikaa. Pelko kuitenkin on pojan elämässä päällimmäisenä: on lähestyvän sodan uhka ja on isoisän mustanpuhuva kiukku, jota Kujtim lopulta pakenee hyppäämällä kaivoon. Myöhemmin äiti tunnustaa, että lasten tuominen Kosovoon oli iso virhe.

Kotona ilmapiiri on vihainen ennen kaikkea isän vuoksi, jota ei voi puhutellakaan ennen kuin siihen saa luvan. Isä pahoinpitelee ennen kaikkea alistuvaa äitiä, mutta myös lapsiaan pienimmästäkin uhman merkistä. Koko lapsuusikänsä ajan Kujtim toivoo itsekeskeisen, raa’an ja valehtelevan isänsä kuolemaa, minkä myöhemmin paljastaa kuolleelle isälle suunnatuissa kirjeissään.

Koulussakaan ei ole helppoa sille, jonka kaikki tietävät kaukaa tulleeksi. Muut oppilaat huutelevat kosovolaisille pilkkasanoja ja opettajan ennakkoluulojen värittämä asenne antaa siihen suorastaan luvan. Pakolaisia epäillään levottomuuksien aiheuttamisesta ja juonittelusta. Opettaja korostaa yhä uudestaan, ettei Kujtim ole suomalainen eikä Suomi hänen kotimaansa.

…sinä olet keskinkertainen, oikeinkin välkky pakolaiseksi muttet mitenkään erityisen terävä kun suomalaisiin vertaa…

Kujtim oppii esittämään nöyrää kohdatessaan alistamista, nöyryytystä tai väkivaltaa, mutta hänen sisimmässään on silti jotain lujaa. Puolittain vahingossa hän löytää kirjaston, lukemisen ja kirjoittamisen pyrkiessään viettämään mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa. Vielä tässä vaiheessa Kujtimia kannustaa luottamus siihen, että hänen kuvitelmansa tulevat joskus toteutumaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuutemme ja nykyhetken väliin jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin…

Nykyhetkeen tultaessa Kujtim on kyllä menestynyt kirjailijana, mutta tuntee itsensä silti masentuneeksi ja väsyneeksi. Niinpä hän lähtee mielellään äidin seuraksi tämän lähtiessä vielä kerran käymään synnyinseuduillaan Kosovossa. Matka on kuitenkin pettymys. Paikalliset ihmiset yrittävät lypsää ”rikkaalta” kirjailijalta rahaa ja jälleen Kujtim tuntee tulleensa kohdelluksi epäreilusti. Kiukustumisen seuraukset saa tuntea Suomen pääministerikin.

Statovcin teksti vyöryy ja kuohuu. Paikoin virkkeet ovat pilkkujen jaksottamaa useamman sivun mittaista hengästynyttä vuodatusta, mutta silti kaiken tuntee olevan täysin kirjailijan hallinnassa. Kujtimin tarinaa sävyttää ulkopuolisuuden tunne, mutta sitä keventävät suorastaan absurdeja mittasuhteita saavuttavat tapahtumat. Onkohan Kujtimilla on taipumusta liioitteluun? 

KÖNGÄS, HEIDI: Tango Frisk

Kustantaja: Otava 2024

Kaksikymmentävuotias Alina Kauranen on kotoisin Saarijärveltä, mutta saapunut vuonna 1916 Fyrrykyröön eli Vähäkyröön karjakkokouluun. Eräänä iltana hän tapaa nurkkatansseissa pitkän ja komean Jalmar Friskin. Alinaa kuusi vuotta vanhempi Jalmar eli Jalle tuli 17-vuotiaana jäätä pitkin potkukelkalla Ruotsista Vaasaan ja työskentelee nyt setänsä omistaman tehtaan konttorissa. Hän tanssittaa Alinaa toisin kuin kukaan koskaan: minä lennän, lennän ja koko maailma vilisee silmissäni

Jalle ei ole Suomessa viettämiensä vuosien aikana oppinut – tai halunnut oppia - puhumaan suomea, vaikka ymmärtääkin sitä melko hyvin. Alina puolestaan ei osaa kuin pari sanaa ruotsia. Silti nuorten välillä herää heti kiinnostus ja halu, jota on vaikea pidätellä. Jo kolmannella tapaamisella Jalle kosii ja Alina suostuu, vaikka alaikäisenä tarvitseekin kihlaukseen ja avioliittoon luvan isältään.

