SHIBLI, ADANIA: Sivuseikka

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Tafşīl thānawī (2017)

Suomennos: Sampsa Peltonen

Palestiinalaistaustainen Adania Shibli oli kolmannella romaanillaan Sivuseikka National Book Award – ja International Booker Prize -finalisti. Hänen oli tarkoitus saada lokakuussa 2023 Frankfurtin kirjamessuilla LitPromin jakama kirjallisuuspalkinto, mutta tilaisuus peruttiin Hamasin hyökättyä Israeliin. Useat kirjailijat ja kustantamot kritisoivat päätöstä, jota pitivät yrityksenä vaientaa palestiinalaisääni. Toisaalta on niitäkin, jotka ovat arvostelleet tapaa, jolla Shibli kuvaa teoksessaan israelilaisia.

Sivuseikka-romaanissa on vain 104 sivua, mutta sen lukeminen jättää suuren jäljen. Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä eletään Israelin valtion perustamisen jälkeistä aikaa, elokuuta vuonna 1949. Joukko sotilaita on rakentamassa leiriä Negevin autiomaassa. Heidän tehtävänään on estää Egyptistä tulevia soluttautujia ylittämästä rajaa ja puhdistaa alue arabeista noudattaen sanontaa ”tapa sinä ensin se, joka aikoo sinut tappaa”.

Heti ensimmäisenä yönä joukko-osaston upseeria puree jokin hyönteinen. mutta hän ei anna tulehtuvan haavan estää päivittäisi rutiinejaan. Joka päivä toistuvat miehen puhdistautumistoimet. Joka päivä joukot ajelevat auringon paahteessa hiekkadyynien keskellä. Eräänä päivänä koiran haukunta johdattaa joukot keitaalle, jolla lepotaukoa viettäneet ihmiset ja kamelit ammutaan. Vain nuori tyttö tuodaan sotilasleiriin. Räksyttävä koira seuraa perässä.

Voihan olla, että huononevan vointinsa vuoksi mies ei pysty ajattelemaan selkeästi, mutta toiminta on joka tapauksessa sekavaa. Ensin mies kieltää ketään kajoamasta tyttöön, mutta kun raiskauksia kuitenkin tehdään, hän ei jakele rangaistuksia. Hän taitaa pikemminkin kokea tytön olemassaolon leirissä häiriötekijänä, mikä oikeuttaa tämän tappamiseen ja hautaamiseen aavikolle.

Hiekka imi välinpitämättömänä tytön päästä pulppuavan veren. Keskipäivän auringon säteet tuntuivat kohdistuvan kimppuna tytön paljaisiin pakaroihin, jotka olivat aivan saman väriset kuin hiekka.

Sivuseikka-romaanin ensimmäisessä osassa näkökulma on upseerin. Kylmäävä tunne syntyy siitä, että hän kuvaa vain sotilaiden tekoja muttei lainkaan heidän tunteitaan. Tyttökin on miehille vain hetken hupi, kuin esine, sillä vihollisiksi katsotut eivät heidän silmissään ole ihmisiä lainkaan.

Kirjan toinen osa sijoittuu 2010-luvun puoliväliin. Päähenkilö on nuori nainen, joka on saanut työpaikan palestiinalaisten hallinnoimalla A-alueella. Eräänä aamuna hän lukee lehtiartikkelin israelilaisten sotilaiden raiskaamasta ja tappamasta beduiinitytöstä ja kiinnostuu aiheesta, koska on syntynyt tarkalleen neljännesvuosisata kyseisen tapahtuman jälkeen. Se on sivuseikka, mutta synnyttää tunteen kohtalonyhteydestä..

Ehkäpä juuri tämä sivuseikka on kaikkein olennaisin avain koko siihen täydelliseen totuuteen, jota lehtijuttu ei tavoita, koska se jättää huomiotta tarinasta tytön näkökulman.

Nainen tietää toimivansa usein epärationaalisesti ikään kuin ei ymmärtäisi, mitä rajoja hänen ei kannata ylittää. Nyt hän päättää lähteä tutkimaan, löytäisikö beduiinitytöstä lisää tietoa arkistolähteistä ja rikospaikalta. Yhdeltä työtoverilta nainen saa lainaksi henkilökortin, joka oikeuttaa liikkumaan C-alueella asti, ja toinen auttaa häntä vuokraamaan oikeanlaisilla rekisterikilvillä varustetun auton. Matkalla hän tulee puhumaan englantia ja käyttämään mahdollisimman kansainvälistä nimeä.

Jo ensimmäinen tarkastuspiste saa naisen ahdistumaan niin, että hän olisi valmis tekemään U-käännöksen ja palaamaan kotiin. Sähläys kuitenkin kiinnittäisi sotilaiden huomiota, joten naisen on jatkettava matkaa, vaikka on täysin poissa tolaltaan. Onneksi ennen tarkastusta pieni tyttö sai väkisin myytyä naiselle pari purukumipakkausta – purkan jäystäminen pelottavissa tilanteissa helpottaa paniikkia.

Apunaan naisella on erilaisia karttoja. Yhdestä näkee, millainen Palestiina oli vuoteen 1948 asti, ja toisesta tiet ja asutuskeskukset Israelin viranomaisten näkökulmasta. Kolmanteen on merkitty alueiden rajat, Israelin pystyttämä muuri ja armeijan tarkastuspisteet. Ajaessaan kohti Jaffaa nainen huomaa, miten hänelle aiemmin niin tutut seudut ovat vuosien poissaolon aikana muuttuneet - kaikki palestiinalaisuus on kitketty pois. 

Israelilaiskartan alle jäävät kyräilemään muut mukaan ottamani kartat, kuten se, joka kuvaa Palestiinaa ennen vuotta 1948, mutta nyt en avaa sitä. Olen kuullut riittävästi juttuja tältä seudulta kotoisin olevilta ihmisiltä, että tiedän, miten paljon Jaffan ympäristössä aina Askaloniin asti oli kyliä ja kaupunkeja, eikä edes niin kauan sitten, ennen kuin ne hävitettiin jäljettömiin.

Loppujen lopuksi vierailut museossa, arkistossa tai beduiinitytön oletetulla kuolinpaikalla eivät lisää millään lailla naisen tietoutta itse tytöstä. Kuitenkaan hän ei saa lähdettyä pois alueelta, vaan ajelee umpimähkää ympäriinsä surullisen kuuluisan Rafahin ympäristössä. Onkohan hän taas ylittämässä rajaa, jota ei pitäisi?

Nainen on Sivuseikka-teoksen toisen osan minäkertoja Hän on runsassanainen ja rönsyilevä, tunteikas ja kokonaisuuden sijasta sivuseikkoihin huomionsa kiinnittävä. Hänen kohdallaan on riipaisevaa, miten arkipäiväisiksi ovat palestiinalaisille muuttuneet väkivallan äänet ja näyt. Vähentäkö turtumus tervettä varovaisuudentunnetta?

Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi että niiden jälkeen alkaa aina uutisten erikoislähetys – vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.

Tietyt pienet asiat – sivuseikat - yhdistävät romaanin osia. Yhteistä ovat auringon armoton paahde, auton nostattamat pölypilvet, bensiinin katku ja jäljet hiekassa. Miehen tavoin nainenkin tapaa räksyttävän koiran ja osuu kamelien luo keitaalle. Jopa hiekalla makaava nainen paljaine pakaroineen löytyy kummastakin osasta. Vaan toteutuuko kummankaan kohdalla iskulause: Tykki ei voita, ihminen voittaa.

Adania Shibli syntyi Palestiinassa vuonna 1974. Hän opiskeli media-alaa ja kulttuurintutkimusta eri yliopistoissa Palestiinassa ja Isossa-Britanniassa ja väitteli tohtoriksi Itä-Lontoon yliopistosta. Nykyisin hän toimii tutkijana Berliinissä ja jakaa aikansa Berliinin ja Jerusalemin kesken. Shibli on julkaissut esseitä, novelleja ja näytelmiä sekä kolme romaania, joista viimeisimpänä Sivuseikan.

