KUZNJETSOVA, JEVHENIJA: Niin kauan kuin on elämää

Kustantaja: Aula & Co 2025

Alkuteos: Vivtsi tsili (2025)

Suomennos: Eero Balk

Kolmekymppinen Jana saapuu Dnipron kaupungin lähellä sijaitsevaan pikkukylään tehdäkseen väitöskirjaansa varten kenttähaastatteluja joulunaikaan liittyvistä tavoista ja uskomuksista. Majapaikkanaan hänellä on isältä peritty maalaistalo, jonka Janan äiti ja sisko ovat remontoineet Airbnb-kohteeksi ja poistaneet samalla kaikki jäljet Janalle läheisestä isästä.

Naapuritalon perheeseen Jana tutustuu nopeasti. Talon omistaa viisikymppinen taidemaalari Maksym, joka on sodan vuoksi joutunut luopumaan arkkitehdin urastaan kaupungissa ja tullut pitämään huolta isästään. Vanha lääkäri Roman Juh’ymovytš ei enää tunnista läheisiään, mutta pitää yhä vastaanottoa potilaille. ”Potilaat” ovat naapureita ja sukulaisia, joten Janakin joutuu osallistumaan. Taloudenhoitaja Ljuba pitää järjestystä yllä.

Molemmat talot - Maksymin ja Janan - seisoivat vierekkäin kukkulalla, ja niiden puutarhat laskeutuivat alas joelle. Joen takana näkyi toinen mäki, jonka harjalla kiemurteli tie. Se oli ”keskusta”. Aikoinaan täälläkin oli ollut katu, mutta kolmesta muusta talosta oli jäljellä vain kiviä ja kaivot.

Joulukauden aikana Maksymin talossa vierailevat sukulaiset ja ystävät. Maksymin Slava-velikin pääsee hetkeksi lomalle rintamalta ja tuo mukanaan yhdeksänvuotiaan Slava Juniorin, joka tuntuu taianomaisesti selviävän hengissä päättömästä kohelluksestaan huolimatta. Yksi vieraista on Maksymin ystävä Edik Tšerevatjuk, joka ei tiedä kirjoittaisiko mieluummin menestysromaanin vai ehkä tv-näytelmän.

Saksasta saapuvat Ukrainaan Maksymin yrmeä äiti Svitlana ja saksalainen ex-vaimo Klara. Naisten suurimpana pelkona on se, että Maksymin ja Klaran seitsemäntoistavuotias poika Davyd liittyisi armeijaan heti kahdeksantoista täytettyään. Tämän estääkseen he kehittelevät mitä hurjimpia suunnitelmia, mutta mahtaako Davydin ihastuminen Janaan ajaa saman asian?

Janan ja Maksymin välillä väreilee kiinnostus, mutta pitkään se pysyy sanallisena flirttinä, koska kumpikaan ei rohkene tehdä aloitetta. Väitöskirjaansa Jana saa kyllä tietoa: unikonsiemenet tehoavat pahuutta vastaan ja kirsikkapuun oksasta näkee naimaonnen. Jouluna pöytäliinan alla on heinää ja uutenavuotena heitellään jyviä onnea tuomaan. Loppiaisena kastaudutaan Dnipro-joessa.

Sota on läsnä sireenien ulvonnassa, pommien jysähdyksissä, sähkökatkoksissa, generaattorien surinassa ja otsalampuissa. Taidemuseon puolityhjissä seinissä. Sukkaa kutovissa naisissa. On ensimmäinen joulu suursodan alettua, joten moni asia on epävarmaa, mutta yhä lämpöä tuovat läheisten läsnäolo, rakkaus, ystävyys ja inhimillisyys. Yhä tuikkivat tähdet taivaalla.

Ennen kuin katsoi jalkoihinsa, hän nosti katseensa ja näki kirkkaat talviset tähdet. Ne levittäytyivät kujan, joen ja puron ylle ehjänä, tiiviinä peittona. Ne olivat lähempänä ja alempana kuin koskaan. Oli niin hiljaista, että jokainen liike huumasi korvia.

Niin kauan kuin on elämää -teos on lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisten elämästä Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Ihmiset ovat päättäneet elää mahdollisimman normaalia elämää sodasta huolimatta tai ehkä jopa entistä enemmän perinteitä kunnioittaen. Aina keksitään aihetta juhlaan! Toivottavasti tämä henki elää Ukrainassa yhä, vaikka rauha tuntuu yhä kovin kaukaiselta. 

SHEARER, L. T.: Kissa, joka jäljitti kaappaajan

Kustantaja: Bazar 2025

Alkuteos: The Cat and the Christmas Kidnapper (2025)

Suomennos: Pirjo Lintuniemi

Kansi: Moesha Parirenyatwa

Conrad on komea kolmivärinen kolli, jonka erottaa muista kissoista sen kyky puhua. Tietenkin se puhuu vain niille, joilla on sopiva aura - kuten Suur-Lontoon poliisista eläköityneellä rikosylikomisario Lulu Lewisilla. Lulu luuli kyllä menettäneensä järkensä kuullessaan Conradin puhuvan ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin he ovat ratkaisseet yhdessä useita rikoksia.

Tällä kertaa Lulu ja Conrad matkustavat Lulun Huvipursi-jokilaivalla Bathiin viettämään joulua Lulun kummityttären Amandan ja tämän perheen kanssa. Jo matkalla he kuulevat ihmisten puhuvan kymmenvuotiaasta Poppy Novakista, joka viisi päivää aiemmin katosi vajaan kilometrin matkalla koulusta kotiin. Laajoista etsinnöistä huolimatta häntä ei ole löydetty.

Bathin hienostoalueella asuva Amanda ja puolisonsa Donald ottavat Lulun lämpimästi vastaan ja yksitoistavuotias Olivia-tytär omii Conradin. Ilmapiiri on kuitenkin jännittynyt ja syy siihen selviää pian. Amanda ja Donald ovat saaneet kiristyskirjeen: maksakaa viisikymmentätuhatta puntaa bitcointilille tai Olivia siepataan! Lisäkannustimena on valokuva tuoliin sidotusta Poppysta.

Entisenä poliisina Lulu ei suosittele maksamaan kiristäjille, vaan alkaa toimia kulissien takana. Hän ottaa yhteyttä sekä Kansallisen rikosviraston kyberrikollisuusosastolla toimivaan ystäväänsä että Bathin alueen rikospoliisiin. Jonkinlaista kitkaa syntyy siitä, että Poppyn kidnappausta tutkitaan eri poliisipiirissä kuin kiristystapausta, vaikka ne selvästi liittyvät toisiinsa.

Hyvin todennäköistä on, että kiristäjät ovat lähettäneet enemmänkin kirjeitä. Poppyn perheeltä he eivät ole edes vaatineet rahaa, vaan siepanneet tytön muille pelotteeksi: maksakaa lastenne turvallisuuden takaamiseksi! Mutta miten kiristäjät tulevat jatkossa toimimaan: jahtaavatko he niitä, jotka eivät ole maksaneet, vai alkavatko vaatia lisää rahaa jo maksaneilta?