Paha sitä on itsellekään tunnustaa, että juuri hänet minä kuitenkin aion ottaa tulevien lasteni isäksi.

Venäjän vallankumouksen Suomessa nostattamat levottomuudet siirtävät häitä, mutta lopulta Alina ja Jalmar pääsevät avioon ja asumaan yhtiön lahjoittamaan taloon, jonka Alina sisustaa mieleisekseen. Seitsemän vuoden aikana Alina synnyttää ja hoitaa viisi lasta ja kahdeksan vuotta myöhemmin vielä perheen iltatähden. Enää hänellä ei ole aikaa jakaa tietouttaan karjanhoidon uusimmista tavoista, vaikka siitä haaveilisikin.

Palavin tunne avioliitossa on jo hiipunut, kun Alinalle paljastuu Jallen salaisuus: mies käy edelleen kirjeenvaihtoa nuoruudenaikaisen rakastettunsa kanssa! Alina on ilmeisesti vain huushollista vastaava maalaisvaimo, kun taas Jallen todellinen rakkaus elääkin Ruotsissa. Mies ei paljon kotona viivy, käväisee vain töiden jälkeen kurittamassa lapsia ja komentelemassa vaimoa sekä syömässä ja juomassa häipyäkseen sitten taksilla Vaasaan juhlimaan.

Näin kuluvat vuodet, kunnes syttyy talvisota. Esikoispoika Simo kutsutaan armeijaan ja toiseksi vanhin poika Usko lähtee vanhempiensa kieltoja ja pyyntöjä uhmaten alaikäisenä Saksaan kouluttautumaan SS-joukkoihin. Kristiina-tytär haluaisi sairaanhoitajakouluun, mutta Jalle-faari pitää tyttöjen kouluttamista turhana, koska nämä kuitenkin menevät naimisiin.

Lasten mielestä Alina palvoo Jallea ja nöyristelee tämän edessä pitääkseen miehensä tyytyväisenä ja kodin piirissä. He eivät ole tietoisia tämän aina vain katkerammista ajatuksista. Alina joutuu muiden töittensä ohella hoitamaan luumädästä kärsivää anoppiaan, koska mies ei halua tämän joutuvan sairaalaan tai kunnalliskotiin, mutta vaimon hermot alkavat pettää. Kädet tärisevät ja sydän muljahtelee kamferttitipoista huolimatta.

Päässä kiertää aina vain sama levy siitä, kuinka minä annoin hänelle kaikkeni, synnytin kuusi lasta, mutta mies on aina nojannut taaksepäin, ollut puoliksi jossain muualla.

Tulee lyhyt rauha, tulee uusi sota. Alinan kolme poikaa ovat kaikki armeijassa ja Kristiina-tytärkin rintamalla lääkintälottana. Surulta ei Friskinkään perheessä vältytä. Sitten koittaa viimeinkin rauha, mutta Alinan huolet jatkuvat. Lapsilla on vaikeuksia elämässään ja Jalle tekee Alinan mielestä täysin älyvapaita ratkaisuja, joista selviämisen jättää vaimon vastuulle. Kerran Alinalla sitten napsahtaa ja seuraukset ovat järkyttävät.

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs piirtää kymmenennessä romaanissaan kuvan naisesta arjen pyörittäjänä niin sodan kuin rauhan aikana. Taustalla elävät pienin yksityiskohdin kuvattuina Suomen historia sotineen ja kehityskaarineen sekä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ja eri seuduilla asuvat ihmiset. Kertojina toimivat Alinan lisäksi hänen lapsensa Kristiina, Usko ja Aatos, joten tapahtumiin saadaan eri näkökulmia.

Köngäs kuvaa uskottavasti, miten tarmokkaan nuoren naisen elämänusko vähitellen hiipuu, kun hän jää vaille kiitosta, tukea ja rakkautta. Ja miten kukin lapsista tuntee olevansa syyllinen tapahtuneeseen. Suurin syyllinen on kai itsekeskeinen puoliso, mutta hänen sisimpäänsä lukija ei pääse katsomaan. Tango Frisk on surullinen tango, mutta myös intohimoinen ja paikon jopa hauska.

