HARATISHVILI, NINO: Kahdeksas elämä (Brilkalle) : osat I-II

Kustantaja: Aula & Co 2024–2025

Alkuteos: Das achte Leben (Für Brilka) (2014)

Suomennos: Raija Nylander

Kansi: Laura Noponen

Vuodesta 2003 asti Saksassa elänyt ja saksaksi kirjoittava georgialaistaustainen Nino Haratishvili on voittanut teoksellaan Kahdeksas elämä useita palkintoja, esimerkiksi vuonna 2018 Bertolt Brecht -palkinnon. Suomeksi romaaninjärkäle ilmestyi kahteen osaan jaettuna. Se muodostuu kahdeksasta ”kirjasta”, joista jokainen kertoo yhden ihmisen tarinan. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta nämä ovat naisten tarinoita.

Kahdeksas elämä -teoksen kaikkitietävä kertoja on Berliinissä asuva kolmekymppinen Niza, joka tutustuttaa kaksitoistavuotiasta siskontytärtään Brilkaa georgialaisen sukunsa vaiheisiin. Hän näkee mielessään granaatinpunaisen maton, jossa jokainen lanka edustaa yhtä ihmistä ja hänen tarinaansa. Maton kuviot muodostuvat toisiinsa kietoutuvista tarinoista.

Yhtenä maton näkyvimmistä langoista on Nizan vuonna 1900 syntynyt isoisoäiti Anastasia eli Stasia. Stasian aatelista syntyperää oleva isä pääsi kondiittorinoppiin Budapestiin, perusti Georgiaan palattuaan suklaapuodin ja kehitteli kuuman juoman, jota nautiskeltiin pienillä hopealusikoilla ja joka sisälsi salaisen ainesosan.

 Sen maku oli vertaansa vailla. Nautinto muistutti henkistä hurmiota, ylimaallista kokemusta. Sitä sulautui makeaan massaan, tuli yhdeksi tämän herkullisen luomuksen kanssa, unohti ympäröivän maailman ja oli ikionnellinen.

Myöhemmin suklaatehtailija alkoi pelätä, että hänen luomuksensa saattaisi tuottaa sitä nautiskelleille onnettomuutta. Hän luovutti salaisen reseptin neljästä tyttärestään järkevimmälle eli Stasialle ja vannotti tätä olemaan hyvin varovainen juoman tarjoilussa. Mutta eihän tyttö isäänsä uskonut!

Klassista balettia opiskeleva Stasia unelmoi pääsystä Pariisiin, mutta seitsemäntoistavuotiaana hän meneekin yhtäkkiä naimisiin valkoisen kaartin yliluutnantin Simon Jašin kanssa. Pian häiden jälkeen puneisen armeijan yliluutnantiksi muuttunut Simon lähtee asemapaikkaansa eikä juuri enää vieraile kotona. Sen verran sentään, että syntyy kaksi lasta: Kostja ja Kitty.

Lankoja yhdistyy Stasian tarinaan. Yksi vahvimmista kuuluu hänen häikäisevän kauniille sisarpuolelleen Christinelle, joka nai upporikkaan miehen ja pääsee seurapiireihin. Miehen hyviin ystäviin kuuluvat eräs Josif, josta myöhemmin tulee koko maan hirmuhallitsija, ja tämän läheisin apuri ”Pieni Suuri mies”.  Uudenvuodenaattona 1927 tapahtuu jotain, joka luo varjon pitkälle tulevaan ja repii sukua hajalle.

Ehkä se oli yö, jona kohtalo ensimmäistä kertaa kiinnitti huomionsa meihin, ehkä matto olisi ilman sitä kaunis, vaatimaton ja pastellinsävyinen, ehkä voimakkaita värejä ei olisi tullutkaan mukaan, mutta ehkä se oli pelkkä sattuma, joka johdatti kaikki nämä ihmiset yhteen, tai luonnon oikku, väistämätön, nopea, julma oikku.

Koko suvun kannalta tärkeitä tekijöitä maton kuvioiden muodostumisessa ovat Stasian ystävä, tinkimätön naisasianainen Sopia Eristavi, ja hänen jälkeläisensä. Kittyn kohdalla se tarkoittaa niin rakkautta kuin tuskaa ja lopulta pakoa pois kotimaasta. Hän onnistuu kuitenkin muuttamaan kokemuksensa musiikiksi, joka koskettaa ihmisiä ympäri maailmaa. Myös aikanaan nuorta Brilkaa.

Seuraavan sukupolven näkyvin lanka on Kostjan. Hän on nuorena hyvin turhautunut ja pettynyt sukuunsa, mutta menestyy armeijassa loistavasti ja hankkii itselleen edullisia suhteita Moskovassa. Vähitellen hän kohoaa niin merkittävään asemaan, että pystyy järjestelemään monia asioita myös omaistensa eduksi. Hän on suvun johtohahmo, vaikka välit sukulaisiin pysyvätkin etäisinä.

Aviopuolisonsa Kostaja valitsee järjellä, mutta rakkautensa hän vuodattaa tyttärelleen Elenelle. Kiihkeäluontoinen Elene ei kuitenkaan täytä isänsä unelmia, vaan tekee elämästään melkoisen sekasotkun - mikä varmaan näkyy matossakin. Hänen ansiostaan kuvioon saadaan kuitenkin uusia lankoja: tyttäret Daria ja Niza. Kuvankauniista Dariasta tulee Kostjan hemmoteltu prinsessa.

Elenen nuorempaa tytärtä, huippulahjakasta Nizaa, Kostja syrjii todella karkeasti, mutta isoisoäiti Stasia ottaa tytön suojelukseensa. Arkisissa askareissa puuhaillessaan Stasia kertoo Nizalle suvun vaiheista ja paljastaa myös näkevänsä puutarhassa edesmenneitä läheisiään. Kaikki tämä painuu tytön mieleen ja siirtyy aikanaan Darian tyttärelle Brilkalle, kun 1900-luku käy kohti loppuaan.

… että minun lyhyeen, arkiseen elämäntarinaani oli jo kirjoitettu monta muuta tarinaa ja että niillä oli oma paikkansa omien ajatuksieni ja niiden muistojen rinnalla, joita keräsin ja joiden mukana kasvoin. Ja että tarinat, joita niin mielelläni lypsin Stasialta, eivät olleet satuja, jotka veivät toiseen aikaan, vaan muodostivat elämäni varsinaisen perustan.

Kahdeksas elämä -romaani pysyy rönsyilystään huolimatta kunnioitettavan hyvin kertojan hallinnassa. Siinä on ihmisiä, joita kohdataan vain ohimennen, mutta joiden vaikutus saattaa haarautua laajalle. On sivujuonia, jotka on kenties jo unohtanut, ennen kuin niiden merkitys selviää. On tapahtumien ketju, jossa pienikin asia voi sysätä liikkeelle jotain tulevaisuuden kannalta merkittävää.