Mitä jos he ovat lähettäneet kymmenen tällaista kirjettä? Tai sata?  Vaikka vain yksi kymmenestä maksaisi heille, se tekee puoli miljoonaa muutaman päivän työstä.

Sitten Olivia siepataan röyhkeästi makuuhuoneestaan keskellä yötä ja hänen palauttamisestaan vaaditaan kaksisataaviisikymmentätuhatta puntaa. Rikollisten toiminta on varsin ammattimaista eivätkä he olisi jättäneet mitään jälkiä, jollei Conrad olisi puuttunut asiaan. Yksi johtolanka johtaa sen jälkeen toiseen ja vyyhti alkaa purkautua. Lopulta kaikki pääsevät viettämään joulua.

Kissa, joka jäljitti kaappaajan on leppoisa dekkari. Ei ole väkivaltaa, mutta hyvin etenevä ja aika yllätyksellinenkin juoni. Lulun ja Conradin yhteistyö on ihailtavan saumatonta eikä siitä puutu huumoriakaan. Conrad on kirjan sankarihahmo tarkkojen aistiensa ansiosta ja jaksaa kyllä siitä muistuttaa.

Kirjassa mennään ajoittain luennoinnin puolelle, mutta esimerkiksi tiedot bitcoinvaluutan käytöstä ovat mielenkiintoisia. Kritiikkiä kirjailija jakaa esimerkiksi poliisivoimien supistuksista, varallisuuteen perustuvasta eriarvoisuudesta ja somemaailmasta.

Kaikki ovat Facebookissa, Instagramissa ja TikTokissa, jopa lapset. Somesta saa selville, missä ihmiset asuvat, mitä autoa he ajavat, missä lapset käyvät koulua, keitä heidän ystävänsä ovat. Muutama tunti puhelimella ja rikolliset saavat kaikki tarvitsemansa tiedot.

 

AL HUSAINI, SARA: Kenelle maa kuuluu

Kustantaja: Like 2025

Kansi: Piia Aho

Sara Al Husaini (s.1992) tuli tunnetuksi omaelämäkerrallisella esikoisteoksellaan Huono tyttö (2023). Hänen toinen teoksensa Kenelle maa kuuluu sisältää kolme kertomusta, joista kussakin pohditaan jonkun irakilaistaustaisen ihmisen välityksellä, mitä merkitsee kotimaa, kodittomuus ja kotoutuminen. Romaani voitti Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden jakaman vuoden 2025 Toisinkoinen-palkinnon.

Ensimmäisessä tarinassa pääosassa on bagdadilainen Zainab. Hänestä opiskelu yläkoulussa tuttujen tyttöjen kanssa on tosi kivaa. Hänellä on hyvä koti, hellä ja ymmärtäväinen isä ja hurskaudessaan lempeä äiti. Hänellä on herkkä ja antelias ystävä Yusuf. Sitten yhtäkkiä taivaalta sataa amerikkalaisten raketteja tuhoten taloja ja puutarhoja ja tappaen ihmisiä.

Taivas valaisee jälleen isän ja äidin kasvot, kuuluu jysäys ja savu peittää kaiken alleen. Yskimme samaan tahtiin, äiti kohottaa kaavun kasvoilleen ja isä laskee kämmenensä silmieni yllä suojellakseen niitä hiekanjyviltä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen isä irrottaa otteensa, ja raotan silmiäni varovasti.

Naapurit auttavat toisiaan ja esimerkiksi Zainabin äiti valmistaa ruokaa kodittomille. Raketti-iskuja on epämääräisin välein, joten ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa pelossa, taivaalle tähyillen. Jotkut irakilaiset ottivat amerikkalaiset vastaan vapauttajina, mutta näiden epäkunnioittava käytös jopa hautajaissaattueita kohtaan kouraisee kaikkia.

Zainabin on vastentahtoisesti lopetettava koulunkäynti ja verhouduttava kadulla liikkuessaan päästä varpaisiin, sillä amerikkalaisille sotilaille nuoret naiset ovat riistaa, joita siepata ja raiskata joutumatta siitä vastuuseen. Amerikkalaisilla on valta, irakilaisilla nöyryytys ja suru. Suurilta menetyksiltä ei säästy Zainabkaan.

Toinen tarina sijoittuu Helsinkiin. Siinä näkökulma on Mustafan, joka onnistui irakilaiskylässä pakenemaan kotiinsa tunkeutuvia sotilaita, mutta menetti koko perheensä. Syyllisyydentunnettaan mies lievittää lähettämällä osan siivoojan palkastaan sukulaisille Irakiin. Terapeutti ja terapiaryhmä eivät ole onnistuneet auttamaan häntä tunteiden käsittelyssä.

Mustafa on alkanut haaveilla tytöstä, joka tulisi samasta kulttuurista ja joka puhuisi samalla kielellä ja surisi samoja suruja. Ehtoja kuitenkin on: tyttö ei saa olla liian uskonnollinen ja hänen pitää tulla Mustafan luo Suomeen. Irakiin mies ei aio enää koskaan palata. Yrittääkö hän jättää menneet taakseen liian hanakasti?

Toki Mustafa tietää, että hänestä tehdään oletuksia pelkän ulkonäön perusteella: työtön, verorahoilla eläjä, varas, kiihkouskovainen, väkivaltainen, kielitaidoton. Suomi on kuitenkin antanut hänelle kaiken tarpeellisen ja vastineeksi Mustafa kyllä taistelisi sen puolesta, jos syttyisi sota. Muiden maahanmuuttajien tyytymättömyys harmittaa häntä – Irakiahan heidän kuuluisi kritisoida!

… kuinka paljon Hishamia kiinnostaa rasismi, kun hän matkustaa Irakiin ja pääsee taas astumaan itse valtaväestön kenkiin? Kiinnostavatko häntä turvapaikanhakijoiden oikeudet silloin? Kuinka hän kohtelee iranilaisia turisteja Kerbelassa? Tuskin hän ajattelisi heitä, eikä hän taatusti näkisi vihaa omissa silmissään, ehkä se juuri onkin raivostuttavinta, miten kevyesti voidaan vaatia toisilta, ja miten nopeasti vältellä ja keksiä syitä omalle toiminnalle tai toimimattomuudelle.

Malmö on tapahtumapaikkana kolmannessa kertomuksessa. Päähenkilönä on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Leyla, jonka vanhemmat lähtivät Irakista heti tytön syntymän jälkeen etsiäkseen tälle turvallisemman kasvuympäristön. Missään vaiheessa vanhemmat eivät ole lakanneet kaipaamasta takaisin synnyinmaahansa eivätkä kantamasta huolta sinne jääneistä omaisistaan.

Leylan oma identiteetti on vielä hakusessa. Hän on aina puhunut ruotsia, käynyt koulunsa Ruotsissa ja tutustunut maan kulttuuriin. Toisaalta hänessä on ruotsalaisten huolettomasta itsevarmuudesta eroavia piirteitä, eräänlaista raskasmielisyyttä. Sotauutisoinnissa Leylaa koskettavat etenkin Irakin lasten kohtalot. Ne tuntuvat läheisiltä.