 

SAISIO, PIRKKO: Suliko

Kustantaja: Siltala 2024

Pirkko Saision romaani Suliko kulkee kahdessa aikatasossa, mutta ei mitenkään tiukkaa kronologiaa noudattaen. Toisessa tasossa kerrotaan lyhyin välähdyksin niistä ratkaisevista elämänvaiheista ja ihmissuhteista, jotka muovaavat Georgian kartveleihin kuuluvasta lapsesta ja nuorukaisesta koko Venäjänmaan otteessaan pitävän julman diktaattorin.

Kymmenvuotias Ioseb Besarionis dze Jughasvili on köyhästä perheestä ja tottunut nälkään ja kuritukseen. Gorin teologisessa koulussa muut oppilaat yrittävät kiusata lainavaatteissa kulkevaa ja venäjää taitamatonta tulokasta, mutta tämä on karaistunut sellaista vastaan. Opettajien kuritoimenpiteet eivät nekään lannista lahjakasta poikaa, joka imee voimaa Mtkvari-joesta.

Voima on siirtynyt häneen, eikä se ole hänestä koskaan lähtevä.

Pappisseminaarista erotettu nuori Ioseb luopuu uskonnosta ja alkaa ajaa sosialismin asiaa, joutuu Siperiaan ja pakenee. Hänestä tulee Vladimir Iljitš Uljanovin oppilas, joka päättää ryhtyä venäläiseksi ja vaihtaa nimensäkin muotoon Josif Vissarionivitš Džugašvili. Hän saa aina vain enemmän valtaa ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Hänestä tulee Josif Vissarionivitš Stalin. Teräsmies, joka uskoo pystyvänsä muokkaamaan maan ja sen kansan uusiksi.

Vladimir Iljitš on älystään, suuresta tietämyksestään, rohkeudestaan ja peräänantamattomuudestaan huolimatta sopimaton johtamaan vastasyntynyttä, internationalistista suurvaltaa, joka on väistämättä synnyttävä myös uuden ihmisen, joka… luottaa omaan voimaansa ja jakaa voimastaan niillekin, joiden tietoisuus on vielä heikko.

Perhe-elämä ei Stalinilta luonnistu. Kaunis Jekaterina (Ketevan) kuolee synnytyksen jälkeen ja toinen vaimo Nadežda tekee itsemurhan. Esikoispoika Jakov kuolee saksalaisella vankileirillä, koska isä ei halua pelastaa viholliselle antautunutta poikaansa. Nuoremmat lapset Vasili ja Svetlana saavat isältään ehkä aineellista hyvää, mutta tuskinpa hellyyttä. Kuka lienee Stalinin ajatuksissa alati viipyvä Suliko? Laulun hahmoko vain?

Kirjan nykyhetkessä ollaan vuodessa 1953. Stalinista on tullut itsevaltias, jonka edessä kaikki matelevat ja jonka äkkipikaisuutta ja oikullisuutta kaikki pelkäävät. Aina välillä joku pääsee paistattelemaan johtajan suosiossa, mutta edes ystäviksi luokitellut eivät ole turvassa öisiltä pidätyksiltä, vankeudelta tai yllättäviltä kuolemilta. Vain lähipiiri tietää 74-vuotiaan Stalinin muistiongelmista ja harhoista

Stalin ei tunne syyllisyyttä teoistaan, vaikka vertakin on hänen käskystään jouduttu vuodattamaan. Eikö ole sentään juuri hänen ansiotaan, että vuosituhansia nälässä ja pelossa elänyt kansa saa nyt nauttia hyvinvoinnista? Se kylläkin miestä huolettaa, vievätkö heikot johtajat maan kaaokseen hänen kuolemansa jälkeen, mutta kuolema sinällään ei häntä pelota.

Saisio on pysynyt historiallisissa tosiasioissa, mutta sukeltanut samalla syvälle Josif Stalinin sisimpään ja luonut diktaattorista kuvan, jossa paljastuvat hänen häikäilemättömyytensä ja raakuutensa, mutta myös yksinäisyytensä. Missään vaiheessa tunteellinen huokailu ei saa unohtamaan miehen pahuutta, mutta kirjan loppu on todella kaunis.

Mtkvarin kirkkaaseen veteen uppoan ja unohdun, sinun kanssasi, Suliko, ja Goridžvarin kellot soivat, heleästi ja surullisesti, ja joen pinnan alla niiden ääni vaimenee ja yhtyy hiljaiseen, viileään solinaan, se on jatkuva ajasta aikaan.

Tulisit jo, Suliko.