Onko se sitten suklaajuoman syytä vai ei, mutta murheet tuntuvat kohtaavat kaikkia sitä nauttineita. Romaanissa on melkoinen määrä naisiin kohdistuvaa alistamista, raiskauksia ja väkivaltaa, mutta epäonni kohtaa myös miehiä. Koko ajan tuntuu olevan käynnissä rajanveto kohtalonuskon ja vapaan tahdon välillä. Kirjan loppu jää pahaenteisyydessään askarruttamaan - jääkö maton kuvio kesken?

…sinä ansaitset kahdeksannen elämän. Koska sanotaan, että luku kahdeksan samastuu ikuisuuteen, joen ikuiseen paluuseen. Lahjoitan sinulle kahdeksikkoni.

PS. Kahdeksas elämä -romaanin hauskimpia osuuksia ovat tiiviit katsaukset maailmanhistorian eri vaiheisiin. Niissä rinnastuvat ironisesti koko maailma, Neuvostoliitto / Venäjä ja Gruusia / Georgia.

 

WALDEN, ANDREV: Miehenpuolet

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Jävla karlar (2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Kansi: Jussi Karjalainen

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Andrev Waldenin autofiktiivinen esikoisromaani voitti arvostetun August-palkinnon vuonna 2023. Tuomariston mukaan kasvutarinassa ”keveys ja suru tasapainottelevat täydellisesti Waldenin kuvaillessa romaanin pojan yritystä tarttua olemassaoloonsa tilanteessa, jossa isähahmot muuttuvat jatkuvasti.” 

… miestä ei voi lajitella isieni joukkoon ellei hän saanut minua koskaan miettimään, pitäisikö häntä kutsua isäksi vai ei.

Vuonna 1983 seitsemänvuotias Andrev tajuaa, ettei Kasvivelho olekaan hänen oikea isänsä, vaan isäpuoli. Andrevin pikkusisko ja pikkuveli sen sijaan ovat Kasvivelhon lapsia. Mies on kaunis ja hyvällä tuulella ollessaan oikein hurmaava ja innokas opettamaan lapsillekin luontoon liittyviä asioita. Hän kuitenkin haluaa olla aina tapahtumien keskipisteenä kuin joulukuusi, jonka ympärillä muut tanssivat.

Toisinaan Kasvivelho sulkeutuu huussiin syömään sieniä ja polttamaan hullukaalin siemeniä avatakseen ovia toisiin maailmoihin. Äiti sietää miehen väkivaltaisuutta, kunnes se kohdistuu Andreviin, jonka nenä vuotaa helposti verta jo voimakkaiden tunteidenkin vaikutuksesta. Äiti muuttaa pois Andrev mukanaan. Pienemmät lapset jäävät väliaikaisesti isälleen.

Uusia isiä seuraa. On Taiteilija tai ehkä pikemminkin hänen siskonsa Pikku pilvi, jonka luokse äiti pääsee Andrevin kanssa asumaan.  On komea Varas. On kiltti Pappi, josta Andrev pitäisi, mutta joka ei kiehdo äitiä. Ovat Murhaaja ja Meloja, joista Andrev ei pidä. Äidillä lienee varsin huono miesmaku, kun suhteissa niin usein on hyväksikäyttöä, mustasukkaisuutta, alistamista ja väkivaltaa. Äiti itsekin toteaa: Miehet jumalauta. Jävla karlar.

…naiset ja lapset kuuluvat yhteen sukuun ja miehet toiseen, ja nuo kaksi sukua käyvät tuhatvuotista ja monipolvista sotaansa, jossa lepoa on vain taistelujen välillä.

Teini-iässä tämä alkaa huolettaa Andrevia. – onhan hänestä itsestäänkin tulossa mies! Lohduttavatko häntä muka äidin sanat: Ei sinusta mitään miehenpuolta tule. Sinulla on niin vahva naisellinen puoli. Toki Andrev on uhkaavia tilanteita pakoileva pelkuri, mutta ei hän sentään tytöksi tunnustaudu. Ennen kaikkea hän uskoo olevansa täysin lahjaton. Poika vailla ominaisuuksia. Sivustatarkkailijan, jolle kaikki vain tapahtuu.

Oma isä tietenkin kiinnostaa Andrevia. Äidin ylimalkaisista lausahduksista hän päättelee, että tämä on kaukaisessa maassa asuva Intiaani, joskin asiaan liittyy joitakin epäselvyyksiä. Miksi isää on kielletty ottamasta yhteyttä poikaansa? Miksi äiti nyt yhtäkkiä katsoo sen sopivaksi? Tapaamisestakin puhutaan, mutta toteutuuko se?

Tarina Andrevin isistä loppuu vuoteen 1990, kun poika on neljätoistavuotias. Seitsemän vuoden aikana hänellä on ollut seitsemän eri isää, joista kullakin on ollut omat ongelmansa ja puutteensa. Ei Andrev heitä mitenkään syyttele, vaan tuntee isiensä ansiostaan oppineensa, että miehenä olemisessa on monta eri tapaa. Ja sen, millainen ei ainakaan itse halua olla.

Andrev Walden kirjoittaakin ylistystä äidilleen. Äiti on aina läsnä lastensa elämässä ja vaikka tiheään vaihtuvat asunnot olisivat kuinka kurjia tahansa tai rahapula huutava, eivät lapset tunne oloaan turvattomiksi. Äidillä on taito luoda kauneutta ympärilleen ja saada vastoinkäymiset tuntumaan hauskalta seikkailulta. Tarinankertojakin hän on - eikä totuus ole silloin tärkeintä!

 Miehenpuolet-romaani voisi olla todella ahdistava, mutta se onkin täynnä huumoria – toisinaan mustahkoa ja toisinaan lempeän ymmärtävää. Paljolti se johtuu siitä, miten viattomasti pieni poika näkee ja kuvailee asioita, joiden oikean luonteen kirja lukeva aikuinen kyllä ymmärtää. Tarina voisi tuntua keksityltä tai liioitellulta, mutta Walden vakuuttaa kaiken kerrotun olevan täyttä totta. Hieno ja koskettava lukuelämys!

TRAN, QUYNH; Kun muut nauttivat

Kustantaja: Teos 2025

Alkuteos: När andra njuter (2025)

Suomennos: Outi Menna

Kansi: Tom Backström

Quynh Trani syntyi pakolaisleirillä Malesiassa vuonna 1989 ja saapui samana vuonna perheensä kanssa Suomeen. Hän varttui Pietarsaaressa, mutta työskentelee nykyisin psykologina Malmössä. Biskops Arnö -kirjoittajakoulussa opiskellut Tran voitti esikoisteoksellaan Varjo ja viileys Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 ja Runeberg-palkinnon vuonna 2022.

Tranin toinen romaani Kun toiset nauttivat sijoittuu Lundiin. Sen päähenkilöinä on kaksi vietnamilaistaustaista naista, kuusitoistavuotias Lana ja hänen kaksikymmentä vuotta aiemmin Ruotsiin muuttanut äitinsä Maggie. Heidän näkökulmansa vuorottelevat tarinan edetessä, joten tapahtumista ja asioista saadaan eri ikäisten ja erilaisten elämänkokemusten omaavien henkilöiden tulkinnat.