Ehkä kukaan täällä ei osaa kertoa minulle, mitä ja kuka minä olen, kun en kerta osaa tehdä sitä itsekään. Sen minä kuitenkin tiedän, että joskus minussa asustaa molemmat, Ruotsalainen ja Irakilainen…

Kenelle maa kuuluu -romaani kertoo niistä moninaisista syistä, jotka johtavat pakolaisuuteen, ja niistä väkivallan kaiuista, jotka seuraavat pakolaista uuteenkin kotimaahan. Miten paljon ihminen joutuukaan uhraamaan ja jättämään taakseen voidakseen elää! Miten paljon vaatiikaan sopeutuminen uuteen!

Kirjan kieli on kaunista, hengittävää ja monipuolista ja tukee kerrontaa, joka vie lukijan osuvin yksityiskohdin kuvattuihin paikkoihin ja tilanteisiin. Kirjan henkilöt tulevat läheisiksi arkisissa askareissaan, ja samalla lukija tutustuu hartaudella valmistettuihin ruokalajeihin, perinteisiin tapoihin ja opettavaisiin tarinoihin.

Kenelle maa sitten kuuluu? Sara Al Husaini päätyy lopulta siihen, ettei maa oikeasti kuulu kansoille eikä valtioille. Me ihmiset olemme maan päällä vain hetkellisiä vierailijoita, joiden oleskelulupa saattaa päättyä minä hetkenä hyvänsä. Me olemme maahan syntyneitä maahanmuuttajia sielläkin, missä maa kantaa jonkun tietyn kansan nimeä.

Ehkä maa ei kuulu kenellekään muulle kuin maalle itselleen. Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? Ei se pelkää meitä Irakissakaan, paikassa jota pidetään meidän omana…

 

RATINEN, SUVI: Pakolainen

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Viipurissa vuonna 1878 syntynyt Aino oli runoilija, suomentaja ja fennomaani Julius Krohnin tytär. Vuonna 1900 hän meni lyhyen tuttavuuden jälkeen naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa ja menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Lanko oli kyllä varoittanut: älä mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin… jos menet, ei sinusta voi tulla suomalaista kirjailijaa.

Virosta Aino kuitenkin löysi uuden innoituksen kirjalliseen tuotantoonsa. Vaimon ja äidin roolit sen sijaan eivät Ainolle sopineet. Hän synnytti viisi lasta, joista yksi kuoli vain kolmen päivän iässä. Rakastumaan altis Aino uskoi löytäneensä sielunkumppaninsa Eino Leinosta ja Oskarin järkytykseksi suunnitteli hetken avioeroakin ajattelematta juurikaan lapsiaan.

Viron itsenäistyttyä Oskar oli kaksitoista vuotta suurlähettiläänä Lontoossa ja Aino pääsi suuren maailman makuun, vaikka rakkain paikka hänelle olikin Kassarin saari Hiidenmaalla. Viron itsenäisyys päättyi 1940 neuvostomiehitykseen. Se tuotti Kallaksen perheelle surua: Sulev-poika teki itsemurhan NKVD:n kuulustelujen jälkeen ja tytär Laine kuoli puna-armeijalaisen harhaluodista.

Pakolainen-teos kuvaa kronologisesti  - joskin muistojen värittämänä - Aino Kallaksen viimeisiä elinvuosia. Vuonna 1944 saksalaismiehitys on ohi ja puna-armeija vyöryy jälleen Viroon. Tuhansien muiden virolaisten tavoin myös Aino ja Oskar pakenevat maasta. Ensin he tulevat Suomeen, mistä jatkavat oman turvallisuutensa vuoksi Ruotsiin, joka on avannut ovensa pakolaisille.

Murhetta riittää. Henkisesti ja fyysisesti hauras Oskar kuolee Tukholmassa vuonna 1946. Ruotsiin lapsiensa kanssa saapunut Virve-tytär huolehtii Ainosta, mutta pelkää Viroon jääneen puolisonsa puolesta. Rahat ovat vähissä. Lisäksi ruotsalaisten myötätunto pakolaisia kohtaan on lopahtanut, kun nämä eivät rauhan tultuakaan palaa synnyinmaahansa eli Viron neuvostotasavaltaan.

   Hän tuntee, miten raivo ja kipu nousevat, ymmärtämättömyys pakolaisten asemaa kohtaan sattuu taas kuin tuttu huitaisu puukolla,

   vaikka ei ole hänen syytään, että Diakonissalaitos antaa heille pakolaisille alennusta, heitä on täällä muitakin kuin hän, josta oman maan asukkaat juoruilevat, hän tietää sen kyllä, ja tietää että herättää ihmisissä ärtymystä, koska ei osaa olla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen ja pidättyväinen…

Taloudellinen tilanne saa Ainon pyörtämään päätöksensä, jonka mukaan hänen vuosina 1897–1931 kirjoittamiaan päiväkirjoja saisi julkaista vasta kuoleman jälkeen. Kustantaja uskoo kirjojen menestykseen, sillä intiimit tekstit tyydyttävät varmasti lukijoiden sensaationnälkää. Valvontakomission pelossa Ainon on kuitenkin poistettava tekstistä Viroon liittyviä merkintöjä, aivan kuin koko kansaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Tilanne on ahdistava. Suomessa Aino on Viron kansalaisena todellisessa vaarassa joutua luovutetuksi venäläisille ja karkotetuksi Siperiaan, sillä Suomi on aiemmin jo luovuttanut Neuvostoliittoon joukon inkeriläisiä ja virolaisia. Toisaalta Virossa ei voida julkaista Aino Kallaksen teoksia, koska häntä pidetään suomalaisena.

Heikon kuntonsa vuoksi Aino on muiden avun varassa, mutta toivomiaan helpotuksia – esimerkiksi matalampaa sänkyä – hän joutuu suorastaan tivaamaan. Oma avuttomuus kaihertaa, mutta myös kodittomuuden tunne. Mitä on tapahtunut Viron kodille ja sinne jääneille rakkaille tavaroille? Milloin Aino voi palata Suomeen? Pääseekö hän synnyinmaahansa edes kuolemaan?

   Hän ajattelee, ettei tule koskaan kotiutumaan Tukholmaan,

   ei tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, ei pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, ei vapaaehtoisesti sulautumaan itselle elimellisesti vieraaseen mentaliteettiin,

   Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.

Stalinin kuolema vuonna 1953 poistaa pahimman pelon. Ainokin on nyt tervetullut takaisin Suomen kansalaiseksi sekä oikeutettu ottamaan vastaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämän miljoonan markan elämäntyöpalkinnon. Taloudellisia huolia Ainolla ei enää ole, mutta lisää surua kyllä: Virve-tytär kuolee syöpään.

Aino Kallas kuoli vuonna 1956. Hänen asemansa niin Suomen kuin Vironkin kirjallisuudenhistoriassa on vakaa, mutta mitä hänen henkilökohtaisesta elämästään nykyisin muistetaan? Ratisen kirja avaa siihen aivan uuden näkymän ja herkistää ajattelemaan myös tämän hetken pakolaisten tilannetta.