HIGASHINO, KEIGO: Pahan asialla

Kustantaja: Punainen Silakka 2024

Alkuteos: Akui (2001)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Palkittu kirjailija Kunihiko Hidaka on muuttamassa Kanadaan uuden vaimonsa, kustannustoimittaja Rien kanssa. Heitä käy hyvästelemässä lastenkirjailija Osamu Nonoguchi, joka tunsi Hidakan jo lapsena ja uudisti ystävyyden miesten tavattua taas aikuisina aikuisina. Illalla Nonoguchi matkustaa Hidakan kutsusta vielä uudestaan tämän luo ja löytää ystävänsä murhattuna.

Minun olisi kirjoitettava kokemukseni ylös. Halusin tallentaa muistiin kaikki dramaattiset tapahtumat, jotka liittyivät ystäväni kuolemaan. Päätin jatkaa kirjoittamistani aina siihen asti, että totuus paljastuisi.

Nonoguchin muistiinpanot kiinnostavat myös murhaa tutkivaa rikosetsivä Kagaa. Nonoguchille etsivän tapaaminen on yllätys, sillä miehet olivat muutama vuosi aiemmin opettajina samassa koulussa ja nyt siis kumpikin aivan uusilla urilla. Kaga löytää muistiinpanoista asioita, joiden pohjalta päättelee todennäköisen tapahtumaketjun. Yksi ratkaiseva seikka on tietokoneelle ajastettu faksin lähettäminen – edistyksellinen toiminto 1990-luvun alussa.

Etsivä Kaga uskoo, että Nonoguchi on hänen etsimänsä murhaaja. Aikansa väisteltyään tämä tunnustaakin olevansa syyllinen, mutta kieltäytyy ehdottomasti paljastamasta motiivia tekoonsa. Tästä Pahan asialla -teos oikeastaan vasta alkaakin, kun lukija saa seurata Kagan kaivautumista yhä syvemmälle sekä Hidakan että Nonoguchin taustoihin, elämään ja persoonaan löytääkseen selityksen murhalle.

Etsinnöissä paljastuu asioita, joiden perusteella Hidakan suhde Nonoguchiin saattoikin olla ihan erilainen kuin on uskottu. Onko pelattu kieroa peliä, johon yhtenä osana on liittynyt Hidakan ensimmäisen vaimon kohtalo? Mediassa leviää huhuja ja mielipiteet vellovat. Loppujen lopuksi muuan pienen pieni yksityiskohta paljastaa etsivä Kagalle, mikä on totuus ja kuka on ollut pahan asialla.

Pahan asialla kuuluu cozy crime -dekkareihin. Rikos on vain lähtökohta ja tärkein osuus on teon ratkaiseminen keskittymällä viime kädessä sen psykologiseen puoleen. Juoni on yllätyksellinen ja ovela ja etsivä Kaga oikein mukava uusi tuttavuus harmaiden aivosolujen käyttäjänä. Alan klassikko Agatha Christie tulee teosta lukiessa mieleen, mutta hyvällä tavalla.

Raisa Porrasmaa tuntee hyvin japanilaisen kulttuurin ominaispiirteet ja osaa suomennoksissaan avata niitä hienovaraisesti lukijoillekin. Japanilainen kirjallisuusmaailma on ihan omanlaisensa jo siinäkin suhteessa, että monet teokset ilmestyvät ensin jatkokertomuksena lehdissä. Mitä kaikkea sitten tapahtuukaan kulissien takana?

Keigo Higashino (s. 1958) syntyi ja kasvoi Osakassa. Hän opiskeli sähköinsinööriksi, mutta jättäytyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi, kun hänen esikoisteoksensa voitti parhaan uuden dekkarin palkinnon vuonna 1985. Keigo Higashino on kirjoittanut lukuisia dekkareita, romaaneja ja lastenkirjoja, joiden pohjalta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjoja. Pahan asialla on neljäs häneltä suomennettu teos.

 

ANYURU, JOHANNES: Ixelles

Kustantaja: S&S 2024

Alkuteos: Ixelles (2022)

Suomennos: Outi Menna

Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin poika Johannes Anyuru (s. 1979) on romaani- ja näytelmäkirjailija sekä runoilija. Hän on ollut ehdolla arvostetun August-palkinnon saajaksi neljä kertaa ja voitti palkinnon vuonna 2017 dystopiallaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin. Romaani Ixelles on kolmas Anyurulta suomennettu teos.

Ruth asuu kymmenvuotiaan poikansa Emin kanssa merenrantatalossa Ixellesin hienostokaupunginosassa Belgiassa. Hän työskentelee agentuurissa, jolta asiakkaat saavat apua yleisen mielipiteen muokkaamisessa haluttuun suuntaan tai mediassa julkaistavien uutisten sisältöön vaikuttamisessa. Ruthin työnä on laatia tarinoita, luoda valehenkilöitä ja etsiä niihin sopivat näyttelijät. Hän on taitava, mistä kertoo kova palkkakin.

Vuosien varrella hän on luonut ääniä jotka ovat vakuuttaneet poliitikkoja lakimuutoksista ja investoinneista, ääniä jotka ovat saaneet taidemarkkinat hullaantumaan uusista tähdistä…

Lapsuutensa ja nuoruutensa Ruth kuitenkin vietti aivan toisenlaisessa ympäristössä. Antwerpenin lähiössä, jota postinumeron mukaan kutsutaan 2070:ksi ja jota asuttavat maahanmuuttajat, köyhät ja rikolliset. Siellä asuu edelleen Ruthin äiti; Kongosta saapunut pakolainen, alkoholisti ja uhkapeluri. Nyt 2070:n alueelta aiotaan purkaa rakennuksia uusien liikennejärjestelyjen tieltä ja Ruthin tehtävänä on muokata asukkaiden mielipiteitä niin, etteivät he vastustaisi purkusuunnitelmaa.

Äitinsä luona käydessään Ruth kuulee huhuja kultaisesta cd-levystä, jolla kuvataan väkivallan ulkopuolella olevaa paikkaa nimeltä ei-minkään osasto ja jonne 2070:n nuoretkin olisivat tervetulleita.  Ruth saa levyn käsiinsä ja tunnistaa puhujan äänen: Mion, joka oli Ruthin rakastettu ja Emin isä. Mion, joka puukotettiin kävelytunnelissa kuoliaaksi kymmenen vuotta sitten. Mutta puhuja ei voi olla Mio, sillä hän ei ikinä olisi jättänyt Ruthia selviytymään yksinään!

Aallot vyöryy halkeilleiden katujen yli. Pärskyy ovista sisään. Ja kun ne kääntyy ja vetäytyy takaisin, tuntuu kuin niiden mukana menisi kokonainen ihmiselämä – lastensuojeluilmoitukset ja tapaamiset sossun työntekijöiden kanssa, hasis- ja pilleripussit, ahdistuksen vallassa valvotut yöt. Kaikki katoaa aaltoihin… Mä odotan sua täällä. Veli.

Muiden 2070:n nuorukaisten tavoin myös arabipoika Mio (Muhammed) häiriköi ja tappeli, sillä väkivalta oli aina kuulunut hänen elämäänsä. Muiden tavoin hänkin ryösteli, toimi huumediilerinä ja käytti huumeita. Miossa oli kuitenkin myös jotain muuta, hellyyttä tai ehkä sisäistä valoa. Tai vapaudenkaipuuta – uneksihan hän joskus muuttuvansa linnuksi.

Mustaihoinen Ruth puolestaan oli palkittu runotyttö. Monen muun nuoren tavoin kirjasto oli Ruthin turvakeidas ja siellä hän myös tutustui 17-vuotiaana Mioon. Ruth uskaltautui seikkailemaan ja Mio unelmoimaan elämästä Ruthin kanssa jossain muualla kuin 2070:ssä, mutta Ruthista tulikin yksinhuoltajaäiti ja Miosta marttyyri, jonka kuva maalattiin kirjaston ulkoseinälle.

