27.5.2013

BJÖRK, MARJA: Poika

Kustantaja: Like 2013

Marja Björk (s. 1958) on helsinkiläinen vapaa kirjailija. Björkin teemoja ovat sukupuolisuus, salailu ja häpeä – niin myös teoksessa Poika, joka perustuu hänen oman poikansa kokemuksiin.

Marion on lapsesta asti tuntenut olevansa poika poikien joukossa. Hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin poika. Tokaluokkalaisena hän rökittää kuudesluokkalaisen pojan ja on rakastunut Heidiin. Viidesluokkalaisena hän rukoilee muuttuvansa pojaksi myös ulkoisesti ja on ahdistunut kun kroppa muuttuukin aina vain enemmän naisen kropaksi. Seiskalla hänestä tulee Makke ja hän pääsee jengin jäseneksi. On yllättävää, miten positiivisesti luokkatoverit suhtautuvat Makken poikkeavuuteen. Asia on tiedossa, mutta ei herätä sen kummempaa keskustelua eikä kiusantekoa. Lisätukea saa joiltakin ymmärtäväisiltä opettajilta ja vaikkapa rintaliivien myyjältä. Silti joskus ajatus leikittelee itsemurhallakin.

Kosketin ison tammen runkoa ja katselin latvoja. Runko tuntui kuhmuraiselta. Ylhäällä sillä oli tissit ja käsivarret, jotka kurkottivat kohti taivasta, se suhisi ja kahisi kevyesti kuin kaunis tyttö kulkiessaan ohi. Alhaalta se oli vankka ja paksureitinen niin kuin mies. Tuntui, että se puu oli ainoa ihminen, joka ymmärsi minua.

Makke opiskelee metallialaa, on putkimiehenä ja vartijana ja lopulta asfalttimiehenä. Tyttöystäviä on ja seksikokemuksia. Omaiset ihmettelevät, raivoavat ja yrittävät pakottaa Makkea oikeana pitämäänsä muottiin. Tietenkin he haluavat suojella toista loukkauksilta ja pettymyksiltä, mutta toisaalta he myös häpeävät erilaisuutta. Etenkin äiti heittelehtii tunneskaalan laidasta laitaan, mikä taas hämmentää Makkea. Välillä äidiltä saa asiallista tukea ja ymmärrystä ja välillä taas hysteeristä herjausta ja uhkailua. Jollakin lailla kaikki muuttuu käsitettävämmäksi kun löytyy sellainen määritelmä kuin transsukupuolisuus. Tie mieheksi käy Makken kohdalla vaikeimman kautta, mutta ehkä se vahvistaa.

Björk kirjoittaa asiallisesti ja paisuttelematta. Kertoja on Makke itse, joten kielikin on nuoren suuhun sopivaa. Lisää ulottuvuutta kirjaan tuo sen omakohtaisuus, joka näkyy Makken kohdalla, mutta myös äidin tunteissa ja reaktioissa.



20.5.2013

HARBACH, CHAD: Pelin henki

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: The art of fielding
Suomennos: Tero Valkonen

Chad Harbach (s. 1975) kypsytteli yhdeksän vuotta esikoisteostaan Pelin henki. Kirja on herättänyt myönteistä huomiota ympäri maailmaa ja nimetty Yhdysvalloissa yhdeksi vuoden 2011 parhaista teoksista. Ylpeämpi Harbach on kuitenkin ystäviensä kanssa perustamastaan n+1-kirjallisuuslehdestä.

Harbachin teoksessa pelataan baseballia, mutta kirjaa ymmärtääkseen ei tarvitse välttämättä tuntea baseballin sääntöjä tai tekniikkaa. Todellinen sisältö on yleisinhimillinen: aikuiseksi kasvaminen, ystävyys, rakkaus ja kohtalon oikullisuus.

… juuri tämä oli olennainen paradoksi baseballin, jalkapallon tai minkä tahansa urheilulajin ytimessä. Sitä rakasti, koska sitä piti taiteena: erityisen soveliaiden ihmisten harjoittamana näennäisen merkityksettömänä touhuna, joka ei antautunut yrityksille selittää sen arvoa mutta joka tuntui silti kertovan jotain todellista tai jopa olennaista ihmisenä olemisesta.