Ratinen on kehittänyt Pakolainen-teokseen erikoisen tyylin: hän rytmittää pitkiä ja monipolvisia lauseita sisennyksin. Yllättävää on sekin, että näkökulma on kyllä koko ajan Ainon, mutta minämuodon sijasta teksti onkin hän-muodossa. Tällä lailla lukijan ja Ainon välille syntyy pieni - ja helpottava - etäisyys. Tunteet kyllä koskettavat, mutta eivät muserra.

Suvi Ratisen biofiktiivinen teos Pakolainen tarjoaa sekä asiantuntevan katsauksen Aino Kallaksen elämään ja tuotantoon että tunteita koskettavan tarinan. Kannattaa lukea!

WESELIUS, HANNA: Pronominit

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Matti Ruokonen

Hanna Weselius (s. 1972) on kirjailija, valokuvaaja ja taiteen tohtori, joka työskentelee valokuvataiteen yliopistolehtorina Aalto-yliopistossa. Hänen esikoisromaaninsa Alma! voitti Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon vuonna 2016 ja Tulenkantaja-palkinnon vuonna 2017. Weseliuksen neljäs romaani Pronominit oli ehdolla vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon.

Jokainen sana pullistelee potentiaalia. Jokaisella sanalla on mahdollisuus osua kohteeseensa, johonkin asiaan todellisuudessa, ja yhdistää todellisuuden asioita toisiinsa. Silloin kun sanat osuvat ja yhdistävät, kirkas ymmärryksen verkko ilmestyy hetkeksi näkyviin.

Lentokone on lähtenyt matkaan, mutta kaikki ei ole kohdillaan. Puolityhjien ruokakärryjen valikoima on outo: pikapuuropakkauksia, vanhentuneita croissanteja... Matkustajat eivät tiedä, minne ovat menossa. Lentäjiltä ei tule kuulutuksia. Vain yksi stuertti on palvelemassa lähes kahtasataa ihmistä. Osa tuoliriveistä on peitetty pressulla. Elokuvista on katsottavissa vain Titanic.

Matkustajat nimetään heidän istuinpaikkojensa perusteella. Kirjan alussa on matkustamon kartta, mutta siinä kunkin istumapaikan kohdalla on vain määritelmä siitä, mitä kyseinen matkustaja on sanonut tai tehnyt. Esimerkiksi näin: ”45 A ja 45 C Ämpärit”, koska nämä vierustoverit ovat löytäneet ämpärit yhteiseksi puheenaiheekseen. Matkustajat eivät siis ole yksilöitä, vaan lentokoneessa oleva joukko. He.

Ajattelin, että lentokone on maapallosta irrallinen metallikapseli, joka on täynnä toisistaan irrallisia ihmiskapseleita, jotka ovat kaikki täynnä tunnetta. Ajattelin, että suru, esimerkiksi, on toisaalta äärimmäisen yksityinen tunne, mutta toisaalta kaikilla samanlainen riippumatta siitä, mikä todellisuuden tapahtuma tai olosuhde sitä kenellekin aiheuttaa. Vaikka suru on äärimmäisen yksityistä, se tuntuu kaikissa kehoissa samalta, asuu vatsoissa ja käsissä.

Tässä tarinassa ei ole merkittävää se, kuka puhuu. Tärkeämpää on seurata koneessa olijoiden keskusteluja ja ajatuksia ja huomioida puheenaiheet ja ajatusten suunnat. Moni on hämmentynyt ja peloissaan ja katuu elämänsä aikana tekemiään valintoja tai ihmettelee omaa muuttunutta käytöstään. Joku ajattelee rakkaitaan, kun taas jonkun toisen mieli on täynnä vihaa.

Suurimpia matkustajia huolettavia asioita ovat pandemiat ja ekokriisit, joten voi olla, että lentokoneen epämääräinen lähtökin johtui jostakin katastrofista. Vuodenajat ovat sekaisin, kaupungit tulvivat ja metsät palavat. Varsin monessa yhteydessä mainitaan uusi sienilaji, joka leviää todella nopeasti ja jota on jo lentokoneessakin. Onko tämä merkityksellistä?

Kirjan nimi on Pronominit, ja pronomineista siinä myös puhutaan. Etenkin luvussa Kivi (tämä) pyöritellään sitä, mitä tarkoittaa pronomini ”me”. Ketkä siihen kuuluvat? Onko tämä ”me” niin voimakas, että ohittaa senkin, mitä ”minä” pitäisin oikeana? Onko kaikkitietävä kertoja ”hän” vai ”se”?  Voisinko ”minä” olla yhtä hyvin ”sinä”?

Se, että minä olen tässä, rakentaa paikan sinullekin. Sinun paikkasi ei ole ihan tässä missä minä olen mutta se on hyvin lähellä tätä, sillä tavalla rinnalla, että sinä voisit olla juuri tässä ihan yhtä hyvin kuin minäkin.

Ainoa tekstissä nimeltä mainittu henkilö on Pyry. Joku on jo vuosia yrittänyt löytää Pyryn ja satumaisen sattuman ansiosta Pyry kuulee tästä lennon aikana. Toisaalta ainoa henkilö, johon tutustuu muita paremmin, on koneen kiireinen stuertti. Hän tarkkailee ja palvelee matkustajia järkähtämättömän rauhallisesti, mutta on sisimmässään surullinen ja huolissaan.

Voi koira, voi pikku Lupita, voi ilmastoitu matkustamo täynnä ihmisiä, ettekö te ymmärrä miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Pronominit-romaani ei aukea helposti, vaan vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Aika synkkäkin se on, mutta toisaalta arvoituksellisuudessaan kiehtova ja täynnään pohdintaa vaativia lauseita ja oivalluksia. Toki löytyy myös tunnelmaa keventäviä huumorin pilkahduksia, esimerkiksi kertomus ihmisiin ja uskontoon pettyneestä piispasta joka luopuu sekä lipereistään että business-luokan paikastaan.

Kannattaa kyllä tarttua haasteeseen ja lukea Pronominit, se palkitsee!

FAGERHOLM, MONIKA: Eristystila / Kapinoivia naisia

Kustantaja: Teos 2025

Alkuteos: Döda trakten / Kvinnor i revolt (2025)

Suomennos: Hannimari Heino

Kansi: Sanna Mander

Kuohuva 1970-luku. Eri puolilla maailmaa esiintyi terrorismia, josta Euroopassa huomiota herätti etenkin vasemmistolaisen Bader-Meinhof-ryhmän toiminta Länsi-Saksassa. Oli asevarustelua ja poliittista sekasortoa, oli pakolaisia Vietnamista ja Chilestä. Oli öljykriisi. Uusia vaihtoehtoliikkeitä syntyi: ympäristöliike, New Age, punk rock ja toisen aallon feminismi.