Ruth ei ole halunnut kertoa pojalleen totuutta Mion elämästä ja kuolemasta, mutta Em on alkanut kysellä. Oliko isä hyväntekijä, kuten jotkut sanovat? Vai oliko hän paha? Em on yksinäinen poika, joka purkaa tunteitaan roolipeleihin ja näkee öisin painajaisia ikkunan takaa tuijottavasta hahmosta. Ja nyt Em on tavannut miehen, joka on antanut hänelle lahjaksi linnunsulkakokoelman. Mio keräili ja osteli itselleen sulkia, mutta ei tuo mies voi olla Mio!

Ixelles kertoo lähiöstä, jonka asukkaat tuntevat jääneensä jumiin paikkaan, jossa ei ole tulevaisuudennäkymiä eikä toivoa ja jossa liian moni nuori poika kuolee jengien välienselvittelyissä. Nuo pojat esittävät kovaa ja uhmakasta, mutta sisimmässään he haluaisivat tulla hyväksytyiksi ja saada tukea. Onneksi on ihmisiä, jotka yrittävät nostattaa alueen ihmisten yhteishenkeä. Onneksi on kirjasto ja islaminuskoisilla myös viisaan imaamin johtama moskeija.

Ixelles-romaanissa on keskeisissä rooleissa kaksi henkilöä, jotka yrittävät vaikuttaa muihin ihmisiin kertomusten voimalla. Ruthin asiakkaat ovat varakkaita ja heidän päämääränään on useimmiten saavuttaa hänen avullaan kaupallista- tai poliittista menestystä. Kuinka eettisesti oikeaa se sitten aina onkaan? Kultaisella cd-levyllä puhuva henkilö taas haluaa tuoda tulevaisuudenuskoa ja toivoa kaikkein huonoimmassa asemassa oleville.

Mies sanoo, ettei järjestelmän ulkopuolella ole mitään vaan kaikki on osa järjestelmää, jopa kapinointi sitä vastaan, mutta että täkäläisillä nuorilla, varastetuilla mopoilla ajavilla nuorilla ja vanhemmilla vanhanaikaisine uskontoineen on ainoastaan juuri se - ei mitään. Meillä ei ole mitään. Ja ei-mitään on ainoa, joka voi kaataa järjestelmän – sanaleikki, jonka varaan on rakennettu kokonainen maailmankuva.

Anyurun kaunis ja runollinen kieli luo tarinaan haikean pohjavireen. Toisiinsa sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys, tosi ja kuvitelmat. Näkökulmia on useita, mutta lukujen otsikot kertovat, kenestä on kulloinkin kyse. Kultaa-otsikon alta löytyy kultaiselle cd-levylle tallennettu teksti ja lisäksi on lukuja, jotka kuvaavat vanhemman eli Ruthin ja pelintekijän eli Emin suhdetta. Outi Menna on suomennoksessaan tavoittanut kaikki vivahteet.

Vaikka Ixelles sijoittuukin jonnekin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, ovat sen käsittelemät asiat jo nyt olemassa yhteiskunnassamme: ihmisryhmien välinen eriytyminen, maahanmuuttajat, sopeutumattomuus, rasismi, väkivalta ja huumeet. Pelottavaa on se, mihin päädytään, jos mitään ei tehdä. Tämä kirja kannattaa lukea!

TEIR, PHILIP: Elokuun varjot

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Eftermiddag i augusti (2024)

Suomennos käsikirjoituksesta: Jaana Nikula

Ehkä kirjailijalla ei kerta kaikkiaan ole valinnanvaraa, vaan hänen on kaiken aikaa oltava uskollinen totuudelle ja juuri se – pyrkimys kuvailla maailmaa sellaisena kuin miltä se hänestä näyttää – ajaa häntä eteenpäin.

Elokuun varjot -teoksen alkuluvussa ajatuksia omasta työstään selvittelee kirjailija, joka hyvinkin saattaisi olla Philip Teir itse. Hän on matkalla Suomeen ja hautajaisiin, mutta lukija tietää vasta koko kirjan luettuaan, mikä tilanteeseen on johtanut ja keitä tarinaan liittyy. Kirjailija pohtii, millaisen näkökulman monien mahdollisten joukosta kertomukseen valitsisi, ja pohdiskelun tulos selviää nyt.

Ollaan Pietarsaaressa 1990-luvun alkupuolella. Keski-ikää lähentelevät Mona ja Mick ovat asuneet omakotitalossaan muutaman vuoden ja järjestävät nyt grilli-illan naapureilleen, vaikka se ei alueella ole ollut tapana. Mick työskentelee laivalla ja on paljon poissa kotoa, mutta Mona hoitaa kodin ja lapset, tekee päivätyötä ala-asteen luokanopettajana ja toimii vapaa-aikanaan vielä kirjallisuuslehden päätoimittajanakin.

Mickin parannellessa krapulaansa Mona syventyy täysillä juhlien valmisteluun. Pikkutarkasti ja hitaasti valmistuu hänen elämänsä upein kermavaahdolla kuorrutettu mansikkatäytekakku, joka lumoaa yhdeksänvuotiaan Josefin-tyttären niin, ettei hän malta syödä mitään muuta herkkupalaa odotellessaan. Ja sitten koirat hotkivat koko komeuden ja vieraat joutuvat tyytymään kaupasta otettuihin kekseihin!

… hän oli nauttinut tietäessään, ettei ollut nalkuttava vaimo, joka purnaa heti kun mies pitää hauskaa kavereineen, hän ei ollut niitä, jotka kitisevät koko ajan, hän oli sitä vastoin moderni nainen joka luki moderneja feministikirjailijoita ja osasi keskittyä omaan päiväänsä antamatta muiden pilata sitä, hänellä oli ylpeytensä, oma sisäinen onnensa…Mutta nyt hän ei saanutkaan olla se nainen, joka on päättänyt nauttia ja myös osoittaa sen, sitä roolia hänelle ei oltu suotu.

Perheen kaksitoistavuotias poika Robert on ystävystynyt luokkatoverinsa Jacobin kanssa, jonka äiti on jättänyt perheensä ja muuttanut Kööpenhaminaan. Ehkäpä siksi Jacob on rakastunut kauniiseen Monaan ja käyttää eri tekosyitä voidakseen olla tämän lähellä. Jotain tuntee Monakin, mutta onko se pelkkää sääliä? Ainakin Robert alkaa miettiä, olisiko Jacob Monalle parempi poika kuin hän itse.

Minusta tuntuu, että sinä havaitsit perheessämme jotain mikä minulta jäi huomaamatta. Viihdyit meillä niin hyvin, että ajattelin joskus, pitäisikö meidän vaihtaa perhettä.

Jossain vaiheessa Jacob muuttaa fammunsa ja paapansa luokse. Robert ihailee Jacobin fammua, joka hänen mielestään on cool. Fammu esimerkiksi taistelee Kosovosta Suomeen paenneen albaaniperheen puolesta ja jopa piilottaa perheen lapset viranomaisilta. Yksi noista lapsista on Besim, Robertin ja Jacobin ikätoveri, joka osaa jo puhaltaa täydellisiä savurenkaita – iso meriitti! 

Josefin on kurinalainen opinnoissaan, mutta poikakolmikko keskittyy lähinnä rock-musiikkiin, päihteisiin ja runkkaamiseen. Heistä kenelläkään ei ole ihannekotia: Jacobin perhe on hajonnut, Robertin ja Josefinin vanhemmat ovat kykenemättömiä tukemaan lapsiaan, ja Besimin perheelle on jäänyt pakolaisen status. Silti jotkut heistä menestyvät jopa kansainvälisesti, kun taas joku luopuu leikistä kokonaan.