Lanalla on ollut useita poikaystäviä, kaikki joko urheilijoita tai ainakin urheilijoilta näyttäviä. Kaikki heidät Lana on jossain vaiheessa jättänyt, kun kiinnostus on lopahtanut. Tällä hetkellä tyttö on ollut jo puoli vuotta ilman poikaystävää, mutta tämä johtuu eräästä piknikistä, joka päättyi pelottavasti Lanan menettäessä yhtäkkiä hermonsa.

Tästä lähin hän ei olisi missään tekemisissä heidän kanssaan. Ei edes vilkuilisi heihin päin. Ei viestittelyä, ei bileitä. Ei katseita, ei käsiä.

Ystäviä Lanalla on kyllä runsaasti ja heidän takiaan hän yhä osallistuu tyttöjen touhuihin: poikien katsastamiseen, mielitiettyjen tapailuun ja halailun opetteluun sekä seuraavan askeleen suunnitteluun. Tosiasiassa Lana on kyllästynyt ja tuskin pystyy hillitsemään raivoaan. Yksin hän ei kuitenkaan halua jäädä, vaan tulla hyväksytyksi.

Samalla Lanan välit Maggieen kiristyvät. Äiti haluaisi osallistua tyttärensä elämään, mutta tytär kokee kysymykset yksityisyyttään loukkaavina ja sulkeutuu täysin. Kumpikin tulkitsee toista väärin ja kierre vain pahenee. Ennen kaikkea Lanaa suututtaa se, ettei äiti suostu kertomaan mitään aiemmasta elämästään. Ei edes Lanan isästä, jota kutsuu ”herkkänahkaiseksi rotaksi”.

 Mitään nöyriä kullanmuruja Lana ja ystävät eivät todellakaan ole. He etsivät seikkailuja ja kokeilevat jopa rikollista toimintaa, mutta Lana löytää innoitusta aivan yllättävältä taholta joutuessaan sattumalta runonlausuntatilaisuuteen. Miten rohkeita esiintyjät ovatkaan avatessaan tunteitaan yleisölle! Miten paljon mietittävää löytyykään joistakin runonsäkeistä!

Lanan tarinaan limittyy hänen äitinsä Maggien tarina. Tämä halusi jo nuorena päästä pois Vietnamista ja alkoi etsiä treffisivustolta luotettavan tuntuista ja tarpeeksi varakasta miestä. Löytyi Ruotsissa asuva vietnamilainen ravintoloitsija. Maggien toiveet olivat hyvin vaatimattomat, mutta puoliso ei täyttänyt niitäkään. Seurasi avioero, minkä jälkeen Maggie ei enää ole miehiä elämäänsä halunnut.

Elättääkseen itsensä ja lapsensa ja voidakseen edelleen lähettää rahaa perheelleen Vietnamiin Maggien on otettava vastaan niitä töitä, joita kouluttamattomana maahanmuuttajana voi saada. Lopulta hän tuntee päässeensä oikeaan elementtiinsä: suunnittelemaan ja emännöimään pientä japanilaista terveyskylpylää. Mielessä elää silti jatkuvasti pelko tulevaisuuden suhteen ja samalla surumielinen muisto menneisyydestä.

Myös hän on ollut nuori ja täynnä kaipuuta, mutta ne ajat ovat peruuttamattomasti takanapäin, sillä vanhetessaan ihminen oppii, että kaikki päättyy joskus, ja mitä väliä silloin on loppupeleissä yhtään millään? Kun jäljellä on vain tunne, hädin tuskin muisto, ei edes ajatukseksi laskettava (joka sentään voisi selittää jotain) vaan pikemminkin kuin salama, joka toisinaan välähtää niin kirkkaasti, että melkein tekee kipeää, vaikka muisto on enää hämärä häivähdys?

Maggie uskoo vilpittömästi olevansa Lanalle hyvä äiti. Hänhän on avarakatseinen eikä pyri rajoittamaan tyttärensä tulemisia ja menemisiä! Poikaystävät hän ottaa avosylin vastaan ja seurustelee tyttöystävien kanssa kuin olisi yksi joukosta. Varmastikin tuttavat ovat vain kateellisia hänen hienosta äiti-tytär-suhteestaan vihjaillessaan Lanan vaikeuksista hallita temperamenttiaan!

Kirjan nimi Kun muut nauttivat saattaa viitata siihen, että Maggie ja Lana tuntevat itsensä ruotsalaisessa yhteiskunnassa aina hieman erilaisiksi ja ulkopuolisiksi. He katsovat sivusta, kun muut nauttivat elämästään oikeuksistaan varmoina ja tulevaisuuteensa luottaen. Jännite kasvaa kasvamistaan, mutta kirjan loppu jättää tarinan auki – mitä siinä oikein on tapahtumassa?

Tran kuvaa henkilöitä ja tilanteita tarkasti ja monipuolisesti, mutta jättää myös lukijalle mahdollisuuden omiin tulkintoihinsa. Kieli on yhtä aikaa runollista ja asiallista, tyyli tempoltaan vaihtelevaa ja hieman painostavasta yleisilmeestä huolimatta myös humoristista. Kun muut nauttivat -romaani vahvistaa sen, että Quynh Tran on seuraamisen arvoinen kirjailija.

 

SMITH, ZADIE: Petos

Kustantaja; WSOY 2025

Alkuteos: The Fraud (2023)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Kansi: Jon Gray

Zadie Smithin romaani Petos pohjautuu Lontoossa 1870-luvulla pidettyyn oikeudenkäyntiin, jossa pyrittiin ratkaisemaan, onko itseään Roger Tichborneksi väittävä mies todella kyseinen henkilö ja siten oikeutettu baronetin arvonimeen ja mittavaan perintöön. Myös muut kirjassa mainitut henkilöt ovat suurelta osin todellisia, joskin Zadie Smith on omien tarkoitusperiensä vuoksi ottanut heidän elämänvaiheittensa suhteen joitakin vapauksia.

Näkökulma romaanissa on skotlantilaistaustaisen Eliza Touchet’n. Vuonna 1871 hän on noin kuusikymppinen lapseton leski, joka työskentelee taloudenhoitajana puolisonsa serkun William Ainsworthin luona. Elizalla ja häntä viisi vuotta nuoremmalla Williamilla on ollut rakkaussuhde, mutta kiihko on vähitellen muuttunut lämpimäksi kumppanuudeksi.

Rouva Touchet’n todellinen rakkaus oli Williamin ensimmäinen vaimo ja kolmen vanhimman tyttären äiti Frances, joka hiipui pois vain kolmekymmentäkolmevuotiaana. Tästä on kulunut nyt yli kolmekymmentä vuotta ja William on naimisissa kaksikymmentäkuusivuotiaan luku- ja kirjoitustaidottoman Sarahin kanssa, joka on Williamin nuorimman tyttären äiti.