Kesällä 1976 kahdeksantoistavuotias Alice tutustuu ikäiseensä tyttöön, jota kutsuu Honeckeriksi - viitaten ehkä DDR:n tuolloiseen opetusministeriin Margot Honeckeriin. Ystävän muistikirja jää kesän lopussa vahingossa Alicelle ja inspiroi kirjoittamaan romaania Tytöstä, joka saapuu sisäoppilaitokseen, liittyy koulun teatteriryhmään ja ajautuu valovoimaisen opettajan ja Ulrike Meinhofin kohtalon innoittaman aseelliseen iskuun kapitalistisen yhteiskunnan rakenteita vastaan. 

Romaanikäsikirjoitus limittyy Alicen omaan elämään, joka sisältää näennäisesti samankaltaisia tapahtumia. Alicekin lähtee maalta äitinsä ja sisarpuolensa luota opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, missä asuu isänsä Maxin ja tämän ”uuden” perheen luona. Perheen äiti Siri on kansainvälisen uran luonut naisasianainen, jota yhdistää Aliceen rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Siriltä Alice oppii, että kirja voi muuttaa ihmisen elämän. 

Alicen kahdesta velipuolesta vanhempi, Michael, on lähes samanikäinen Alicen kanssa (mikä kertonee Max-isästä jotain), mutta perheen keskipiste on kuusitoistavuotias Jakob, jota yleisesti kutsutaan Prinssiksi. Hemmoteltu poika on ärsyttävän itsekeskeinen ja ylidramaattinen, mutta halutessaan varsin hurmaava. Hän esittää amatööriteatterissa Hamletia, joten Alicekin pääsee lähelle teatterimaailmaa.

Prinssi myös perustaa kavereidensa kanssa ”kaaderin”, joka murtautuu vieraisiin taloihin rellestämään ja vieläpä videoi tempauksensa. Tosiasiassa tämä saattaa olla pelkkää esitystä. Ylipäätään elämä isän luona tuntuu Alicesta porvariston hillittyä charmia kuvastavalta näytelmältä, jota hän itse katsoo sivusta. Tästä kertoo sekin, että Alice kutsuu perheen asuntoa ”nukketaloksi”.

Lopulta Alice on valmis lähtemään omille teilleen. Hän juhlii aikansa railakkaasti muiden hyväosaisten nuorten mukana, mutta lopulta sekin alkaa kyllästyttää. Missään vaiheessa Alice ei unohda romaaniprojektiaan, vaan erään merkittävän kulttuuripersoonan ohjeen mukaisesti kirjoittaa kuin pieni eläin. Siitä on tullut hänelle tapa olla maailmassa.

…kirjoittaminen on kirjoittamista, kuin matka, minän taakse jättämistä. Tai matkaamista sen mukaan, että antaa sen viedä, alati valmiina muutokseen. Itsensä unohtamista, heittäytymistä, sitä mitä ei ole kirjoitettu ei ole olemassa.

Elämä ei säästä Alicea pettymyksiltä eikä suurilta suruilta, mutta joka tapauksessa hänen esikoisromaaninsa ilmestyy - tosin vesitetyllä nimellä Sisäoppilaitoksen tyttö eikä Alicen ehdottamilla nimillä Eristystila tai Kapinoivia naisia. Jossain vaiheessa Alice tapaa Honeckerin, jonka tarinaa Alice on ilman lupaa hyödyntänyt, mutta mitä sitten tapahtuu? Siitä varmaan tietoa sarjan seuraavissa osissa.

Fagerholmin romaanin pääteemana on nuoren ihmisen kasvu aikuisuuteen. Mitkä asiat vaikuttavat nuoren tekemiin valintoihin? Mikä merkitys maailmakuvan muodostumisessa on ajan tapahtumilla? Entä jonkin ryhmän tai yksittäisen ihmisen vaikutus? Kuinka monta sellaista naista kirjassa oikeastaan on, jotka omalla tavallaan kapinoivat ahdasta naiskuvaa vastaan ja etsivät vapautta ja itsenäisyyttä?

Eristystila / Kapinoivia naisia -teos tarjoaa lukijalle palasia, joista hänen on koottava kokonaisuus. Kertoja mainitsee ohimennen ajan ilmiöitä. Hän viittaa toistuvasti tuleviin tapahtumiin palatakseen sitten taas nykyhetkeen, mutta tarjoaa joka pyörähdyksellä lukijalle hieman lisää tietoa. Kertoja myös puhuttelee lukijaa suoraan tai välittää hänelle tajunnanvirtaa. Tuloksena on taidokkaasti rakennettu ja ajatuksia herättävä kertomus nuoruudesta, kirjoittamisesta ja elämästä.

Suomenruotsalaisen Monika Fagerholmin (s. 1961) läpimurtoteos oli Kiitos kirjasta -mitalin ja Runeberg-palkinnon vuonna 1995 saanut Ihanat naiset rannalla. Vuonna 2005 Fagerholmille myönnettiin August-palkinto teoksesta Amerikkalainen tyttö ja vuonna 2020 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto teoksesta Kuka tappoi bambin? Eristystila / Kapinoivia naisia -romaani voitti vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

 

SALO, ELLI: Keräilijät

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Elli Salo on Suomen Kansallisteatterin kotikirjailijana työskentelevä kirjailija, dramaturgi ja kääntäjä. Keräilijät on hänen esikoisromaaninsa, mutta samannimisen näytelmän kantaesitys oli Kajaanin kaupunginteatterissa marraskuussa 2024. Romaani sai kunniamaininnan Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa ja on ehdolla sekä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon että Tulenkantaja-palkintoon.

Heini on arkeologi, jonka tehtävänä on paikantaa sodanaikaisia joukkohautoja Kainuusta lähellä Venäjän rajaa. Arkistosta hän on löytänyt 2000-luvun alussa kerättyä muistitietoa, jonka mukaan Lääte-nimisen kylän ympäristöön olisi haudattu useita tuhansia tunnistamattomia vainajia. Niinpä Heini matkustaa Kainuuseen ja majoittuu entisellä rajavartioasemalla sijaitsevalle Läätteen leirintäalueelle.

Oppaakseen Heini saa matkailuyritystä pyörittävän Anin, kansainvälisestikin tunnetun ja palkitun luontokuvaajan. Anin maine veti aikoinaan petokuvauksesta kiinnostuneita turisteja laumoittain Kainuuseen, kunnes Ani paloi loppuun ja alkoholisoitui. Nyt Ania ei jaksa juuri mikään enää kiinnostaa, poikkeuksena vain rajavartiolaitoksesta eläkkeellä oleva palveluskoira nimeltään Ystävä.

Kerran Ani oli ollut hoitamassa karhujenruokintaa ja sammunut suolle. Karhut olivat tulleet syömään. Mitään ei ollut käynyt, karhut olivat vain haistelleet Ania kuin raatoa, antaneet hänen maata rauhassa. Mutta turistit kopissa olivat saaneet myöhemmin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita.

Anin lisäksi ainoa pysyvä asukas kylässä on Ljudmila, joka saapui Kostamuksesta avioliiton myötä Suomeen. Puolison kuoleman jälkeen hän jäi tyhjän päälle, mutta sai Anilta käyttöönsä vanhan luksusasuntovaunun. Nyt entinen kirjastonhoitaja tienaa elantonsa marjastamalla ja sienestämällä, mutta mikään ei vähennä hänen iloisuuttaan eikä puheliaisuuttaan.