Elokuun varjot -romaani päättyy Jacobin ja Monan tapaamiseen hautajaisten jälkeen. Ilmassa on haikeutta. Jokin aikakausi on juuri päättynyt ja varhaisvuosista mieleen rakkaana jäänyt paikka jäämässä taakse.

”Minulla oli varmaan niin kiire kasvaa aikuiseksi, että kaikki sai silloin valtavan merkityksen. Aikuisena olen sitten muistellut tätä puutarhaa jonkinlaisena alkupisteenä.”

Mona oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Usko minua, sellaisia paikkoja tulee lisää.”

Teir kuvaa asialliseen sävyyn pienen kaupungin ilmapiiriä ja ihmisiä: mitä kaikkea näennäisesti tasaisen arjen keskellä tapahtuukaan! Pienistä yksityiskohdista paljastuu koko elämään liittyvää symboliikkaa kuten esimerkiksi Monan huolella hoitamaa puutarhaa varjostavasta kuivuneesta puusta, jota Mick ei saa kaadettua.

Elokuun varjot ei sovi vauhdikkaista tapahtumista ja ilotulitusmaisesta tekstistä pitäville, mutta sen hillityssä tyylissä on oma viehätyksensä. Sitä voi myös verrata toisen pietarsaarelaisen kirjailijan eli Lars Sundin romaaniin Vaasan prinsessa.

KUANG, REBECCA F.: Yellowface

Kustantaja: Teos 2024

Alkuteos: Yellowface (2023)

Suomennos: Helena Bützow

Lähes kolmekymppiset Athena Liu ja June Hayward ajautuivat aikoinaan  ystävyssuhteeseen olosuhteiden seurauksena. He asuivat ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Yalessa samassa asuntolassa, kävivät samoilla luovan kirjoittamisen kursseilla, julkaisivat novelleja samoissa kirjallisuuslehdissä ja valmistuttuaan yliopistosta muuttivat Georgetowniin.

Junen ja Athenan tiet kirjailijoina kulkivat kuitenkin eri suuntiin. Junen esikoisteos jäi lähes huomiotta, kun taas kuvankauniin Athenan romaanista maksettiin kuusinumeroinen ennakkomaksu, oikeudet myytiin kolmeenkymmeneen maahan, arvosteluissa ylistettiin ”kustannusmaailman uusinta ihmelasta” ja palkintoehdokkuuksia sateli. 

Kustannusmaailma valitsee voittajan – jonkun joka on tarpeeksi hyvännäköinen, tarpeeksi cool ja tarpeeksi nuori, ja sanotaanpa se nyt tässä ääneen, tarpeeksi ”erilainen” – ja kaikki rahat ja resurssit syydetään hänelle.

Nyt sitten juhlitaan menestyskirjailijan kuusinumeroista sopimusta Netflixin kanssa.  Ensin baarissa drinkkien parissa ja sitten Athenan hulppeassa asunnossa, missä juomia nostellaan myös hänen juuri valmistuneelle uudelle romaanikäsikirjoitukselleen. Humaltuneet naiset ovat varomattomia, minkä seurauksena Athena kuolee.

Kun June palaa kotiinsa, hänellä on mukanaan Athenan käsikirjoitus. Se ei ole vielä läheskään valmis, vaan monissa kohdin suuntaa osoittavat vain muutamat sanat tai lauseet. Teksti on kuitenkin jo nyt kadehdittavan varmaotteista; tiivistä ja samalla runollista. Jonkinlaisena kirjoitusharjoituksena June alkaa kokeilla, osaisiko täydentää käsikirjoituksen aukkopaikkoja.

Athena oli taustaltaan kiinalainen, vaikka Kiina ei ollutkaan hänelle tuttu maa eikä hän osannut kiinan kieltä mitenkään täydellisesti. Aiheensa hän kuitenkin löysi kiinalaisesta kulttuurista ja historiasta, myös viimeisimmässä käsikirjoituksessaan, joka kertoo brittiarmeijan ensimmäisessä maailmansodassa värväämien kiinalaisten työläisten raskaista ja surullisista kohtaloista rintamalla.

Junelta käsikirjoituksen muokkaaminen vaatii perehtymistä hänelle vieraaseen kulttuuriin, ajattelutapaan ja historiaan, mutta noin kolmen kuukauden kuluttua on valmiina niin hyvä versio, että hän voi lähettää sen kirjallisuusagentille. Omissa nimissään, koska tekstin jokainen sana on nyt hänen käsialaansa – Athenaa hän muistaa kiitoksissa innoittajanaan.

Niin sitten pyörähtää markkinointikoneisto käyntiin. Teksti kammataan läpi, jottei siihen jäisi mitään rasistiseksi tulkittavaa. Junen kirjailijanimeksi valitaan Juniper Song (hänen ihka oikeat etunimensä), jotta syntyisi mielikuva aasialaisesta taustasta ja vältettäisiin syyte ”kulttuurisesta omimisesta”. Valkoisella amerikkalaisella ei ole oikeutta kirjoittaa aasialaisista?

Kirjailijasta – eikä hänen kirjastaan – tulee tuote, jonka ulkonäöllä, nokkeluudella, nasevilla kommenteilla ja sanavalmiudella on merkitystä…

Juneen / Juniperiin suhtautuu ristiriitaisin tuntein. Hänen tekonsa on tuomittava, mutta kertomuksen mittaan paljastuu asioita, jotka tekevät sen hieman ymmärrettävämmäksi. Alkaa toivoa, että June jatkossa menestyisi kirjailijana ihan omilla aiheillaan ja omilla ansioillaan. Hänellä on kyllä lahjoja ja sinnikkyyttä nousta vaikeuksista, mutta jatkuuko onni loputtomiin?

Yellowface-romaanissa on sekä dekkarin että kummitustarinan piirteitä. Ennen kaikkea se on satiirinen kuvaus kirjamaailmasta: kirjailijan roolista, kustantamon toiminnasta, markkinoinnista ja kirjallisuustapahtumista. Somemaailma on sitten asia erikseen. Siellä hymistelyt voivat hetkessä kääntyä vihapuheiksi ja tappouhkauksiksi pelkkien huhujen ja pahantahtoisten heittojen perusteella.

Ihminen menettää kaiken turvallisuudentunteensa, koska joka ainoalla hetkellä – kun hän nukkuu, kun hän on valveilla, kun hän on laskenut puhelimen kädestään mennäkseen suihkuun – kymmenet tai ehkä sadat tai tuhannet ventovieraat ihmiset etsivät tietoja hänestä, kaivautuvat hänen elämäänsä, etsivät keinoja pilkata, nöyryyttää tai jopa vahingoittaa häntä.

Kuangin teos on hauska ja sujuvasti etenevä, mutta myös varsin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä. Kannattaa lukea!

SUND, LARS: Vaasan prinsessa

Kustantaja: Teos & Förlaget 2024

Alkuteos: Prinsessan av Vasa (2024)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Lars Sundin Pietarsaari-trilogian ensimmäisessä osassa Kolme sisarta ja yksi kertoja (2014) harrastajateatteriryhmä harjoittelee vuonna 1948 Tšehovin näytelmää Kolme sisarta, mutta traaginen tapahtuma estää sen esittämisen. Siskoksia esittäneiden Maggien, Ulla-Majn ja Iriksen ystävyys kuitenkin säilyy. Toisessa osassa Mistä musiikki alkoi (2018) ollaan 1960–1980-luvuilla ja pääosassa Ulla-Majn poika Alf Holm, josta vastoin äitinsä tahtoa tulee säveltäjä.

Trilogian päätösosassa Vaasan prinsessa eletään jo vuotta 2018. Näkökulma kirjassa on vuorotelle noin kuusikymppisen Alf Holmin, arvostetun säveltäjän, ja hänen tyttärensä Alexandra Schalin-Holmin, balettitanssijan. Heidän tarinastaan pystyy kyllä nauttimaan, vaikkei aiempia osia olisi lukenutkaan, sillä Sund ujuttaa sopivissa kohdissa mukaan tarpeellista tietoa menneestä.