Pikkukaupunkilainen 17-vuotias Henry pääsee vapaaoppilaaksi collegeen, koska osaa ennakoida pelipallon lentorataa tavalla, jota harva on osannut. Westishin collegen joukkue ei ole koskaan menestynyt eikä usko koskaan menestyvänsäkään, mutta Henryn taianomainen kyky tuo ryhtiä koko joukkueeseen. Edetään mestaruustaistoihin asti. Henry nousee legendojen rinnalle ja ammattilaisuran tuntumaan. Sitten yksi epäonnistunut heitto muuttaa kaiken.

Henryn lisäksi kirjassa on neljä keskeistä henkilöä. Owen on Henryn huonetoveri ja ystävä, baseball-joukkueen sielu ja julkihomo. Hänen rakkaussuhteensa collegen rehtoriin on aikapommi,sillä paljastuminen merkitsisi rehtorille eroamista tai erottamista. Rehtorin tytär Pella puolestaan pakenee epäonnistunutta avioliittoaan isän hoiviin ja löytää miltei heti kumppanin baseball-joukkueen johtohahmosta Michael Schwartzista. Onko Schwartz kuitenkin liiaksi keskittynyt Henryn uran edistämiseen? Peitteleekö hän uhrautumisellaan tulevaisuudenpelkoaan?

Pelin henki tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman amerikkalaiseen elämäntapaan ja ajattelumaailmaan. Kieleltään ja tyyliltään se on sujuva ja viimeistelty ja pitää suurimman osan aikaa mielenkiinnon vireillä, vaikka pelikuvauksia onkin hieman liikaa. Kirjan henkilöt herättävät pikemminkin ärtymystä kuin sääliä: Henry on pakkomielteinen, Pella itsekeskeinen, Owen omahyväinen, rehtori Affenlight naiivi ja Schwartz marttyyri. Silti kirjaa ei voi jättää kesken, vaan henkilöiden kohtaloista täytyy saada selvyys. Puutteistaan huolimatta Pelin henki on miellyttävä tuttavuus.



13.5.2013

CARRÈRE, EMMANUEL: Limonov

Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Limonov
Suomennos: Kristina Haataja

Ranskalainen Emmanuel Carrère (s. 1957) on venäläistä emigranttisukua oleva kirjailija, joka romaaneissaan käsittelee identiteetin haurautta ja häilyvyyttä. Häneltä on aiemmin suomennettu romaanit Valhe (2000), Huviretki painajaisiin (2001) ja Viikset (2002), joista kaikista on tehty myös elokuva. Dokumenttiromaanillaan Limonov Carrère voitti vuonna 2011 yhden Ranskan arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista eli Renaudot-palkinnon.

Eduard Limonov (alkuperäiseltä nimeltään Eduard Savenko) syntyi vuonna 1943 sodan raunioiden keskelle. Jo varhain hän päätti tulla ihailluksi ja pelätyksi tavalla tai toisella – rikollisena, kirjailijana tai poliittisena vaikuttajana. Kaikkea hän elämänsä aikana myös on ollut: rikollisjengin jäsen ja avantgarderunoilija Neuvostoliitossa, miljonäärin hovimestari ja koditon pummi Yhdysvalloissa, kulttikirjailija Pariisissa, sissisotilas Serbiassa, kansallisbolševistisen puolueen perustaja ja poliittinen vanki Venäjällä. Entä tulevaisuus?

Eduard kertoi, ettei ole missään maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Keski-Aasiassa, Samarkandin tai Barnaulin kaltaisissa, auringon murskaamissa, pölyisissä, hitaissa, väkivaltaisissa kaupungeissa. Siellä sakarapiikkisten muurien kupeessa, moskeijan varjossa on kerjäläisiä, suuria määriä kerjäläisiä… Heidän elämästään ei voi tietää mitään, mutta varmaa on, että he päätyvät kunnan joukkohautaan. Heillä ei ole ikää, he eivät omista enää mitään, jos ylipäätään ovat joskus omistaneet – hädin tuskin heillä on nimi. He ovat katkaisseet kaikki yhteydet kaikkeen, he ovat raunioita, he ovat kuninkaita.

Kyllä, se hänelle sopii.

Limonovilla ei tunnu olevan mitään vankkumatonta aatemaailmaa, vaan hän liittoutuu tilanteen mukaan milloin kenenkin kanssa. Hänelle on tärkeintä olla vallankumouksellinen ja muista poikkeava. Silti Limonov ei ole pelkästään kylmäverinen opportunisti, vaan ystävilleen ja seuraajilleen viimeiseen asti lojaali mies. Elämänsä naisia hän rakastaa ja auttaa uskollisesti näiden tempauksista huolimatta.