”Elämässä on monta asiaa, jotka pitää hyväksyä. Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu”, Ljudmila sanoi.

Heini sopeutuu Anin ja Ljudmilan seuraan näiden välistä pitkää ystävyyttä kunnioittaen. Jokaisella näistä kolmesta naisesta on omat surunsa ja traumansa, joista yrittää selvitä omalla tavallaan, mutta myös ystävien tuen hyväksyen. Tunnelmat aaltoilevat traagisesta koomiseen ja takaisin. Välillä heitetään roisia vitsiä, välillä muistelu hipaisee kipukohtaa.

Keräilijät-romaanissa viehättää sen yllätyksellisyys. Monipolvinen tarina saadaan aikaiseksi vaikkapa vanhasta autosta tai arabiankielisestä muistivihon sivusta. On otteita Aarne Erkki Järvisen ja Samuli Paulaharjun henkeen kirjoitetusta kuvitteellisesta eräkirjasta. On thainkielinen lääkesalvan ohje ja ukrainankielinen perinneruoan resepti. On kerrassaan hulvaton Kemppaisen kenttähaastattelu.

Salon Läätteeksi ristimän kylän historia sivuaa oikeasti Raatteen kylän historiaa. Sen kuuluisalla tiellä kaatui tuhansittain puna-armeijan sotilaita, joukossa huonosti varustautuneita ukrainalaisia. Miehet eivät välttämättä edes tienneet, missä olivat ja miksi. Heidän viimeinen leposijansa saattaa olla joukkohaudoissa, joita muistitiedon mukaan on Raatteentien ympäristössä. 

Keräilijät-romaani on lukemisen arvoinen kaikessa omintakeisuudessaan ja myös elämänmyönteisyydessään!

 

MORIARTY, LIANE: Täällä vain hetken

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Here One Moment (2024)

Suomennos: Helene Bützow

Kansi: Christopher Brand

Myöhemmin kukaan ei muista nähneensä vanhan rouvan nousevan koneeseen Hobartin lentokentällä. Mikään hänen olemuksessaan tai käyttäytymisessään ei saa hälytyskelloja soimaan eikä edes kulmakarvaa värähtämään.

Lento Hobartista kohti Sydneyä on viivytysten jälkeen viimeinkin päässyt matkaa. Matkustajat ovat saaneet syötävää ja vain pieni parkuva vauva kiristää enää hermoja. Sitten harmaatukkainen rouva nousee turistiluokan ensimmäiseltä istuinriviltä keskikäytävälle, osoittaa vuorotellen kutakin matkustajaa ja ennustaa heidän kuolinsyynsä ja kuolinikänsä.

Ihmiset reagoivat tapahtumaan eri tavoin. Jotkut eivät edes huomaa sitä. Jotkut huolestuvat naisen terveydentilasta ja hälyttävät henkilökuntaa apuun. Joitakin tilanne huvittaa. Jotkut pelästyvät, vaikka esittävätkin välinpitämätöntä. Jonkun hermot pettävät täysin. Useimmat kuitenkin unohtavat tapahtuman palattuaan kotiin.

Jatkossa seurataan muutaman sellaisen henkilön vaiheita, joiden elämä vanhan naisen ennustuksen mukaan olisi lähellä loppuaan. Tekeekö lentoemäntä Allegra itsemurhan? Kuoleeko rakennusinsinööri Leo työtapaturmassa tai juuri naimisiin mennyt Eve miehensä tappamana? Koituuko pahoinpitely väkivaltaa karttavan Ethanin kohtaloksi?  

Voiko kohtaloa vastaan taistella? Ainakin Paula yrittää sitä viemällä pienen vauvansa uimakouluun, jottei tämä hukkuisi ennustuksen mukaisesti seitsemänvuotiaana. Jotkut menevät perusteelliseen terveystarkastukseen, joku uusii palovaroittimet. Omaisetkin yrittävät keksiä keinoja pitääkseen rakkaansa elossa.

Me kaikki kuvittelemme kauheita asioita. Se on keino valmistautua tai keino suojautua. jos kuvittelen sen, se ei varmasti toteudu. Mutta juuri siinä on elämän ydin: sekä hurjimmat unelmat että pahimmat painajaiset voivat käydä toteen.

Tapahtumat saavat uuden käänteen, kun muutama ihminen kuolee vanhan rouvan ennustamalla tavalla. Kohu paisuu paisumistaan, media repii otsikoita ja somessa perustetaan keskusteluryhmiä. Laumoittain ihmisiä haluaisi rynnistää saamaan omakohtaisen ennustuksen ”Rouva Kuolemalta”, mutta kuka tämä on?

Näihin tapahtumiin limittyy hälinän aiheuttaneen naisen – Cherryn – elämäntarina. On aika ironista, että Cherryn äiti ansaitsi elantonsa selvännäkijänä, mutta matematiikasta ja todennäköisyyslaskennasta kiinnostunut tytär piti häntä pelkkänä huijarina. Miten Cherry itse ajautui ennustajaksi? Miltä hänestä tuntuu siinä vaiheessa, kun hänen ennustuksensa näyttävät käyvän toteen?

Vähitellen kohu hiipuu, kun lennon matkustajia ei enää kuolekaan ennustettuna ajankohtana. Näyttää siltä, että kaikki tapahtunut on ollut pelkkää sattumaa – vaan onko sittenkään? Yllättävän paljon hyvää kaikesta kuitenkin seuraa. Jo haudatuksi luultuja urahaaveita toteutetaan. Syntyy odottamattomia rakkaustarinoita. Vanhoja ystävyyssuhteita herätetään henkiin.

Täällä vain hetken -romaanin juoni ei ole kovin uskottava, mutta siitä huolimatta lukukokemus on hyvä. Kirjan henkilögalleria on melko laaja, joten mukaan mahtuu erilaisia tyyppejä, joiden joskus hupaisiakin ajatuksia ja huomioita Moriarty kuvailee tarkkanäköisesti. Sujuva tyyli ja lyhyet luvut vievät kertomusta vauhdilla eteenpäin.

PS. Kirjasta löytyy hyvä neuvo: ota käyttöön YHA eli löydä joka päivästä Yksi Hyvä Asia, josta olet kiitollinen.

LEIKOLA, MARKUS: Kun vedet liikkuvat

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Martti Ruokonen

Markus Leikolan romaanitrilogiasta ovat aiemmin ilmestyneet osat Uuden maailman katu (2016) ja Teidän edestänne annettu (2020). Kun vedet liikkuvat on trilogian viimeinen osa, mutta samalla itsenäinen teos, jota ymmärtääkseen ei tarvitse tuntea aikaisempia osia. Tämä osa käsittelee aikaa 1930-luvulta vuoteen 2029 kahdessa eri Kiinassa eli Manner-Kiinassa ja Taiwanilla.  