William on tuottelias historiallisten romaanien kirjoittaja, joka kilpailee itsensä Charles Dickensin kanssa – teosta Jack Shepard myytiin jopa enemmän kuin Dickensin romaania Oliver Twist. Kansan suosiossa ovat etenkin Ainsworthin runoista muodostuneet viisut. Käsikirjoitusten esilukijana toimivan rouva Touchet’n mielestä Williamin romaanit ovat yleisesti ottaen tylsiä ja sekavia ja ideatkin muilta lainattuja, mutta sitä hän ei raaski miehelle sanoa.

Tuore rouva Ainsworth on palavasti innostunut Tichbornen tapauksesta – sisältyyhän siihen rahaa, seksiä, henkilöllisyyteen liittyviä väärinkäsityksiä ja Jamaikan kaltaisia eksoottisia paikkoja. Samankaltaisina toistuviin arkipäiviin kyllästynyt rouva Touchet puolestaan on kiinnostunut kansanjuhlaksi muuttuneen tapahtuman tarkkailusta, joten rouvat osallistuvat ahkerasti yli vuoden kestävän oikeudenkäynnin istuntoihin.

Kantajaksi kutsuttu mies jakaa ihmisten mielipiteet. Osa uskoo useastakin syystä miehen olevan Australiasta Englantiin onneaan kokeilemaan saapunut lihakauppias Arthur Orton. Mies on sivistymätön eikä osaa edes ranskaa jota sir Roger on puhunut lapsuudesta saakka, hänellä ei ole käsivarressaan tatuointia ja hän on ainakin 100 kiloa painavampi kuin sir Roger oli kadotessaan haaksirikossa kuusitoista vuotta aiemmin.

Kiihkeimmin Kantajan oikeuksia arvonimeen ja omaisuuteen puolustaa työväestö, jonka mielestä yläluokka ja rahamiehet yrittävät vain kiusata rehtiä miestä - kyllähän vieraan kielen voi unohtaa, tatuoinnin poistattaa ja kiloja kartuttaa mukavan elämän parissa. Sarahille painavin todiste ”meidän Rogerin” puolesta on se, että sir Rogerin äiti tunnisti Kantajan pojakseen ennen kuolemaansa.

Rouva Touchet pitää Kantajaa huijarina, mutta uskoo silti tämän tärkeintä todistajaa Andrew Boglea, entistä orjaa. Mies on puheissaan lähes hypnoottisen vakuuttava ja teoissaankin kunnioitusta herättävä. Hän herättää Elizassa jo unohdetuiksi luultuja tunteita, mutta jää lopulta arvoitukseksi niin Elizalle kuin lukijallekin.

Francesin kanssa Eliza oli esittänyt vahvatahtoista naisasianaista, Williamille hän oli ollut naisellinen muusa, ja ehkä jossain kuvitellussa utopiassa, tasaveroisella, yhteisellä maaperällä, hän voisi kohdata Boglen kaltaisen älykkään sielun, joka tuntui elävän siten kuin hän itse oli aina toivonut elävänsä, siis ilman harhakuvitelmia.

Tapaus saa rouva Touchet’n pohtimaan käsitettä ”totuus”. Miten ihminen päätyy siihen, mitä pitää totuutena? Valehteleeko ihminen tietoisesti itselleen, jos pitää kiinni näkemyksestään, vaikka kaikki todisteet osoittaisivat sen vääräksi?  Vai ovatko takana jotkin tiedostamattomat ja monimutkaiset syyt? Esillä ovat myös naisen turvaton asema, orjuuden poistaminen ja kotimaan tehdastyöläisten olojen kohentaminen sekä tekijänoikeudet ja rokotusvastaisuus.

Smithin teoksesta voi löytää yhtymäkohtia omaan aikaamme. Nykyäänkin media pystyy muokkaamaan ihmisten mielipiteitä ja luomaan mehukkaita skandaaleja ihan tyhjästä. Yhäkin jotkut nousevat tiedotusvälineiden ansioista ainakin hetkeksi parrasvaloihin ja kunniaan ja toiset vajoavat häpeään. Ja kansa saa huvinsa.

Petos koostuu lyhyistä luvuista, Ajanjakso vuodesta 1871 lähtien etenee kronologisesti eteenpäin, mutta siihen limittyy otteita menneisyydestä. Usein mennyt palaa mieleen jonkin tilanteen, ympäristön tai henkilön vaikutuksesta. Charles Dickensin teosten tapaan myös Petos-romaanissa on runsaasti sivujuonteita ja yhteiskunnallista kritiikkiä. Oman – ja koskettavimman – kokonaisuutensa muodostaa Andrew Boglen surullinen elämäntarina.

Zadie Smithin äänitorven rouva Touchet’n kerrontatyyli on tarkka, ironinen ja paikoin jopa piikikäs, mutta lisää väriä saadaan vielä eri yhteiskuntaluokkien edustajien puheenparsista. Irmeli Ruuska onnistuu suomennoksessaan jälleen erinomaisesti. Petos ei nouse ihan Zadie Smithin parhaiden teosten joukkoon, mutta on silti lukemisen arvoinen.

SCHLESSER, THOMAS: Monan katse

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Les yeux de Mona (2024)

Suomennos: Lotta Toivanen

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Ranskalainen Thomas Schlesser (s. 1977) työskentelee Fondation Hartung-Bergman-taidesäätiön johtajana Antibesissa ja taidehistorian professorina École Polytechnique -korkeakoulussa Pariisissa. Esikoisromaniaan Monan katse Schlesser kirjoitti kymmenen vuoden ajan, joten teoksen saavuttama kansainvälinen menestys on varmasti ollut iloinen yllätys. Elokuvaakin teoksesta suunnitellaan.

Mona on kymmenvuotias pariisilaistyttö. Hänellä on tomera äiti, joka tekee päivätyönsä henkilöstönvälitysfirmassa, mutta auttaa vapaa-ajallaan vähäosaisia. Isällä taas on vanhan tavaran kauppa, jossa Mona mielellään käy auttelemassa. Laman vuoksi divarilla menee huonosti ja isä on alkanut etsiä lohdutusta punaviinipullosta.

Eräänä päivänä Mona istuu tavanomaiseen tapaansa keittiön pöydän ääressä tekemässä matematiikanläksyjä, kun yhtäkkiä sokeutuu ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai syytä. Minuutit kuluvat ja koko perhe panikoi, kunnes perhelääkäri onnistuu järjestämään Monalle ajan erikoislääkärille. Tytön näkö palautuu jo ennen vastaanotolle saapumista, mutta yli tunnin kestänyt sokeus on hälyttävää.

Lääkäriasemalla Monalle tehdään useana päivänä monenlaisia testejä ja kokeita magneettikuvausta myöten, mutta mitään elimellistä syytä sokeutumiselle ei löydy. Lopulta lääkäri ehdottaa varmuuden vuoksi käyntiä lastenpsykiatrilla. Tässä vaiheessa Monan äidinisä Henry päättää hoitaa asian omalla tavallaan: Monan pitää kerätä mieleensä kauneuden varantoa sokeutumisen varalta.