Nuori Alexandra on muuttanut Ruotsiin luodakseen uraa tanssijana. Hän tapaa Samin, jonka seurassa on niin luontevaa ja turvallista olla, että Alexandra suostuu jo lyhyehkön tuttavuuden jälkeen lähtemään miehen kanssa saarihyppelylle Tukholman saaristoon. Pari ehtii kuitenkin vain rantautua ensimmäiselle saarelle, kun Alexandra saa puhelinsoiton: hänen 88-vuotias kummitätinsä Iris on kriittisessä tilassa Kokkolan sairaalan teho-osastolla.

Alexandralla ei ole vaihtoehtoa. Hänen on lähdettävä heti Suomeen, vaikka se tuhoaisikin orastavan suhteen Samiin. Iris on hoivannut kummitytärtään vauvavuosista asti, ollut tukena, opastanut ja kannustanut vaikeina hetkinä ja rakastanut Alexandraa koko sydämestään. Hänelle Alexandra on pystynyt puhumaan avoimesti vaikeistakin asioista ja uskaltanut purkaa tunteitaan.

Istuessaan Iriksen vuoteen vieressä muuten tyhjällä osastolla Alexandra vaipuu mietteisiinsä. Hän muistaa, miten Iriksen ansiosta nelivuotiaana löysi tanssin ja miten tanssi kannatteli häntä vaikeina lapsuus- ja nuoruusvuosina. Alexandra nimittäin on autismin kirjolla, mutta asia paljastui vasta hänen mennessään 17-vuotaana rajun kokemuksen jälkeen psykologille. Siihen asti häntä oli pidetty vain hyvin ujona.

Hänenhän on vaikea tulkita äänensävyjä, eleitä, ilmeitä ja katseita; sosiaaliset koodit, joita useimmat meistä pitävät itsestään selvinä ja ymmärtävät melkein vaistomaisesti, ovat Alexandralle visaisia pähkinöitä, jotka tekevät hänet avuttomaksi monissa tilanteissa.

Myös Alf on vajonnut muistoihinsa. Vaimon kuoleman jälkeen hänestä tuli pienen vauvan yksinhuoltaja, joka pidättäytyi kaikista naissuhteista, kunnes nyt Alexandran itsenäistyttyä on löytänyt rinnalleen ymmärtäväisen ja järkevän Marian. Syyllisyydentunne kalvaa muutenkin haurasta mieltä: miten hän ei aikoinaan huomannut rakkaan ”Vaasan prinsessansa” vaikeuksia? Syventyikö hän liiaksi sävellystyöhön?

Alexandran isä istuu pianon ääressä ja miettii… Hän soittaa esiin ideoita, ajatuksia, teemoja. Hakee säveliä ja sointuja päästään, jossa soi aina musiikki, niin hän ainakin itse väittää.

Nykyisin Alf suhtautuu tyttäreensä hieman arasti, koska tietää, ettei elämäntavoissaan täytä tämän vaatimuksia. Alexandran ominaispiirteisiin kuuluu totaalinen uppoutuminen sellaisiin asioihin, jotka häntä kiinnostavat, kuten ilmastokysymyksiin, eläinten oikeuksiin ja vegaanisuuteen. Omaksumistaan periaatteista hän ei tingi vähääkään. Hän on vakaumuksellinen streittari.

Musiikki oli Pietarsaari-sarjan aiemmissa osissa suuressa roolissa ja on sitä myös Vaasan prinsessassa. Maininnat ulottuvat Beethovenista Arvo Pärtiin, kansanmusiikista iskelmiin, jatsista musikaaleihin, Frank Zappasta Klamydiaan. Oskar Merikannon kaihoisaa laulua Miss’ soutaen tuulessa laulaa Alexandra hiljaa Iriksen korvan juuressa, mutta myös Alf lepytellessään Mariaa.

Lars Sund osaa tarinoinnin taidon. Vaasan prinsessan juoni on aika yksinkertainen, mutta siinä on yksityiskohtaisia kuvauksia dramaattisista tapahtumista kuten esimerkiksi Alexandran myrskyisistä ristiäisistä. On kuvauksia ihmisistä ja heidän elämänvaiheistaan. On luonnon kauneutta ja mahtia. Jotain kaikille aisteille. Luvut ovat melko lyhyitä ja niiden otsikot osuvia ja hauskoja.

Vasta Vaasan prinsessa -romaanin lopussa selviää tarkalleen, millaisia ikäviä asioita sen henkilöt ovat kokeneet ja miten muistot kokemuksista ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Kaiken surun ja luopumisen keskellä he kokevat nyt myös vapautumista - tulevaisuudella on luvassa jotain hyvää niin Alexandralle kuin Alfille!

KHEMIRI, JONAS HASSEN: Siskokset

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Systrarna (2023)

Suomennos: Tarja Lipponen

And so it was told, että Mikkolan siskosten tarina alkoi joulukuun ja vuosituhannen viimeisenä päivänä, kun he seisoivat hississä matkalla neljänteen kerrokseen juhliakseen uuttavuotta Mossutställningar-yhdistyksen suojissa, tilapäisessä freelancereiden työhuonekollektiivissa slash taidegalleriassa…

Lukija sukeltaa Mikkolan siskosten seuraan, kun he juhlivat vuosituhannen vaihtumista. Heistä vanhin on kaksikymmentäneljävuotias Ina: vastuuntuntoinen, pakkomielteisen säntillinen ja pituudestaan vaivautunut. Sisaruksista keskimmäinen, kaksikymmentäyksivuotias Evelyn, herättää kaikkialla huomiota kauneudellaan ja eloisuudellaan. Yhdeksäntoistavuotias Anastasia-kuopus karttaa arkea ja vastuuta.

Mikkolan tyttöjen tarinaan limittyy minämuodossa Jonas Khemiri -nimisen henkilön elämää. Jonas kuuli Mikkolan sisaruksista ensi kertaa noin kuusivuotiaana, mutta tapasi heidät kasvokkain vasta kuutisen vuotta myöhemmin. Hän tuntee tyttöihin kohtalonyhteyttä, sillä he kaikki ovat ”puolikkaita”. Jonaksen isä on tunisialainen ja äiti ruotsalainen, kun taas tyttöjen äiti on tunisialainen ja isä suomenruotsalainen.

Toinen näitä nuoria yhdistävä asia on se,  että heiltä on paljolti puuttunut toinen vanhemmista. Tyttöjen isä kuoli varhain ja äiti hankki elannon kiertelemällä myymässä käsin solmittuja mattoja. Lapset oppivat selviämään keskenään. Jonaksen isä, metrokuski. puolestaan jätti jossain vaiheessa perheensä ja alkoholiparantolassa fysioterapeuttina työskentelevä äiti huolehti yksinään kolmesta pojasta.

Kolmanneksi: usko kiroukseen. Mikkolan perheen äidille ja hänen jälkeläisilleen on kuulemma langetettu kirous ”Tulet menettämään kaiken, mitä rakastat.”  Jonaksella puolestaan on oma kirouksensa: ”Sinun on mahdotonta päästää lähellesi ketään”. Niin Jonas kuin sisaruksetkin uskovat näkevänsä kirouksen vaikutuksia elämässään, mikä puolestaan saattaa jossain määrin muuttaa heidän omaa käyttäytymistään.

Lapsena Mikkolan siskokset olivat aina yhdessä, mutta aikuisina heidän tapaamisensa päättyvät usein riitoihin. Toki muut yhä tulevat tueksi, jos joku heistä tarvitsee apua, mutta muuten siskokset välttelevät toisiaan. Ainoastaan Ina tuntuu etenevän elämässään vakaasti, kun pikkusiskot taas ajautuvat tilanteesta ja suhteesta toiseen. Ei ole paloa jollekin tietylle alalle tai pysyvän suhteen rakentamiseen.