Suliko ei ole ihan yhtä puhutteleva kuin vuonna 2021 ilmestynyt lumoava Passio-romaani, mutta kyllä tämäkin teos sopisi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.  Kirja on taidokas, salavihkaisesti ironinen.

KYTÖMÄKI, ANNI: Mirabilis

Kustantaja: Gummerus 2024

Anni Kytömäen neljäs romaani Mirabilis näyttää ja tuntuu noin 400-sivuiselta opukselta, mutta siinäpä onkin lähes 700 sivua! Tämä selittyy sillä, että kirjaan on ekologisista syistä käytetty silkkimäisen ohutta kierrätyspaperia. Kerrottu tarina sijoittuu ajanjaksoon vuodesta1865 vuoteen 1935, joskin ensimmäisessä luvussa pistäydytään 1700-luvulla. Jokaisen luvun otsikossa ilmoitetaan tapahtuma-aika ja -paikka.

Tarinassa limittyvät erilaiset näkökulmat. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa toisaalta Juurelan Riikan mukana Suomesta Itä-Aasiaan ja takaisin ja toisaalta Leonhard Stejnegerin mukana Amerikassa, Venäjällä ja Euroopassa. Riikan tytär Ella puolestaan kertoo kokemuksistaan omalla äänellään. Riipaisevimpia ovat kirjan alku- ja loppuluvut, sillä niissä näkökulma on ihmisen tuhoamisvimman uhriksi joutuneen eläimen.

Riikan vanhemmat ovat Falkenhöjdin perheen uskollisia palvelijoita Korraharjun kartanossa, mutta nälänhädän ja kulkutautien levitessä 1860-luvun loppupuolella he jäävät oman onnensa nojaan isäntäväen muuttaessa turvaan Helsinkiin. Riikan vanhemmat kuolevat ja tyttö joutuu hankkimaan elantonsa valtion hätäaputöissä Riihimäki-Pietari-radan rakentajana.

Pitkä ja roteva Riikka on vahvempi kuin kukaan miehistä, mutta viehättyy kauniista ja pienikokoisesta Danielista, joka sujuvan luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta nousee sakin esimieheksi. Iso-Riikka ja Keiju-Daniel löytävät hetkeksi lohtua toisistaan, mutta Riikka on heti valmis lähtemään, kun kapteeni Herman Eriksson alkaa kerätä Amurinmaalle lähtevää joukkoa.

Pysyvää työpaikkaa rautateiltä havitteleva Daniel ja Amurinmaalta uusia mahdollisuuksia toivova Riikka eroavat ilman suurempaa haikeutta, mutta laivan ollessa ankkurissa jossain Aasian rannikolla Riikka yllättää kanssamatkustajansa palaamalla metsästä sylissään vastasyntyneet kaksoset. Vanttera poika saa nimen Artturi ja tytönrääpäle nimen Ella.

Elämä Amurinmaalla osoittautuu niukaksi, mutta Riikka tuskin huomaa vaikeuksia. Heti siirtokuntaan tultuaan hän kuuli metsästä kumppania etsivän tiikerin karjaisun ja on ollut sen jälkeen oudon ilon ja halun vallassa. Öisin Riikka seisoo pihalla tähyilemässä metsänrajaa ja päivisin samoilee tiheiköissä tavoittaakseen tiikerin, vaikka maan alkuperäisiin asukkaisiin kuuluva Saša varoitteleekin: amba ei taltu.

Kymmenvuotiaat Ella ja Artturi kyllä uskovat tiikerin vaarallisuuteen. Vaikka mökin pihamaata ympäröikin korkea aita, he alkavat kehitellä keinoja joiden avulla paeta kimppuunsa mahdollisesti hyökkäävää petoa. He harjoittavat kilpaa juoksunopeuttaan ja kiipeilytaitoaan. Kuin vahingossa liikevalikoimaan alkaa ilmaantua akrobaattisia temppuja ja Ellan kohdalla myös käärmemäisen notkeita venytyksiä.

Ja minä menen, kierrän aukion voltein, hypyin ja kuperkeikoin, sydän lyö rintalastassa ja keuhkot haukkovat hellettä, tukka hajaantuu palmikosta ja liehuu kasvoilla.