Muut uskovat, että ukki vie Monan joka keskiviikko terapiaan, mutta kohteenaan onkin jokin taidemuseo; Louvre, Orsay tai Beaubourg (Pompidou). Jokaisen vierailun aikana parivaljakko tutustuu vain yhteen uuteen taideteokseen, mutta siihen sitäkin perusteellisemmin. Ensi alkuun Monan keskittymiskyky on rajallinen, mutta vähitellen taiteen tutkiminen alkaa viehättää häntäkin.

Henry ja Mona ennättävät vuoden aikana tutustua viiteenkymmeneenkahteen teokseen kronologisessa järjestyksessä alkaen 1400-luvun mestareista ja päätyen lähelle nykyaikaa. Joukossa on taidehistorian suuria nimiä ja uudistajia kuten Leonardo da Vinci, William Turner, Paul Cézanne, Jackson Pollock ja Marina Abramović, mutta myös tuntemattomampia tekijöitä.

Kaikista Monan ja ukin tutkimista teoksista on kirjan liitesivuilla pieni kuva ja jokaista kuvaillaan vuorollaan suusanallisesti tavalla, jota voisi hyödyntää museossa vierailevien näkövammaisten kohdalla. Kerrotaan teoksen koko, aihe, kompositio, värien käyttö ja tunnelma. Tässä esimerkkeinä lyhyitä otteita Gustav Klimtin ja Pablo Picasson teosten kuvailuista:

Kapeissa kehyksissä hohtava teos on yhtä vihreiden täplien muodostamaa muodotonta ja perspektiivitöntä runsautta… Lehvästöt lomittuvat väriseväksi väriloistoksi: kun sitä katsoo pitkään, aiheet vuoroin katoavat, vuoroin erottuvat. (Gustav Klimt: Ruusupensaita puiden alla)

Ihmishahmot ja esineet voi toki erottaa, mutta niiden tunnistaminen vaatii pientä ponnistelua, sillä mitään ei ole maalattu pehmeästi tai realistisesti. Kaikki on särmikästä, vinksahtanutta ja kulmikasta (päät, leuat, polvet ja kyynärpäät ovat teräväkärkisiä, eivät pyöreitä) ja kaikki kylpee synkässä valossa… Makaavan mallin iho on sairaalloisen beige, ja mandoliininsoittajan hipiä on sininen ja nuttura vihreä. (Pablo Picasso: Serenadi)

Monan ja ukin keskustelut lisäävät tietoa. Ukki kertoo tyyleistä, taiteilijoista ja yhteiskunnan vaikutuksesta taiteilijoiden työhön ja nostaa esiin kiinnostavia yksityiskohtia. Mona puolestaan puhuu teosten hänessä synnyttämistä tunteista ja oivalluksista, esimerkiksi samankaltaisuuksista eri aikakausien teosten välillä.

Mona käy edelleen myös lääkärin luona tutkimuksissa, mutta mitään uutta ei ilmene. Hoitavalla lääkärillä on kuitenkin radikaali idea: hän hypnotisoi Monan palauttaakseen tämän siihen hetkeen, jolloin näkö pimeni. Näin sokeutumisen arvoitus todella lopulta ratkeaa, Mona vapautuu taakastaan ja hänen läheisensäkin kokevat iloisia yllätyksiä.

Ehkä kaikki Henryn valitsemat taideteokset eivät ole sellaisia, joita haluaisi sokeuduttaan mietiskellä, mutta Monan katse onkin tarkoitettu helppotajuiseksi oppaaksi taidehistoriaan. Se on myös kertomus Monasta ja hänen perheestään. Perheessä on paljon rakkautta, mutta myös erimielisyyksiä esimerkiksi suhteutumisessa alkoholismiin, ikääntymiseen ja eutanasiaan. Kirjan alussa Mona on vielä pikkutyttö, mutta vuotta myöhemmin jo teini, joka tietää ketä haluaisi suudella…

Monan katse -romaani tuo mieleen Jostein Gaarderin teoksen Sofian maailma, jossa seikkaillaan filosofian suuntausten parissa. Molemmat lukemisen arvoisia!

YAGI, EMI: Venus ja minä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Kyukanbi no kanojotachi (2023)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Tokiosta kotoisin oleva Emi Yagi (s. 1988) herätti laajaa kansainvälistä huomiota esikoisromaanillaan Tyhjyyspäiväkirja, jolla voitti Dazai Osamu -palkinnon. Hänen toinen romaaninsa Venus ja minä jatkaa kirjailijan omaperäistä linjaa ja tarjoaa paljon enemmän ajateltavaa kuin 105 sivua sisältävältä teokselta odottaisi.

Rika Horauchi on yliopistosta valmistunut nuori nainen, joka työskentelee pakastevarastolla. Yliopistossa Rika opiskeli latinaa Suomessa vietetyn opiskelijanvaihdon innoittamana ja sai ainoana oppilaana professorin jakamattoman huomion. Nyt professori suosittelee häntä työhön museolle – keskustelemaan kerran viikossa latinaksi kreikkalaisesta Afrodite-patsaasta Roomassa veistetyn kopion kanssa. Synnyinpaikkansa vuoksi veistos haluaa käyttää nimeä Venus.

Rika hieman arastelee työhön suostumista, mutta Venus ottaa hänet kiitollisena vastaan ja keksii Rikalle heti uuden kutsumanimenkin. Hän on nyt Hora. Venus on tuntenut itsensä tylsistyneeksi ja yksinäiseksi, sillä salin muut seitsemän jumalatarpatsasta puhuvat keskenään kreikkaa tai jotain muuta muinaiskieltä (ja hieman englantia). Horan sujuva latina siis ilahduttaa uhkeaa kaunotarta.

Hän totta vie näytti rakkauden ja kauneuden ilmentymältä. Korokkeella uhkea vartalo taipui upeaan s-kurviin. Symmetrisistä, hymyilevistä kasvoista oli huolella raavittu pois kaikki persoonalliset piirteet; niistä puuttuivat suupielten hymyrypyt ja silmäkulmien rypyt, ja toisaalta niihin oli kaiverrettu hienoinen antautuminen onnen pauloissa, mikä sai hänet näyttämään entistäkin elegantimmalta ja myyttisemmältä.

Muiden patsaiden tavoin Venuskin pystyy liikuttamaan vain päätään, mutta kuinka mieluusti hän haluaisikaan tehdä jotain! Nukkuakin! Entistä tomerammaksi muuttunut Hora tuo hänelle viihdykkeeksi musiikkia ja valokuvia maailman eri kolkista. Rakkauden jumalatar puolestaan osaa tuudittaa kuulijan lähes transsiin viekoittelevan käheällä alttoäänellään ja hyväilevillä sanoillaan.