Jonaksesta tulee aikanaan kirjailija, mutta se ei kohenna hänen itsevarmuuttaan. Hän on isänsä vanhin poika, mutta on lapsesta asti tuntenut olevansa tämän silmissä jotenkin kelvoton ja vääränlainen niin ulkonäöltään kuin saavutuksiltaan. Vaikka Jonas ei enää juuri tapaa isäänsä, kuulee hän silti yhä mielessään tämän arvostelut, joita alkaa kutsua Hyeenan ääneksi.

… hänet oli vallannut paha ääni, se kaikui hänen sisällään, hän kutsui sitä Hyeenaksi, ääni oli uusi mutta ei ollut uusi, se oli ollut hänen kanssaan lapsuudesta asti tai ainakin vanhempien erosta asti, siitä asti kun isä jätti perheen, Hyeena ilkkui että miehessä oli jokin pahasti vialla, se valvoi hänen ajatuksiaan, käytöstään, hengitystään, arvosteli lakkaamatta, joka kolmas sekunti se kuiskasi että tämä oli merkki hänen rikkinäisyydestään, hänen kelvottomuudestaan tulla rakastetuksi, kyvyttömyydestään rakastaa…

Jossain vaiheessa Jonas alkaa kehitellä ideaa romaanista, joka kertoisi Mikkolan siskoksista. Kuinka luotettavia mahtavat olla Jonaksen muistot niistä muutamista kerroista, joina hän on tyttöjä ylipäätään tavannut? Kuinka uskottava on siskoksiin liittyvä salaisuus, jonka Jonas on kuullut isältään? Jonaksen työn tulos on joka tapauksessa tämä yli 700-sivuinen tiiliskiviromaani. Vai onko tässä sittenkin Evelynin useiden vuosien aikana rakentama monologi?

Siskokset-romaani jakaantuu seitsemään kronologisesti etenevään ”kirjaan”, joista jokainen on sivumäärältään edeltäjäänsä lyhyempi ja käsittelee aina vain lyhyempää ajanjaksoa. Ensimmäinen kirja kertoo vuodesta 2000, mutta kartoittaa nykyhetken ohella myös henkilöiden siihenastista elämää. Pituutta tällä osiolla on yli 300 sivua. Seitsemäs eli viimeinen kirja sijoittuu vuoteen 2035, on parin sivun mittainen ja kattaa vain minuutin ihmisen elämästä.

Mikkolan ja Khemirin perheiden taustalla vaikuttaa ruotsalainen yhteiskunta asenteineen ja muutoksineen. On rasismia ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa, on isänmaallisuutta ja kollektiivista häpeää. Historiasta poimitaan joitakin kiinnekohtia ajankuvan tueksi. Tukholman lisäksi käydään Tunisiassa, missä kohteina ovat Tunis ja Jendouba, mutta suurimmat odotukset kaikilla kohdistuvat New Yorkiin.

Khemiri sekoittaa teokseensa huumoria ja ahdistusta, vauhtia ja lempeyttä. Hän leikittelee kielellä. Tunteet purkautuvat useamman sivun mittaisina sanaryöppyinä, joita pilkut ryhdistävät. Nuoret valmistautuvat tulevaisuuteen puhumalla englantia, johon kuitenkin pujahtaa mukaan sanoja, jotka alkutekstissä ovat ruotsia mutta käännöksessä suomennettu. Nuorten englanti on niin hupaisaa, että siihen ei ole kajottu. Tarja Lipponen on tehnyt hyvää työtä suomentajana.

Jonas Hassen Khemiri (s. 1978) herätti huomiota jo esikoisteoksellaan Ajatussulttaani (2003), jossa kuvasi maahanmuuttajanuorten elämää itse luomallaan maahanmuuttajaruotsilla. August-palkinnon hän sai vuonna 2015 neljännestä romaanistaan Kaikki mitä en muista ja romaanillaan Isän säännöt (2018) hän voitti ranskalaisen Prix Médicis -palkinnon sekä oli yhdysvaltalaisen National Book Award -palkinnon finalisti.  Voi kuitenkin olla, että Siskokset on Khemirin tähänastisista teoksista paras!

KUSHNER, RACHEL: Luomisen järvi

Kustantaja: Tammi 2024

Alkuteos: Creation Lake (2024)

Suomennos: Arto Schroderus

Luomisen järvi -romaanissa puhuu minämuodossa 34-vuotias nainen. Hän on kaunis huomaamattomalla tavalla (paitsi rinnoiltaan), kielitaitoinen ja taitava manipuloimaan ihmisiä. Tällä hetkellä hän käyttää nimeä Sadie Smith. Hän on yksityisen toimeksiantajan leivissä toimiva yhdysvaltalainen agentti.

Sadie on saanut tehtäväkseen soluttautua Le Moulin -ekoaktivistiryhmään, jolla on omavaraisuuteen pyrkivä kommuuni pienessä maalaiskylässä Lounais-Ranskassa. Ranskan viranomaiset uskovat ryhmän suunnittelevan valtion rakennuttamien valtavien tekoaltaiden sabotointia. Noihin mega-altaisiin on tarkoitus imeä alueen pohjavedet megaviljelijöiden käyttöön, jolloin pientiloilta menisi elinkelpoisuus.

Soluttautuminen vaatii Sadielta kuukausien kärsivällistä suunnittelua, asioiden opiskelua ja kontaktiketjun rakentelua. Hänen on löydettävä ja vampattava moulinardien johtajan Pascal Balmyn paras ystävä, jotta tämä johdattaisi Sadien ja Pascalin yhteen. Hänen on voitettava ihmisten luottamus. Hänen on löydettävä ryhmän heikot lenkit.

Sadien toimintatapoja rajoittaa muisto ajasta, jolloin hän oli FBI:n palveluksessa. Hänen tarkkailemistaan eläinaktivisteista ei paljastunut mitään epäilyttävää, vaikka toimeksiantaja vaati tuloksia yhä uhkaavampaan sävyyn. Lopulta yksi aktivisteista lavastettiin syylliseksi, mutta oikeus hylkäsi pahimmat syytteet yllytykseen vedoten. FBI erotti epäonnistuneen työntekijänsä ja ”Amy” katosi jäljettömiin.

Nyt Sadien siis pitäisi hankkia viranomaisten odottamia tietoja. Paul Balmy on rahakkaasta suvusta, mutta radikalisoitui opiskeluaikoinaan ja on nyt tunnettu vasemmistointellektuelli. Yksi hänen ihanteistaan on 1960-luvun provokaattori Guy Debord, joka halusi kaataa kapitalismin hylkäämällä yhteiskunnan vanhat rakenteet - esimerkiksi palkkatyön. Rikkaiden perheiden vesoille työstä pidättäytyminen ei liene ollut vaikeaa.

Hän ei ollut muuttanut maailmaa. Hänestä oli vain tullut kuuluisa.

Muitakin oppi-isiä on. Pascalin opettaja ja moulinardien mentori on Guy Debordin aikoinaan tuntenut Bruno Lacombe, joka vastaa sähköpostitse ryhmäläisten kysymyksiin ja kirjoittaa ajatuksistaan pitkissä esseissä. Brunon sähköpostitilille murtautunut Sadie lukee viestejä ja jostain syystä ne vaikuttavat häneen yllättävän paljon.

Kun kääntää katseen ylös ja näkee tähdet, katsoo sisäänpäin ja näkee itsensä.

Bruno ei usko kapitalismin murtuvan. Sen sijaan hän etsii vastauksia sellaisesta menneisyyden kohdasta, jossa ihmiskunta lähti vikaan. Ehkä siitä, missä neandertalilaiset hävisivät ja jäljelle jäi Homo sapiens? Brunon entinen ystävä Jean Violaine puolestaan uskoo kapitalismin ja kaupunkikulttuurin luhistuvan omia aikojaan. Siihen asti on etsittävä käytännön keinoja maanviljelijöiden pitämiseksi hengissä.