Carrére on asettanut oman elämäntarinansa Limonovin tarinan rinnalle. Eikö olisi kannattanut keskittyä vain Limonoviin, jonka seikkailuissa olisi ollut ihan kylliksi kerrottavaa? Siksikö, että niitä kaikkia ei voi hyväksyä? Kiitosta siitä, että Carrère selvittelee Neuvostoliiton ja Venäjän poliittisen elämän sekavia kiemuroita kansantajuisella ja varsin suorasukaisella tavalla!

6.5.2013

RIDPATH, MICHAEL: Varjojen saartama

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: Where the shadows lie
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Brittiläinen Michael Ridpath (s. 1961) on opiskellut yliopistossa historiaa ja työskennellyt pankissa arvopaperi- ja riskisijoituskauppiaana. Monet hänen trillereistään ovatkin liittyneet jollakin lailla rahamaailmaan. Varjojen saartama –teos on ensimmäinen osa Islantiin sijoittuvasta Fire & Ice –dekkarisarjasta, josta alkukielellä on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa.

Kirjan päähenkilö on Magnus Jonson tai islantilaisittain Magnús Ragnarsson. Hän on syntynyt Islannissa, mutta asunut Yhdysvalloissa Bostonissa lapsuudestaan asti. Hänen menneisyyteensä liittyy joukko traumaattisia asioita ja pelottava on nykyisyyskin. Rikospoliisina työskentelevän Magnuksen pitäisi todistaa oikeudenkäynnissä, jossa syytettyinä on huumekauppiaiden lisäksi kolme korruptoitunutta poliisia. Kuin ihmeen kaupalla Magnus selviää kahdesta murhayrityksestä, minkä jälkeen esimies lähettää hänet turvaan Islantiin. Tilannetta on tarkoitus hyödyntää niin, että Magnus tutustuttaa Islannin poliisia suurkaupungeille tyypillisiin rikoksiin ja toimintatapoihin – Islannissa kun henkirikokset ja huumeongelmat ovat vielä varsin harvinaisia. Juuri sopivasti paljastuukin epäilyttävä kuolemantapaus, jota Magnus rupeaa innokkaasti selvittelemään. Sankariroolia hän ei kuitenkaan saa, koska tunaroi sekä yksityiselämässä että työtehtävissä – omasta mielestään kyllä perustelluista syistä. Joka tapauksessa uskottavuus on paikallisen poliisin silmissä mennyttä.

Omavaltaisissa tutkimuksissaan Magnus huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle myyttien maailmaan. Kuollut mies on kaupitellut ennen julkaisemattoman saagan käsikirjoitusta, johon kuitenkin J.R.R. Tolkienin kerrotaan tutustuneen. Saagan juoni on lähes identtinen Taru sormusten herrasta –suurteoksen kanssa. Mikä omituisinta: saagan uskotaan perustuvan erään suvun todellisiin vaiheisiin. Onko siis myös valtasormus ollut olemassa? Onko se yhä tallessa? Onko se yhtä paha kuin Tolkienin kuvaama sormus?

Varjojen saartama on harvinaisen mielenkiintoinen yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Gaukrin saagasta on merkintöjä vanhoissa asiakirjoissa, mutta itse käsikirjoitus lienee tuhoutunut tulipalossa jo vuosisatoja sitten. Tolkienin taas tiedetään jo koulupoikana perehtyneen muinaisrunoudesta etenkin islantilaisiin saagoihin ja suomalaisten kansalliseepokseen Kalevalaan. Hän jopa opetteli suomen kieltä ja kehitti sen pohjalta suurhaltiakielen. Tämä käy ilmi Varjojen saartama -teoksessakin.

Kirjassa on vahva paikallistunnelma, osuvaa luonnonkuvausta ja persoonallisia henkilöhahmoja. Välillä se imee mukaansa vastustamattomasti, mutta ihan koko aikaa jännite ei kestä. Keskivertodekkarista se kuitenkin poikkeaa myönteisesti.

29.4.2013

BYATT, A. S.: Ragnarök : jumalten tuho

Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Ragnarok
Suomennos: Titia Schuurman

Englantilainen Cannongate-kustantamo julkaisee sarjaa, jossa nykykirjailijat tulkitsevat ikiaikaisia myyttejä uudella tavalla. Yksi mukaan kutsutuista oli Booker-palkittu englantilainen kirjailija ja runoilija A. S. Byatt (s. 1936), jolle aihe oli heti selvä: germaaniset ja skandinaaviset jumaltarut.