Hora huomaa rakastuneensa jumalattareen! Hän alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta jossain kaukana, poissa museosta, jossa Venusta ahdistaa olla koko ajan katseiden ja arvioinnin kohteena. Kiusallista jumalattarelle on myös museon komean intendentin Hashibami tunkeileva omistuksenhalu. Mutta miten Venus saataisiin pois museosta?

Venus ja minä -teos kertoo myös Rikan taustasta. Hän oli lapsena hieman muista poikkeava ja jo alakouluiässä hänelle kehittyikin katseilta suojaava kuori: pitkä keltainen sadetakki, joka pysyi päällä, olipa Rikalla millaiset vaatteet hyvänsä tai ei vaatteita ollenkaan. Rika kompasteli helmoihinsa, kärsi ilmatiiviin kuoren alla hikoilusta, sai ihottumaa ja lakkasi miltei puhumasta leukaan asti vedetyn vetoketjun takia.

Käperryin sadetakkini sisään. Olisin halunnut keltaisen muovin paksunevan entisestään, kunnes mikään lämpö tai kenenkään ääni ei pääsisi läpi, jotta voisin iäksi sulkeutua sen sisään. Ja samalla odotin, että suojani olisi murrettu.

Keltaisen sadetakin paksuus ja peittävyys vaihtelevat Rikan mielentilan mukaan. Kukaan ympäröivistä ihmisistä ei tunnu näkevän takkia, paitsi pieni lapsi, joka näkee monen muunkin yllä olevat suojavarustukset: korvaläpät, maskit, hansikkaat. Ehkä koittaa vielä sellainen hetki, jolloin Rika ei enää tarvitsekaan suojaavaa kuortaan. Ainakaan itselleen.

Venus ja minä -romaanissa kaikki on unenomaista ja hieman sijoiltaan nyrjähtänyttä. Toteavaan sävyyn mainituista yksityiskohdista rakentuu hupaisia mielikuvia ja absurdit mittasuhteet saavuttavia tilanteita, mutta takana on koko ajan johdonmukainen yritys kuvata ennen kaikkea naisen osaa yhteiskunnassa, yksinäisyyttä sekä ystävyyden ja rakkauden kaipuuta. Onni voi löytyä yllättävältä taholta!

PS. Kansikuvaksi valittu Rene Magritten maalaus The Difficult Crossing kuvastaa hyvin kirjan surrealistista henkeä.

YEON SOMIN: Pieni korealainen keramiikkapaja

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: (2023)

Suomennos: Taru Salminen

Kansi: Ensee

Kolmekymppinen Jeongmin on kiukuspäissään irtisanoutunut tv-käsikirjoittajan työstä ja linnoittautunut uuteen asuntoonsa Kastanjanpiikkikylässä. Eräänä kesäisenä päivänä tarve lähteä ulos paisuu kuitenkin niin suureksi, että hän ryntää kadulle ja ensimmäiseen tielle osuvaan kahvilaan. Tosin kyseessä ei ole kahvila, vaan pieni keramiikkapaja, mutta erinomaista kahvia Jeongmin saa sieltäkin.

Ennen kuin Jeongmin ennättää tajutakaan, hänelle on aikataulu keramiikanteon opetteluun. Alku on hankalaa: ensimmäinen lautanen on muotopuoli ja seuraavat yritelmät hajoavat uunissa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä pelkkä käsien upottaminen saveen ilman suuria tavoitteita tuottaa Jeongminille iloa. Hän myös innostuu kehittelemään aivan uudenlaista monikäyttöastiaa.

Eihän keramiikasta niin kuin ei ihmisestäkään tule täydellistä yhdellä yrittämällä. Sitä paitsi ponnistelu tekee lopputuloksesta sitäkin arvokkaamman.

Pienessä keramiikkapajassa Jeongmin pääsee osaksi samanhenkisten ihmisten yhteisöä. Pajassa käy työskentelemässä hyvin monenlaisia ihmisiä aloittelijoista ammattilaistason taitureihin ja lukiolaispojasta senioriin. Työskentelyn ohella osallistujat kahvittelevat ja ruokailevat yhdessä, mikä onkin todella harkittua ja vakavaa toimintaa. Huomiota kiinnittävät myös ihmisten muodollisen kohteliaat tavat.

Keramiikkapajassa vakinaisesti työskentelevistä kerrotaan lyhyesti ja osuvasti taustatietoja. Kaikilla on menneisyytensä joskus kipeinekin salaisuuksineen, mutta myös selkeät haaveensa. Kun kirjan tarina lähenee loppuaan, on moni kasvanut valmiiksi suuriin muutoksiin ja unelmiensa toteuttamiseen. Myös Joengmin on löytänyt jälleen itsensä – sekä karhumaisen miehen ja pienen kissan.

Suuri keramiikkakisa -tv-sarjan ansiosta Pieni korealainen keramiikkapaja -romaanissa kuvatut asiat eivät ole aivan vieraita, vaan tietää jotain savenkäsittelytekniikoista ja ainaisesta epävarmuudesta, tuleeko työ ehjänä ulos uunin 1 250 asteen kuumuudesta. Yhtä leppoisa ja hyväksyvä tunnelma on niin televisiosarjassa kuin Yeon Sominin kirjassakin. Tässä taitaa kiteytyä koko asian ydin:

Saven muovaaminen on kuin sydämen muovaamista. Mitä hartaammin möhkälemäistä ja rujoa savea muovaa ja mitä hellemmin sitä katsoo, sitä kauniimpaa ja rakkaampaa siitä tulee. Samoin käy, kun keskittyy niihin rujoihin tunteisiin, joita ei edes haluaisi kohdata. Vain katsomalla suoraan sydämeen voi nähdä, mitä siellä oikeasti on.

ITKONEN, JUHA: Huomenna kerron kaiken

Kustantaja: Gummerus 2025

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kun sukeltaa menneisyyteensä, kun todella heittäytyy tai sitten vain ajautuu ei ainoastaan muistamaan vaan muistelemaan, ei välttämättä päädy lähemmäs totuutta vaan päinvastoin kauemmas siitä. On mahdotonta tavoittaa elettyä elämää sellaisenaan, mieli jäsentää sen kohtauksiksi, ja jos kohtauksia laittaa peräkkäin, syntyy väistämättä tarina.

Juha Itkosen romaani Huomenna kerron kaiken on Lassen ja Marjan tarina. Tosin sen ainoa kertoja on yli seitsemänkymppinen Lasse ja Marjan ääni kuuluu vain hänen välityksellään, joten ei ole ihan varmaa, miten luotettavaa kaikki kerrottu on. Lasse itsekin välillä epäröi muistikuviensa parissa ja tahattomien unohduksien lisäksi saattaa mukana olla myös tahallisia.

Helsinkiläinen Lasse oli akateemisen perheen poika ja työskenteli itsekin dosenttina yliopistossa. Hän tunsi kuitenkin olevansa eksyksissä kosteiden iltojen ja suhdesotkujen keskellä. Tilanne muuttui, kun Lasse irtaantui yliopistomaailmasta, ryhtyi antikvariaatin pitäjäksi ja sai vastuuta ja rajoja. Lassen lempimusiikkia oli ja on yhä Ludwig van Beethovenin 13. jousikvartetosta osa Cavatina.