Pascalin oppi-isistä pitävät kyllä omaisuuden tuhoamista oikeutettuna, mutta eivät ihmisten turvallisuuden vaarantamista. Sadien toimeksiantajat ovat määränneet hänet syöttämään moulinardeille ideoita mielenosoituksista ja jostain syystä käskeneet hänen tarkkailla myös miltei tuntematonta apulaisministeriä. Mahtaako pelkkä hässäkkä maatalousmessuilla vastata viranomaisten odotuksia?

Luomisen järvi -romaani sisältää ajatuksia herättäviä tietoja historiasta, filosofiasta, yhteiskunnallisista aatteista, moraalista ja kulttuurista, mutta on myös kertomus ihmisissä tapahtuvasta henkisestä muutoksesta. Mitenkään piinaavan jännittävä teos se ei ole, mutta kyllähän sitä kovasti odottaa, miten kaikki lopulta päättyy. Todeta täytyy, ettei kohtalo välttämättä noudata ihmisen suunnitelmia, vaan valitsee omat välikappaleensa ja keinonsa!

Sadie Smith on uteliaisuutta herättävä hahmo, joka enimmäkseen kuvaa rooliaan agenttina, mutta paljastaa välillä myös henkilökohtaisia tunteitaan. Hän vaikuttaa kovalta ja laskelmoivalta, vaan onko hän sitä? Hän näkee ehkä asioita muita selkeämmin, mutta on samalla hyvin yksinäinen. Nyt hän on saavuttanut elämässään kohdan, jossa tuntuu oikealta muuttaa kurssia. Ohjenuorana Brunon sanat:

Haluamme paeta kaikkea sitä, mikä meitä vaivaa, johonkin siunattuun, mutta tietäkää, että lähtiessänne otatte vanhasta maailmasta kuormaa, salamatkustajia, matkamuistoja. Älkää pelätkö niitä… Tervehtikää niitä sen sijaan. Olkaa ystävällisiä. Olkaa kärsivällisiä. Mitä olette tuoneet, se menee myös ohi. Tervehtikää niitä ja katsokaa, kun ne menevät.

Yhdysvaltalainen Rachel Kushner (s. 1969) aakkosti kirjoja kirjakaupassa jo viisivuotiaana ja pääsi lukemaan poliittista taloustiedettä Berkeleyn yliopistoon kuusitoistavuotiaana. Hänen kaksi ensimmäistä romaaniaan olivat finalisteja National Book Award -palkintoon. Kolmas romaani oli Booker-palkinnon lyhytlistalla, samaten vuonna 2024 ilmestynyt neljäs romaani, Luomisen järvi.

Luomisen järvi on ensimmäinen Rachel Kushnerilta suomennettu teos. Se perustuu tositapahtumiin ranskalaisessa Tarnacin kylässä. Vasemmistoaktivistien ryhmä oli perustanut sinne kommuunin, jota viranomaiset epäilivät terroristisoluksi. Vuonna 2008 yhdeksän ryhmän jäsentä pidätettiin ja syytettiin Ranskan rautateihin kohdistuneista sabotaaseista. Vuonna 2018 terrorismisyytteistä luovuttiin.

HILL, NATHAN: Wellness

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Wellness (2023)

Suomennos: Antero Tiittula

Vähävaraiset opiskelijat Elizabeth ja Jack asuvat vuonna 1993 Chicagossa kapean kujan vastakkaisilla puolilla ja tarkkailevat toisiaan salaa ikkunasta. Kun he sitten lopulta tapaavat kasvotusten, tuntuu toinen heti hengenheimolaiselta. He menevät nopeasti naimisiin ja muokkaavat suhteestaan tarinan, jota sitten kertovat itselleen ja muille ihmisille.

…se oli tarina rakkaudesta ensi silmäyksellä, kahdesta haaveilijasta, jotka löysivät toisen puoliskonsa, kahdesta orvosta jotka löysivät kotiin, kahdesta ihmisestä jotka ymmärsivät toisiaan – jotka tosissaan tajusivat toisiaan – helposti ja välittömästi.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin pariskunta alkaa suunnitella itselleen ja pojalleen Tobylle unelmien asuntoa, mutta avioliitosta tuntuu kipinä sammuneen. Jackin järkytykseksi vaimo vaatii uuteen kotiin erilliset makuuhuoneet, koska on alkanut kokea puolison huomionosoitukset takertumisena. Elizabeth kaipaa elämäänsä uudenlaista säpinää. Uutta rakastumista? Parinvaihtoa?

Silloin he eivät olleet halunneet mitään muuta kuin päästä eroon etäisyydestä, joka piti heitä loitolla toisistaan. Ja tässä he nyt olivat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hankkimassa sitä takaisin.

Elizabeth on työskennellyt Wellness-instituutissa testaamassa erinäisten hyvinvointituotteiden terveysväittämiä eli sitä, ovatko hoitoja oikeasti saaneiden ihmisten tulokset parempia kuin plasebota käyttäneellä verrokkiryhmällä. Elizabeth tulee siihen tulokseen, että tuotteiden ainoa parantavasti vaikuttava ainesosa on käyttäjän usko.

Tässäpä markkinarako! Elizabeth alkaa hoitaa ihmisiä plasebotuotteilla, koska useimmilla hänen asiakkaistaan ei ole mitään todellisia vaivoja, vaan vain liikaa aikaa. Yksi suosituimmista tuotteista on lemmenrohto. Tässä yhteydessä Elizabeth tutustuu myös ryhmään, joka uskoo positiivisen ajattelun yksinään riittävän ratkaisemaan niin raha- kuin terveysongelmatkin. Millaista itsepetoksen määrää!

Jack puolestaan arvioitiin nuorena taidemaailman tulevaisuuden toivoksi, mutta on jo aikaa jämähtänyt paikoilleen. Hän on opettanut yliopistossa taidehistoriaa vuoden sopimuksella kerrallaan, mutta nyt työpaikka on vaarassa. Yliopistossa käyttöön otetussa tehokkuusajattelussa opettajat pisteytetään sen mukaan, miten paljon heidän julkaisujaan käydään lukemassa netissä. Jack on porukan hännillä.

Happamia pihlajanmarjoja, muovattuna elämänfilosofiaksi.

Kaikkitietävä kertoja limittää nykyhetkeen tietoja Jackin ja Elizabethin lapsuudesta, koska sen vaikutus on merkittävä. Kansasin köyhillä takamailla varttuneen Jackin lapsuutta leimasi yksinäisyys ja selittämätön syyllisyydentunne. New Englandissa Elizabeth puolestaan oli ökyrikkaan perheen väheksytty ja syrjitty tyttölapsi. Kumpikin teki Chicagoon muuttaessaan pesäeron perheeseensä ja salasi lapsuuden kipeimmät asiat jopa kumppaniltaan.

Myöhemmät elämänvaiheet lupauksientäyteisestä opiskeluajasta nykyhetkeen ovat hiljalleen muovanneet Elizabethia ja Jackia uusiksi, mutta nyt he ovat hyvin ratkaisevassa kohdassa: millaisia ihmisiä he jatkossa tulevat olemaan? Jatkuuko heidän tarinansa entistä maanläheisempänä ja todempana, vailla salaisuuksien painolastia?

Nathan Hillin järkälemäinen romaani Wellness sisältää varsin vetävässä muodossa suunnattoman määrän tietoa, tarinoita ja tapahtumia. Teemoja on monia: hyvinvoinnin muuttuminen liiketoiminnaksi, uskomushoidot, positiivisuuskultti, avoin avioliitto ja salaliittoteoriat. Algoritmeja ja niiden toimintaa kirjassa selitetään kiitettävän kansantajuisesti, joskin hieman liian pitkästi.