Aluksi esitellään tarinan päähenkilöt eli kaksi naista, joista kumpikin on syntynyt vuonna 1918. Heistä toinen on mantšurialainen Xiyi, joka kahdeksantoistavuotiaana lähtee kotoaan jouduttuaan joukkoraiskauksen uhriksi. Hän suuntaa Kiinan elokuvatuotannon keskukseen Shanghaihin toivoen löytävänsä sieltä jalansijan itselleen.

Xiyi saa nopeasti suojelijan, jolla on yhteyksiä teatterimaailmaan. Nuori nainen on valmis tekemään mitä vain uransa eteen ja liehuu siksi dekadenteissa piireissä tutustumassa teatteri- ja elokuva-alan ihmisiin. Yksi tärkeimmistä ystävistä on Lan Ping, josta aikanaan tulee Ruorimiehen eli Mao Zedongin neljäs vaimo nimellä Jiang Qing.

Shanghai oli yhtä kuin uusi aika. Mutta jos tahtoi pärjätä Shanghaissa, asenteen piti olla maailman kovin ja kykyjen maailman parhaat. Ja minä olin päättänyt niiden olevan.

Xiyi on opportunisti. Japanilaisten ollessa vallassa hän työskentelee heille ja heidän jälkeensä kommunisteille päästen matkustamaan jopa Amerikkaan. Lokakuussa 1949 Xiyi synnyttää tyttärensä Kuomintangin hallitsemassa Xiamenissa, mutta joutuu pakenemaan vauvan kanssa sairaalasta kommunistijoukkojen saapuessa - vaan onko lapsi varmasti hänen?

Päähenkilöistä toinen on beijingiläinen Yixi, jonka isä on korkeassa asemassa antikommunistisessa Kuomintang-liikkeessä. Numeroita rakastava Yixi opiskelee ilmatiedettä ja hänestä kehittyy huipputaitava meteorologi, joka lähetetään Amerikkaan tutustumaan komputointiin ja sen hyödyntämiseen säätilojen ennustamisessa.  

…tällainen yhteisö ihmisiä oli se mihin olin aina halunnut – ja ajattelun laatu, kaikki puhujat ja osanottajat kihelmöivän älykkäitä, eikä mitään epämääräistä älyä, vaan yhteisen päämäärän eteen valjastettua älyä, sellaista joka poukkoillessaan ja törmätessään kaltaiseensa on heti enemmän kuin osasensa, jonka summa on tuntematon, mutta aina kuitenkin vaikuttava ja merkityksellinen.

Yixi on vastuuntuntoinen nainen, joka kommunistien lähestyessä Xiamenia lokakuussa 1949 huolehtii Kuomintangin joukkojen mahdollisuuksista päästä hyvän sään aikana veneellä turvaan Pengerpoukamaan eli Taiwanin saarelle. Juuri ennen lähtöä Yixi synnyttää sairaalassa tyttövauvan, mutta ei uskalla ottaa tätä mukaansa.

Jatkossa Xiyin ja Yixin kohtalot etenevät samankaltaisina, vaikka toinen asuukin kommunistisessa Manner-Kiinassa ja toinen antikommunistisella Taiwanin saarella. Kumpikin hoitaa maansa päämiehen vaimon antamia salaisia tehtäviä ja saa siitä palkakseen etuja, mutta kumpikin joutuu myös ilman oikeudenkäyntiä pariksi vuodeksi työleirille uudelleenkoulutettavaksi. Vuonna 1989 sekä Xiyi että Yixi luopuvat toiveesta elää yhdessä tyttärensä kanssa.

Kirjan viimeinen luku sijoittuu vuoteen 2029, jolloin Kiina valmistautuu vallankumouksen 80-vuotisjuhlaan. Se on maa, jossa kansalaisten jok’ikinen teko taltioituu viranomaisten valvomiin tiedostoihin ja siirtyy pisteytysjärjestelmään. Pisteiden määrän mukaan ihmisille joko myönnetään tai heiltä poistetaan etuuksia. Tämä on pelolla hallitsemista.

Tarinan keskiössä on nuori nainen, joka äitinsä kuoleman myötä uskoo menettäneensä viimeisenkin sukulaisensa. Hän rohkaistuu kuitenkin tekemään geenitestin ja mikä yllätys: Shanghaista löytyy 111-vuotias Xiyi ja Taiwanilta samanikäinen Yixi, joista kummastakin näyttää johtavan naispuolinen linja tuohon nuoreen naiseen. Lukija saa pohtia, miten tämä on mahdollista.

Kun vedet liikkuvat -teos alkaa kertomuksella Kiinankin mytologiassa esiintyvästä vedenpaisumuksesta. Veden liikkeitä kuvataan muutenkin: ihmisten itsensä aiheuttamia tuhotulvia ja jokien uomien muuttumisia sekä luonnonvoimien mahtia sateineen, aaltoineen ja järistyksineen. Kirja päättyy hurjiin tuhon tunnelmiin.

En pelkää mitään muuta kuin sitä, että vedet lähtevät liikkeelle, pyörivät korkealla ja kun ne laskeutuvat, ei mikään ole entisellään. Eivät kalat, eivät vedet eivätkä maan eläimet, eivät kodit, pellot, eivät kalastajien veneet, eikä kenenkään elämä.

Kirjan henkilögalleria on laaja eikä länsimainen lukija kiinalaisista nimistä osaa päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Henkilöluettelo kyllä on, mutta se olisi saanut olla kirjan alussa eikä lopussa. Tietomäärältään teos on huima, mutta erityisen mielenkiintoinen on katsaus Taiwanin historiaan. Kuinka moni tietää bunun-kansasta? Vaihtuvista miehittäjistä? ”Valkoisesta terroista”?

Kun vedet liikkuvat -romaani on melkoinen järkäle eikä välttämättä vedä heti mukaansa, mutta kannattaa silti jatkaa. Leikola on onnistunut yhdistämään yksittäiset tiedot, tarinat ja henkilöt yhtenäiseksi kokonaisuudeksi hiotun kauniilla kielellä ja tyylillä. Erityisesti ilahduttaa se, että etualalle on päässyt hyvin monipuolinen joukko naisia.

Menneisyys muovautuu jatkuvasti uusiksi sen mukaan, mitä uutta siitä opimme. Ja sitä mukaa myös käsitys nykyisyydestämme. Ja tulevaisuudesta. Joten menneisyys ei ole yksi ja muuttumaton. Kaikki muuttuu. Kaikki virtaa.

JÄRVELÄ, JARI: Raiteet

Kustantaja: Tammi 2025

Kansi: Marko Taina

Jari Järvelä kuuli jo lapsena puhuttavan nälkävuosina 1866–1868 rakennetusta Luuradasta ja Kouvolan tuhonneista pommituksista talvi- ja jatkosodan aikana. Myöhemmin hän kiinnostui veripelloista, panssarijunista ja suomalaisten harharetkestä itään sekä tutustui armeija-aikanaan lähemmin Korian siltoihin. Siinä palasia Raiteet-romaaniin.