Lassen lapsuus ei ollut helppo vaikean isäsuhteen vuoksi ja hänen sisimpäänsä patoutui paljon surua ja kiukkua. Ehkä tästä syystä Lasse ei halunnut sitoutua kehenkään, vaan oli täysin tyytyväinen vaihtuviin kumppaneihin, joista omalla tavallaan välittikin. Hän piti itseään kilttinä, mutta oli oikeasti aika ylimielinen – muka naisten ymmärtämisessä taitavampi kuin useimmat sukupuolensa edustajat!

Kemiläisestä työläisperheestä Helsinkiin saapuneella Marjallekin oli painolastia: isän itsemurha, äidin alkoholinkäyttö, turvattomuus. Hän tapasi Lassen yliopistolla, mutta lyhyttä suhdetta tuskin saattoi kutsua seurusteluksi. Provinssista tullut Marja ei Lassen mielestä ollut hänen tasoaan – mielikuunneltavakin Abbaa! Hylätyksi tuleminen teki silti kipeää.

Kuluu yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Marja ja Lasse 1990-luvun loppupuolella tapaavat uudelleen. Nyt Marja on tyylikäs seurapiirirouva ja kahden aikuisen pojan äiti, jonka mies on korkeassa asemassa Suomen ylivoimaisesti merkittävimmässä yrityksessä. On optiomiljoonia ja hulppea talo Haukilahdessa. Pariskunta on kuitenkin eroamassa Marjan vaatimuksesta.

Lähes viisikymppisten Marjan ja Lassen seksi on tajunnan räjäyttävää eikä pariskunta ole saada tarpeeksi toisistaan. Jossain vaiheessa Marja alkaa toivoa tilanteen selkiyttämistä, mutta Lasse ei ole valmis ajattelemaan elämäänsä yhtään nykyhetkeä pidemmälle. Ehkä siksi kestää aikansa, ennen kuin hän raottaa edes hieman menneisyytensä ikäviä puolia.

Mutta milloin sinä aiot paljastaa itsesi minulle? Milloin sinä aiot kertoa minulle kaiken?... Ehkä huomenna, minä vastasin. Huomenna kerron kaiken.

Sitten teknokupla puhkeaa ja Marjan huoli perheestään kasvaa. Samalla kasvaa Lassen mustasukkaisuus. Kertoja on aika ajoin viitannut johonkin tulevaan järkyttävään tapahtumaan ja draamaa onkin luvassa. Jälleen asioita, joista Lasse ei pysty kertomaan Marjalle ja jotka johtavat etääntymiseen. Kirja kuitenkin päättyy sanoihin: Huomenna kerron kaiken. Ehkä Lasse seitsemänkymppisenä vihdoinkin uskaltaa!

Huomenna kerron kaiken -teos on tunnelmaltaan kaunis ja surumielinen. Kirjan rakenteen ansiosta mielenkiinto säilyy, vaikka puhutaankin aivan tavallisista ihmisistä ja heidän arjestaan. Henkilöistä lämpimimmin jää ajattelemaan Lassen apulaista Hanssonia, joka vuosien kuluessa kehittyy huikeasti. Kirjaa on helppo ja joutuisa lukea, mutta se sisältää myös suuria kysymyksiä. Miksi ihmisestä tulee sellainen kuin tulee? Tarvitseeko kestävä suhde tekojen lisäksi myös sanoja?

Tässä vielä muutamia Huomenna kerron kaiken -teoksesta poimittuja ajatuksia:

… ihmiselämä on kehdosta hautaan jatkuva tietämättömyyden tila, jonka keskellä teemme mielestämme rationaalisia valintojamme.

Ymmärrys omista teoistaan ja toimintansa motiiveista, siinä määrin kuin sitä ylipäätään on, tulee elämässä aina liian myöhään, vasta kun teot on jo tehty. Sitä ei voi muuttaa. Sille ei mahda mitään. Tämä koskee meitä kaikkia, poikkeuksetta: vahinko on jo tapahtunut.

Rakastava ihminen on suojaton, mutta hän kuitenkin rakastaa. Häntä rakastetaan. Ehkä riippuvuus on rakkautta, mitä muuta se edes voisi olla, ihminen tulee riippuvaiseksi asioista, joita rakastaa. Kaikesta sellaisesta, mikä tuottaa iloa ja onnea ja lohtua tällä tarkoituksettomalla vaelluksella kahden hiljaisuuden välissä.

Mikään ei koskaan ole samanlaista, ei samalla tavalla täydellistä kuin jokin täydellinen aikanaan oli, ja jos jää kiinni täydellisyyden muistoon, uudet onnellisetkin kokemukset värjäytyvät sen sameilla sävyillä niin kuin valkopyykin sekaan unohtunut punainen sukka värjää koko koneellisen.

…yhä vahvemmin minusta tuntuu siltä että kosketus on kaikki. Kaikkein tärkein asia, suurinta ja ihmeellisintä mitä ihmiselämässä on. Ilman kosketusta ihmiset lakastuvat kuin kukat ilman vettä. Kuihtuvat ja kuolevat sisäisesti, muuttuvat kärttyisiksi ja vihaisiksi ja käyvät kiinni toistensa kurkkuihin. Vihaksi kuviteltu tunne on oikeasti vain yksinäisyyttä ja ahdistusta. Se syntyy kosketuksen puutteesta…

KENNEDY, LOUISE: Rikkomuksia

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Trespasses (2022)

Suomennos: Maija Heikinheimo

Kansi: Lauren Peters-Collaer

Belfast vuonna 1975. Arkipäivää ovat yhdistynyttä Irlantia tavoittelevien katolisten ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa pysymistä kannattavien protestanttien väliset väkivaltaisuudet. Pommi-iskut ja poliittiset murhat. Muureihin kirjoitetut iskulauseet. Englannista värvättyjen sotilaiden ylimitoitettu reagointi. Tämä on taustana kirjan rakkaustarinalle.

Cushla Lavery on kaksikymmentäneljävuotias katolilaistyttö. Hän työskentelee päivisin alakoulun opettajana ja auttaa iltaisin perheen omistamassa pubissa,  jonka ilmapiirin Cushlan veli pitää niin neutraalina, että sillä viihtyvät sekä katoliset kanta-asiakkaat että brittisotilaat. Cushla huolehtii myös pahasti alkoholisoituneesta äidistään.

Eräänä iltana pubiin saapuu Michael Agnew. Jotain tapahtuu heti ensisilmäyksellä Cushlan ja Michaelin välillä, vaikka oikeastaan ei pitäisi. Michael nimittäin on noin viisikymppinen perheenisä, jolla on vaimo ja lähes aikuinen poika. Lisäksi hän on britti ja protestantti – tosin ei kiihkoilija, vaan valmis asianajajana puolustamaan myös poliittisista rikoksista syytettyjä katolilaisia.