Kirjan kehyskertomuksena on selvästikin omaelämäkerrallinen kuvaus laihasta kaupunkilaislapsesta, joka toisen maailmansodan aikana joutuu evakkoon maaseudulle. Tosiasiassa tuo sairaalloinen tyttö on onnekas päästessään savuisesta ja rikinkatkuisesta teräskaupungista runsaiden kukkaniittyjen ja marjoja pursuavien pensasaitojen keskelle, mutta ulkoinen paratiisi ei poista sisäistä hätää. Liekehtivätukkainen isä lentää Pohjois-Afrikan yllä eikä lapsi usko hänen enää koskaan palaavan. Jo varhain lukemaan oppinut tyttö saa käsiinsä Asgård ja jumalat –teoksen ja onnistuu sen avulla luomaan jotain järkeä oman maailmansa outoihin tapahtumiin. Pelko kuitenkin jää, sitä ei poista aikanaan saapuva rauha eikä normaaliksi palaava arki.

Lapsen mielessä sulkeutui portti. Hänen täytyisi oppia elämään arjessa, hän mietti itsekseen, kaupunkitalossa, puutarhassa, kotona, missä jälleen oli voita ja kermaa ja maukasta hunajaa. Hänen täytyisi nauttia rauhan ajasta. Mutta sulkeutuneen portin toisella puolen oli se kirkas, musta maailma, johon hän oli evakkoaikana astunut. Maailmansaarni ja sateenkaarisilta, jotka olivat näyttäneet ikuisilta mutta tuhoutuneet silmänräpäyksessä.

Lapsen ajatusten välityksellä Byatt tarjoaa vivahteikkaan ja selkeän tulkinnan jumaltaruista. Hän kuvaa maailman syntyä kaikessa monimuotoisuudessaan runollisen kauniisti ja yksityiskohtaisesti, etenkin kaikkea koossa pitävää Maailmansaarnea. Jumalat syntyvät, hallitsevat, juonittelevat ja kisailevat. He ovat voimakkaita ja mahtavia, mutta samalla ahneita, julmia ja uskomattoman typeriä. Ainoastaan Loki on älykäs, mutta hänkin vastuuton ja oikullinen. Jumalat tietävät, että sota Lokin ja hänen jälkeläistensä kanssa merkitsee kaiken olevaisen tuhoa, mutta eivät keksi keinoa sodan torjumiseksi. He kulkevat avoimin silmin ja omalla tavallaan urheasti kohti loppua. Tässä on Byattin sanoma: myös oma maailmamme on tuhoutumassa kiihtyvällä vauhdilla. Mitä teemme sen estämiseksi?

Myyttien tulkinnan lisäksi teoksessa on kirkkaan kauniita luonnonkuvauksia. Kesä pursuaa tuoksuja ja heleän aurinkoisia näkyjä. Talvi viiltää, kuihduttaa ja koettelee. Ragnarök : jumalten tuho on kaunokirjallinen teos siinä missä kulttuurihistoriallinen tutkielmakin. Teoksen lopussa on vielä Byattin essee Ajatuksia myyteistä, joka selventää kirjailijan sanomaa entisestään. Ohut kirja, mutta täyttä asiaa!

22.4.2013

LELIC, SIMON: Tuomio

Simon Lelic (s. 1976) on liikemies ja kirjailija. Hänen koulukiusaamista käsittelevä esikoisromaaninsa Katkeamispiste julkaistiin Suomessa keväällä 2011. Lelicin kolmas romaani Tuomio oli vuonna 2012 ehdokkaana sekä Gold Dagger- että Ian Flemming Steel Dagger –palkintoihin.

Leo Curtice ryhtyy oikeusavustajaksi 12-vuotiaalle koulupojalle, joka on tappanut vuotta nuoremman tytön varsin raa’alla tavalla. Tällainen Suuri Juttu merkitsee julkisuutta ja mahdollisuutta saada lisää merkittäviä työtehtäviä, vaikka Leo yrittääkin esittää itsensä idealistisena oikeuden toteuttajana. Vähitellen hän kuitenkin huolestuu nuoresta asiakkaastaan. On vain aavistus: Danielin lapsuudessa on täytynyt tapahtua jotain todella ahdistavaa ja traumatisoivaa, persoonallisuutta muokkaavaa. Vanhemmat, opettajat ja sosiaalityöntekijät vetäytyvät vastuusta ja väittävät pahuuden asustaneen Danielissa syntymästä lähtien. Leon lisäksi harva on puolustamassa lasta, joka kieltämättä on syyllistynyt teoista hirvittävimpään. Pienen maalaiskaupungin asukkaat viranomaisia myöten uhkuvat silmitöntä vihaa. Jopa Danielin isäpuoli kiehuu raivosta. Uhkauksia satelee. Leon 15-vuotias tytär Ellie joutuu koulussa syrjinnän ja väkivallan kohteeksi. Vaimo vaatii Leoa luopumaan tehtävästä, jota pitää kunniattomana – onko Daniel muka tärkeämpi kuin oma perhe?