Kirja kuvaa hienovaraisesti Elizabethin ja Jackin elämää ja muutoksia, joita ihmisissä ajan myötä tapahtuu. Kuvauksista osa hymyilyttää, osa surettaa ja osa raivostuttaa. Henkilöistä ja asioiden todellisesta luonteesta pudotellaan tietoja tipoittain, mutta lopulta erillisiltä tuntuneet juonet yhdistyvät. Yllätyksiä koetaan eikä loppukaan ole ihan odotettu. Nautittavaa luettavaa!

Lopuksi pari puhuttelevaa lausetta:

Jos takerrut liikaa siihen, mitä haluat nähdä, sinulta jää huomaamatta se mitä on oikeasti.

Usko mihin uskot, mutta usko lempeästi. Usko myötätuntoisesti. Usko uteliaasti. Usko nöyrästi. Äläkä luota koppavaan varmuuteen.

 

KÄRKI, KATJA: Evan neljä elämää

Kustantaja: Bazar 2024

Nurmeksesta kotoisin oleva ja Rovaniemellä asuva Katja Kärki (s. 1985) on koulutukseltaan äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä -opettaja sekä sanataideohjaaja. Hänen kiitetty esikoisteoksensa Jumalan huone ilmestyi vuonna 2019 ja Lappiin sijoittuva romaaninsa Eeled vuonna 2021. Kolmannessa teoksessaan Evan neljä elämää Kärki kertoo tarinan kuvanveistäjä Eva Ryynäsestä (1915–2021).

Tarinan alussa ollaan 1920-luvulla Vieremällä, missä Åsenbryggin perhe asuu Honkajärven talossa. Perheessä on viisi lasta, joista Eeva toiseksi vanhin. Eeva tarkkailee alati ympäristöään: millainen on hevosen kaulan kaari, millainen vasikan hontelo olemus, millaisia taivaan pilvet. Jo seitsenvuotiaana hän vuolee puusta ilmeikkäitä pieniä eläimiä. Sukan kutominen ei sen sijaan onnistu häneltä lainkaan.

… on vain pakko veistää ja piirtää, koska maailmassa on niin paljon kaunista ja kiinnostavaa, ja ellei sitä pääse tekemään, tuntuu kuin olisi vajaa ja sairas.

Yhdeksäntoistavuotiaana Eeva huomaa isän vanhan, lahon hakkuupölkyn piilottelevan sisällään seitsemää härkien ympäröimän kiven päällä huutavaa veljestä. Veistoksen ansiosta pelkän kansakoulun käynyt neitokainen pääsee opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsinkiin. Tässä vaiheessa koko perhe vaihtaa sukunimensä Honkajärveksi.

Ateneumissa Eeva saa ystäviä ja ihailijoita. Oppilaitoksen järjestämissä suunnittelukilpailuissa hän menestyy loistavasti ja pystyy palkintorahoilla maksamaan huoneensa vuokran, mutta menettää samalla muutamia ystäväkseen luulemiaan. Eeva ei ymmärrä kilpailua ja kateutta, mutta ilkeät puheet kantautuvat kyllä ”maaseudun harrastelijan” korviin.

Rahapulasta johtuva paastoaminen ja tiukan opiskelun aiheuttama stressi väsyttävät välillä Eevan niin pahasti, että hän joutuu lepokotiin toipumaan. Juuri ennen talvisodan syttymistä hän kuitenkin saa kuvanveistäjän tutkintonsa suoritettua ja on siis todistetusti ammatti-ihminen. Kotipuolessa silti ukot ehdottelevat; ”Ruumisarkkuja jootasit veestelemään. Senhän sinä ossoot.”

Jatkosodan aikaan Eeva tapaa tulevan miehensä, luutnantti Paavo Ryynäsen, jonka silmät ovat syvät kuin suolammet. Eevan isä ilahtuu siitä, että mies on maanviljelijä. Eeva taas iloitsee miehen ymmärryksestä taidetta kohtaan. Opiskelutoverit sen sijaan paheksuvat Eevan katoamista Karjalan metsiin. Eihän siellä voi taidetta syntyä!

Lieksan Vuonislahdelle nousee kauniin luonnon keskelle pikkuhiljaa Eevan ja Paavon oma valtakunta. Pienestä saunamökistä aloitetaan ja aina rahatilanteen salliessa rakennetaan lisää. Eeva ahkeroi emäntänä, hoitaa lehmät ja kanat, poimii metsästä marjat ja sienet, auttaa peltotöissä. Kylällä juorutaan ”Paaterin noidasta”, joka kesällä kuljeskelee alasti tiluksillaan.

Viimein Paateriin valmistuu talo, jonka avarassa pirtissä Eevalla on mahdollisuus tehdä veistoksiaan. Ihmisiä saapuu kaukaakin ihmettelemään, mihin kaksi aikuista ihmistä tarvitsee niin paljon tilaa. On nimittäin käynyt niin, että Eevalle ja Paavolle ei ole siunaantunut lapsia, vaikka mitään syytä siihen ei ole löytynytkään. Ovat kuitenkin sisarusten ja naapurien lapset. Kummilapset. Eevan puusta luomat lapset.

Lapsen poski on sileä ja lämmin, pehmeä sormenpäissä. Valo osuu siihen ikkunasta ja saa sen nukan hehkumaan. Silitän ja hyväilen. Hyräilen ja hymyilen. Lapsen kasvot ovat kauniit kuin jumalan.

Suomessa taidepiirit ihannoivat vielä 1960-luvulla nonfiguratiivista ja rajoja rikkovaa taidetta. Eevan töitä pidetään niissä piireissä vanhanaikaisina ja Eevaa itseään ITE-taiteilijana. Amos Anderssonin museossa vuonna 1974 järjestetty Eva Ryynäsen retrospektiivinen näyttely ”Puusta puonnut” todistaa kuitenkin yleisön rakastavan juuri hänen tapaansa kuvata maailmaa. Menestys on valtaisa ja Evalle satelee tilauksia ulkomaita myöten.

Taiteeni on silmiin solahtavaa, se lainaa muotonsa luonnosta niin ettei ihminen aina edes ymmärrä katsovansa taidetta. Taiteeni ei riko arjen pintaa. Se ei ole särö todellisuudessa. Se on arkea, arjessa. Arkeen uinutta unta.

Tyhjilleen jäänyt navetta muuttuu Eevan ateljeeksi ja Paaterista tulee virallinen vierailukohde. Eva saa keskittyä taiteen tekemiseen, sillä hänellä on Paavo! Mies tekee moottorisahalla veistosten aihiot, teroittaa taltat, rauhoittelee turhautumiset ja valvoo, että vaimo muistaa myös syödä ja nukkua. Pariskunnan välinen kiintymys on kuvattu kauniisti, kuten myös taiteilijan luomisen palo.

Kun muut näkevät vain puun, sen syyt ja pinnan ja sileän pökkelön, tiedän sen sisällä olevan jotain muuta. Joskus sen näkee heti. Joskus sen vain tietää. Silloin sillä ei vielä ole hahmoa, muotoa tai nimeä. Käteni etsivät, hapuilevat ja tunnustelevat, ne silittävät sen esiin. Sen, minkä tiedän puussa piilevän. Se ikään kuin haluaa tulla esiin ja nähdyksi, minun kätteni kautta.

Katja Kärki korostaa loppusanoissaan, että kirjassa esiintyvä Eva on fiktiota, vaikka mukaan onkin poimittu todellisia tapahtumia. Tarina on kuitenkin varsin uskottava ja ehjä. Kaikkitietävän kertojan lisäksi näkökulmansa tarinaan tuovat Eeva itse ja henkilöistä ihanin eli Paavo sekä kyläläisten puheita sivusta kuunteleva Elina. Aivan oleellinen osa kirjan tunnelmasta syntyy vuonislahtelaisen murteen käytöstä kirjan repliikeissä.

Kuinkahan moni alkaa tämän kirjan luettuaan suunnitella matkaa Vuonislahteen katselemaan Paaterin taiteilijakotia ja ensimmäistä naisen konsanaan rakentamaa kotikirkkoa?