Cushla ja Michael alkavat tapailla, eivät avoimesti mutta eivät täysin salassakaan. Michaelin seurassa Cushla tuntee edes hetken olevansa vapaa uskonnostaan ja sen asettamista vaatimuksista, eikä häntä hirveästi häiritse Michaelin ystävien epäilevä tai huvittunut suhtautuminen. Michaelille puolestaan Cushla on ihme eikä suinkaan ”pala tuoretta lihaa”.

Jumala sai tämän aikaan, tiedätkös, Michael sanoi. Toi sinut eteeni, vaikka minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa.

Koulussa Cushla ottaa siipiensä suojaan Davy McGeow’n, jota muut oppilaat syrjivät. Davyn isän on nuorisojoukko pahoinpidellyt puolikuoliaaksi ja kahdeksantoistavuotiaan isoveli Tommyn unelmat opiskelusta ovat vaihtumassa kansalaisaktivismiin. Cushlan yritys helpottaa perheen tilannetta kääntyy itseään vastaan, mutta Davyn sisimpään hän sentään onnistuu istuttamaan hieman toivoa.

Tarinan alusta asti aavistaa kyllä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan, mutta silti uhka alkaa lisääntyä lähes huomaamattomasti. Vääristä päätöksistä ja valinnoista ja pienistä lipsahduksista paisuu vähitellen kohtalokas vyöry, jossa jokainen traaginen tapahtuma johtaa uuteen. Mitä henkilöiden varsinaiset rikkomukset sitten ovatkaan…

Louise Kennedy kuvaa ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia niin osuvin yksityiskohdin, että lukijankin solahtaa tarinaan mukaan kaikkien aistiensa voimalla. Kirja todistaa siitä, että vaikeinakin aikoina säilyvät myötätunto, ystävyys, rakkaus ja huumori. Rikkomuksia on helppolukuinen ja vetävä teos, mutta saattaa myös yllyttää etsimään lisää tietoa Pohjois-Irlannin historiasta.

Irlantilaisen Louise Kennedyn (s. 1966 tai 1967) esikoisromaani Rikkomuksia on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.  Ennen kirjailijaksi ryhtymistään Kennedy työskenteli lähes 30 vuotta ravintola-alalla. Osallistuminen yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssille ja syöpään sairastuminen rohkaisivat uudelle uralle.

PERRIN, VALÉRIE: Sunnuntain unohdetut

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Les oubliés du dimanche (2015)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Pienessä ranskalaiskylässä asuva Justine oli vuonna 1996 nelivuotias ja serkkunsa Jules kaksivuotias, kun heidän vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa. Justinen ja Julesin isät olivat kaksoset ja lasten huoltajuus meni heidän vanhemmilleen. Mummi ja vaari eivät kuitenkaan olleet kovin lapsirakkaita, vaan etäisiä ja vaiteliaita. Lasten kysymykset vanhempien kuolemasta jäivät vaille vastauksia.

Nyt Justine on kaksikymmentäyksivuotias. Hän rakastaa musiikkia ja käy usein lauantaisin tanssimassa ja huvittelemassa kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla Paratiisiklubilla. Usein ilta päättyy jonkun miehen syliin ja viime aikoina syli on ollut miehen, josta Justine käyttää nimitystä Mikäsenytoli. Vaikka mies onkin tosi mukava, ei Justine halua kiinteää suhdetta.

Justine rakastaa myös vanhuksia. Hän työskentelee lähihoitajana Hortensia-vanhainkodissa ja tekee mielellään ylitöitä ehtiäkseen rauhassa kuunnella asukkaita. Sunnuntaisin hän yrittää keksiä piristävää ohjelmaa niille, joiden luona ei tuolloin vieraile ketään. Onkohan joku muukin ajatellut ”sunnuntain unohdettuja” soitellessaan näiden omaisille paikkaansapitämättömiä kuolinilmoituksia?

Justinen ehdoton suosikki asukkaiden joukossa on yhdeksänkymmentäkuusivuotias Hélène, jonka pala palalta paljastuvasta elämäntarinasta löytyy niin rakkautta ja sotaa kuin hieman mystiikkaakin. Tästä Justine kirjoittaa siniseen muistivihkoon oman tulkintansa lahjaksi Hélènen tyttärenpojalle Romanille, joka saa Justinen sydämen läpättämään.

Hélènen kursiivilla kirjoitettu tarina limittyy Justinen omaan tarinaan. Vuonna 1917 syntyneellä Hélènellä koulunkäynti loppui siihen, ettei hän pystynyt lukemaan, vaikka tunsikin kirjaimet. Kuusitoistavuotiaana hän sitten lähes syntyi uudelleen, kun urkurin poika Lucien Perrin opetti hänelle pistekirjoitusta ja Hélène sai vihdoinkin haukata tiedon makeaa hedelmää.

Lucien oli järjettömän rakastunut tyttöön, jota suojeli valkoinen lokki ja joka piti Lucienia onnentuojanaan. Pari asui yhdessä ja hoiti kylän bistroa, kunnes maailmansota kosketti heitäkin. Lucien vangittiin ja myöhemmin hänen ilmoitettiin kuolleen keskitysleirillä. Hélène ei tätä uskonut, sillä hänen lokkinsa oli lähtenyt Lucienin matkaan ja oli yhä poissa.

Ja monen vuoden kuluttua Lucien ja lokki todella saapuivat Hélénen luo mukanaan pieni Rose-niminen tyttö. Vei aikansa ennen kuin pariskunta löysi uudelleen punaisen lankansa, musiikin ja tanssin sekä unelmat lämpimistä maista hiekkarantoineen. Vuosien päästä Lucien kuoli (oikeasti) ja Héléne muutti Hortensiakotiin.

Kun aloitin työt Hortensiakodissa, sain kuulla, että Hélène viettää päivänsä hiekkarannalla päivänvarjon alla. Kun hän muutti taloon, katolle asettui lokki.

Justine ja Héléne tunsivat lapsina ja nuorina itsensä muista poikkeaviksi ja kummankin elämää koskettivat erilaiset salaisuudet. Jotkut näistä arvoituksista aukeavat vain lukijalle eivätkä silloinkaan tuo selvää vastausta kaikkeen, mutta kyllä Justinekin löytää asioita, jotka saavat hänet katsomaan omaa elämäänsä uudessa valossa. Pystyykö hän antamaan valheita anteeksi?

Valérie Perrinin esikoisromaani Sunnuntain unohdetut on yhtä viehättävä kuin pari vuotta sitten suomalaisia ilahduttanut Vettä kukille -romaani. Kerronta on ilmavaa, vetävää ja täynnä lempeää huumoria, vaikka käsitteleekin suuria aiheita: vanhenemista, surua, muistin valikoimia muistoja sekä vahvoja tunteita – etenkin rakkautta ja joskus käsittämättömiäkin tekoja, joita sen vuoksi on valmis tekemään.