Ellie-tyttären katoaminen on käännekohta, joka pakottaa Leon luopumaan tehtävästään. Tässä vaiheessa hän ymmärtää paremmin ihmisten vihantunteita, koska huomaa itsekin olevansa valmis repimään kappaleiksi tyttärensä kidnappaajan ja mahdollisen murhaajan. Toisaalta hän tuntee myös pettäneensä itseensä käpertyneen lapsen, joka on viimeinkin alkanut luottaa johonkuhun aikuiseen. Eikö tälle tulevaisuuden kannalta olisi tärkeämpää saada hoitoa kuin vankilatuomio?

Lelic lisää loppuun vielä pari yllättävää käännettä, joten lukuinto pysyy yllä viimeiseen lauseeseen saakka. Tuomio on taitavasti rakennettu teos ja viileästä asiallisuudestaan huolimatta (tai juuri sen ansiosta) varsin puhutteleva. Kirjailija ei asetu kenenkään puolelle, vaan lukijan on itse tehtävä johtopäätöksensä
.

15.4.2013

HIEKKAPELTO, KATI: Kolibri

Kati Hiekkapelto (s. 1970) asuu Hailuodossa vanhalla maatilalla miehensä, kolmen lapsensa ja suuren eläinlauman kera. Hän on koulutukseltaan erityisluokanopettaja ja on työskennellyt mm. maahanmuuttajien opettajana. Kolibri on hänen esikoisteoksensa.

Millaista on olla nuori nainen, maahanmuuttaja ja poliisi? Anna Fekete (tai unkarilaisittain Fekete Anna) tietää vastauksen. Kymmenvuotiaaksi asti hän eli Serbiassa aivan turvallisesti, vaikka unkarilaistaustainen perhe kuuluikin etniseen vähemmistöön. Sitten alkoi sota, vähemmistöjen asema heikkeni ja Anna pakeni äitinsä ja veljensä kanssa Suomeen. Hän sopeutui, menestyi koulussa, kävi armeijan ja valmistui poliisiksi. Nyt hän on kolmekymppinen ja saanut viran rikospoliisina kotikaupungissaan (Oulussa?). Työpaikalla häneen suhtaudutaan enimmäkseen hyväntahtoisen uteliaasti, mutta miksikähän esimies on määrännyt Annan pariksi sovinistisen, rasistisen ja alkoholisoituneen Eskon?

Ensimmäiseksi Anna joutuu tutkimaan juttua, jossa vaaravyöhykkeessä tuntuvat olevan lenkkeilijät. Metsästyskiväärillä ammutaan lenkkipolulla seulaksi ensin nuori nainen ja sitten perheenisä, mutta miksi? Mikä yhdistää uhreja – vai yhdistääkö mikään? Miten kolibri-tatuointi liittyy tapauksiin?

Poliisia työllistää myös hätäkeskukseen soittanut kurdityttö, joka ilmoittaa olevansa hengenvaarassa. Poliisin kuulusteluissa 17-vuotias Dijar kuitenkin selittää soiton kostoksi isälleen, joka ei päästä tyttöä liikkumaan vapaasti kaupungilla. Virallisesti poliisitutkimus päättyy siihen, mutta huolestunut Anna ryhtyy omin päin vahtimaan perhettä öisin. Ei hän saisi kuitenkaan unta, sillä mieltä painavat työasioiden lisäksi monet huolet: isoveljen sortuminen huumeisiin, kaipuu kotiseudulle Serbiaan, menneisyyden painajaiset ja terveellisistä elintavoista lipsuminen.