Tiikerikö on syynä siihen, että Ella ja Artturi lähetetään isänsä luo Suomeen? Ja siihen, että Riikka ja Saša seuraavat jonkun ajan kuluttua perässä? Kaksosten liikunnalliset taidot osoittautuvat nyt hyödyllisiksi, sillä he pääsevät esiintymään sirkukseen ja yksityisin tilaisuuksiin, joihin Ellasta kiinnostunut paroni Aksel Falkenhöjd hankkii kutsut. Riikka tuntee hyvin paronin, ikätoverinsa, ja varoittaa tytärtään tämän pimeästä puolesta, mutta uskooko Ella?

Aksel Falkenhöjd on luonnontieteilijä. Hän on toiminut kasvipaleontologina ja kartoittajana Vega-laivalla Nordenskiöldin purjehtiessa koillisväylää vuonna 1878 ja Suomen kansallispuistokomitean edustajana hän kiertää 1900-luvun alussa Lapin tuntureilla tutkimassa suojeltaviksi sopivia kohteita. Samalla hän kuitenkin etsii kultasuonia, valtaa itselleen maa-alueita kaivoksia varten ja tuhoaa metsiä ja eläimiä. Periikö luonto vielä häneltä velkansa?

Riikan ja Ellan tarinoihin limittyy tuokioita eläintieteilijän Leonhard Stejnegerin (1851–1943) elämästä. Mies matkustaa keräämässä tietoja lintuista ja matelijoista eri puolilla maailmaa, mutta etenkin saksalaisen luonnontieteilijän Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) jalanjäljissä Kommodorinsaarilla.  Hän löytää merilehmän ja Pallasin kormorantin luurangot sekä seuraa turkishyljekannan kehitystä. Hän ymmärtää, miten nopeasti ihminen pystyy hävittämään eläinlajeja sukupuuttoon, jollei asiaan puututa.

Mirabilis-romaanissa Leonhard tapaa Mirabella-nimellä esiintyvän Ellan luonnontieteilijöiden kokoontumisessa Bergenissä. Heitä yhdistää se, että kumpikin on käynyt useamman kerran lähellä kuolemaa ja saanut sisimpäänsä varjon: Leonhard Georg Stellerin ja Ella lentokyvyttömän kormorantin. Leonhard kuitenkin nauttii maailmasta, kun taas Ellaa raskauttaa pohjaton suru. Joka tapauksessa tästä alkaa pitkä ystävyys ja kirjeenvaihtokumppanuus.

Pimeä vetäytyy näkökentän laidoille lepattamaan, sen mustat siivet lyövät ilmaa, ja vaikka ne eivät riitä kannattelemaan minua, tihenen linnuksi. Se on sama josta kuulin jo lapsena. Äiti kertoi kormorantin kadonneen ehkä kaikkialta, mutta minua se on seurannut meren yli.

Kirja sijoittuu aikaan, jolloin yhteiskunnassa tapahtuu suuria mullistuksia, jolloin tekninen osaaminen kehittyy ja tieto luonnonhistoriasta ja sen muutoksista kasvaa. Sen ansiosta aletaan satsata luonnonsuojeluun, mutta samalla kasvaa myös ihmisten mahdollisuus tuhota ja hävittää. Ihminen siis heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä.

Mirabilis on Kytömäen aiempien romaanien tapaan kieleltään kaunis ja juoneltaan monikerroksinen. Leonhard Stejneger tuntuu aluksi irralliselta palalta, mutta kyllä hänen merkityksensä tarinalle vähän kerrassaan selkenee. Kytömäki pyörittelee ja pohdiskelee teemojaan, mutta ujuttaa tarinaan myös salaperäisyyttä. On naisia, jotka kätkeytyvät vuoren sisään. On miehiä, jotka eivät itsekään tiedä elämäänsä sisältyvää salaisuutta. Osa mysteereistä selviää kirjan lopussa, mutta eivät suinkaan kaikki.

Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.

Sattumalla on ollut sormensa pelissä siinäkin, kun muutaman vuoden sisällä kolme suomalaista kirjailijaa sivuaa teoksessaan Georg Stelleriä. Aura Koivisto julkaisi vuonna 2019 hänestä tietokirjan Mies ja merilehmä ja Iida Turpeinen vuonna 2023 stellerinmerilehmän kohtaloa käsittelevän romaanin Elolliset. Nyt Anni Kytömäki kertoo Leonhard Stejnegerin välityksellä Stelleristä Mirabilis-romaanissaan. Kaikki nämä teokset kannattaa lukea, sillä ne tukevat toisiaan hienolla tavalla!