Raiteet-teos jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1868. Toistuvat katovuodet ovat pakottaneet ihmiset lähtemään kodeistaan ja viljahankintoja huonosti hoitanut valtio yrittää paikata tilannetta tarjoamalla heille hätäapuna työtä mm. Helsingistä Kouvolaan rakennettavalta rataosuudelta. Tai ehkä hyväntekijöinä esiintyvät päättäjät hyödyntävätkin halpaa työvoimaa?

Kaksitoistavuotias Amanda ja neljätoistavuotias Ilmar ovat muun perheen menehdyttyä lähteneet kerjuulle. Heidät vie ratatyömaalle vaimonsa ja poikansa menettänyt August, joka osoittautuu työmaalla monitaitoiseksi tekijäksi heikentyneestä näöstään huolimatta. Lapsetkin löytävät ratajätkien yrmeässä porukassa paikkansa.

Näkökulma on Ilmarin, mutta sisukas Amanda nousee kertomuksen päähenkilöksi. Hän kärrää miesten joukossa maata, oppii sytyttämään räjäytyspanoksia ja pitää huolta herkästä isoveljestään. Amanda aistii elämää ja kuolemaa ympärillään ja näkee tulevaan, mutta joskus hänen saamansa viestit jäävät epäselviksi.

Ratatöiden edistymistä seuraa toimittaja Mathias Mattson, joka hymistelee lehtiartikkeleissaan päättäjien toivomalla tavalla ja saa siitä kultakellon palkakseen. Vapaa-ajalla hän laatii sankaritarinaa nimeltään Kiskojen kreivi. Raiteet koituvat Mattsonin kohtaloksi, mutta hänen käsikirjoituksensa ja kultakellonsa saavat vielä kokea seikkailuja.

Rautatien rakentaminen alkeellisilla välineillä on monivaiheinen, raskas ja vaarallinen projekti. Sadoittain ihmisiä menehtyy nälkään, tauteihin ja tapaturmiin. Kuolleilla täytetään maaston notkokohdat ja tuetaan penkereet. Kymijoen ylittävä Korian silta vie monen kylmään hautaansa. Suotta ei tätä rataosuutta kutsuta Luuradaksi tai Nälkäradaksi.

Ei kuolleista tule enkeleitä, vaan junaradan täytettä.

Kirjan toinen osa sijoittuu vuoteen 1918. Tässä osassa päähenkilö on Amandan pojantytär Amalia Kuutamo, joka toimii Luurataa pitkin höyryävässä panssarijunassa tarkka-ampujana. Amalia rakentaa punaisten joukossa parempaa Suomea ja isomummi Amanda huolehtii sillä aikaa hänen kolmevuotiaasta pojastaan Voitosta.

Ja sitten kun parempi maailma olisi valmis, ja se varmasti valmistuisi, ajaisimme junalla yhdessä pitkin ja poikin sitä maailmaa, Suomi-neidon verisuonia joita rautatiet ovat, valtimoita ja laskimoita. Suomen tulevaisuus on meidän vastuullamme. Sen takia me olemme punaisia emmekä sinisiä, keltaisia, vihreitä tai valkoisia. Olemme pieniä tärkeitä punasoluja, jotka pitää veren virtaamassa ja Suomi-neidon sydämen sykkimässä. Ilman meitä neito kuolisi.

Mumminsa tavoin Amaliakin näkee unissaan enteitä tulevasta, mutta usein myös ihmisen kasvojen tilalla eläimen. Voitolla näyttää jostain syystä olevan ahvenen pää, joten hänet on ehdottomasti opetettava uimaan. Pojan opettajaksi ja varmuuden vuoksi huoltajaksikin Amalia pyytää rakastettuaan Teklaa, panssarijunan sanitääriä.

Panssarijunan pomot vaihtuvat, mutta useimmiten johtaminen on huonoa. Voimavaroja tuhlataan epäolennaisiin kohteisiin tai omia joukkoja vastaan, mitä sitten salaillaan sepitettyjen tarinoiden avulla. Kyminlinnaa puolustava naisten osasto on tehokkuudessaan aivan toista maata, vaikka kaikki päättyykin punaisten tappioon. Amalian enneuni toteutuu.

Kolmas osa kuvaa kesää 1944 Muurmannin radan syrjäisellä seisakkeella Aunuksenkannaksella. Se on hyvä asemapaikka Voitolle, jonka rampautui talvisodassa ja menetti hermojensa hallinnan Kouvolan pommituksissa. Elämä on sopivan tasaista ja raiteiden tarkistamisen ja junien vesi- ja puuvarastojen täydentämisen ohella Voitto ennättää kirjoittaa romaania.

Apunaan Voitolla on omalaatuinen asemamies Hesekiel, joka käyttää aikansa hylätyn höyryveturin korjaamiseen. Miehet eivät huolestu vähitellen hiljenevästä junaliikenteestä eivätkä lennättimen vaikenemisesta, mutta uhkaavasti esiintyneiden suomalaissotilaiden sivuraiteelle piilottaman junanvaunun he murtavat auki. Synkkä salaisuus paljastuu. Seisakkeen porukkaan liittyy Irina – tai oikeastaan Rauha.

Ja sitten on niitä päiviä kun junia ei kulje ollenkaan. Niitä päiviä on ollut viime aikoina entistä enemmän. Silloin elämäni tuntuu pelkältä syrjäiseltä sivuraiteelta, jolle olen päätynyt sillä aikaa, kun muu maailma matkustaa pääraiteella.

Suomen rintaman murtuminen valkenee seisakkeella olijoille vasta taistelun äänistä. Mistä he pystyvät erottamaan, kuka maastossa hiiviskelijöistä on omaa porukkaa ja kuka vihollinen? Kerran Voitto pelastuu ainoastaan erinomaisten uimataitojensa ansiosta, mutta turvaan seisakkeen trion vie lopulta Hesekielin korjaama vanha veturi. Uusi alku on edessä, myös pienen ihmistaimen muodossa.

Järvelä on tehnyt vuosien ajan taustatutkimusta romaaniaan varten ja upottanut sitten tiedot sulavasti itse kertomukseen. Raiteiden historia liittyy koko Suomen historiaan ja sen kipeisiin käännekohtiin, kun ihmiset yrittävät pysyä hengissä nälän, köyhyyden ja sotien keskellä. Näitä asioita ei voi kuvata ilman hirvittäviä yksityiskohtia, mutta Järvelän asiallinen ja silti vauhdikas kerrontatapa kannattelee lukijaa.

Raiteet-romaani ei kerro pelkästään miehisestä uhosta tai vallankäyttäjien kovasydämisyydestä, vaan myös ystävällisyydestä ja auttamisenhalusta, jollaista karskinkin pinnan alla saattaa piillä. Rakkaudesta eri muodoissaan. Pyyteettömästä huolenpidosta. Kirjan henkilögalleria on laaja ja monipuolinen, mutta etusijalle nousevat naiset. Erityiskiitos vielä hienoista luontokuvauksista!

Jari Järvelä (s. 1966) on ollut kahdesti Runeberg-palkintoehdokkaana ja kolmasti ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon. Raiteet-romaani saattaa hyvinkin tuoda hänelle lisää ehdokkuuksia, sillä se on hieno teos!