Kolibri on dekkari, joka kestää kansainvälisenkin vertailun. Kirja on rakennettu taitavasti, sillä aina sopivin väliajoin tapahtuu jotain kiinnostavaa. Varsinaisen kertomuksen lomaan on sijoitettu erilaisella fontilla ja tyylillä kirjoitettuja tekstinkatkelmia, jotka paljastuvat Dijarin kirjoittamiksi ja jotka valottavat tapahtumia hänen näkökulmastaan. Tarina etenee sujuvasti ja ilman notkahduksia, jännitys säilyy hyvin. Ainoastaan jotkut lopun yksityiskohdat venyttävät uskottavuuden rajoja, mutta kirjailija on ilmeisesti halunnut asiat sievästi pakettiin. Poliisin työstä Hiekkapelto tuntuu tietävän paljon ja maahanmuuttajien ongelmiin hän on tutustunut oman työnsä kautta, joten siinäkin on tavallista enemmän ulottuvuuksia. Kirjan henkilöt ovat todellisen oloisia ja kiinnostavia. Etenkin Annaan kiintyy ja hänen vaiheistaan haluaa kuulla lisää. Ilmeisesti Kolibriin saadaankin jatkoa, hienoa!

8.4.2013

JUNGSTEDT, MARI: Vaarallinen leikki

Ruotsalainen Mari Jungstedt (s. 1962) on opiskellut taloustiedettä Uppsalassa, käynyt opettajakorkeakoulua Tukholmassa ja valmistunut toimittajaksi Sundsvallin toimittajakorkeakoulusta. Hän on työskennellyt matkaoppaana ja opettajana Ruotsissa, mallina ja tarjoilijana Yhdysvalloissa, poiminut viinirypäleitä Ranskassa ja myynyt asuntoja Madeiralla. Ruotsin televisiossa hän on toiminut sekä alueuutisissa uutisankkurina että ajankohtaisohjelman vetäjänä. Jungstedtin esikoisteos Kesän kylmyydessä ilmestyi 2003 ja on saanut tähän mennessä yhdeksän jatko-osaa. Teokset sijoittuvat Gotlantiin, jonka Jungstedt tuntee hyvin (perheen kesäasunto sijaitsee saarella). Yksi Jungstedtin teosten päähenkilöistä on alueuutisten toimittaja, joten kirjailijavoi hyödyntää tässä omakohtaisia kokemuksiaan niin televisiotyöstä kuin median ja poliisin välisistä suhteista. Vaarallinen leikki –dekkari taas pohjautuu Jungstedtin tietouteen valokuvamallin työstä.

Gotlannin (ja koko Ruotsin) kuumin uusi julkkis on yhdeksäntoistavuotias Jenny Levin, joka on noussut vauhdilla mallimaailman huipulle. Hän on luonnostaan soveliaan hoikka, kaunis ja kuvauksellinen ja vielä luonteeltaankin järkevä ja rauhallinen. Niin nuori hän kuitenkin on, että retkahtaa naistenkaatajana tunnettuun muotikuvaajaan. Sitten joku alkaa käytellä kirvestä ja pahoinpitelee ensin valokuvaajan henkihieveriin ja sitten mallitoimiston johtajan kuoliaaksi. Onko Jenny yhdistävä tekijä? Onko hän itse vaarassa?

Murhatutkimukseen limitetään kuvausta nuoresta tytöstä, jota hoidetaan anoreksiaklinikalla. Agnes käyttää kaikkia mahdollisia keinoja läikyttelystä piilottamiseen, jotta syöty ruokamäärä pysyisi mahdollisimman pienenä ja yrittää vielä liikkumalla kuluttaa loput. Agnes liittyy ilmeisesti jotenkin pahoinpitelyihin, mutta miten?

Vaarallinen leikki on taitavasti rakennettu murhamysteeri, jossa syyllistä saa arvuutella loppuun asti. Aihekin on ajankohtainen ja mielenkiintoinen eli mallimaailma, jossa glamour peittää alleen raadolliseen juonittelun ja hyväksikäytön. Kuvaus nuoren anorektikon sairastumisesta, hoidoista ja ajatuksista vaikuttaa luotettavalta ja todenmukaiselta. Henkilöistä osa on tuttuja jo sarjan aiemmista osista, joten kirjat lukenut ilahtuu saadessaan tietää lisää heidän elämästään ja ongelmistaan. Silti kirja toimii itsenäisenäkin tarinana. Taattua, hyvää Jungstedtia!

1.4.2013

TYLER, ANNE:Jää hyvästi

Yhdysvaltalainen Anne Tyler (s. 1941) kuvaa teoksissaan arkista perhe-elämää, jossa pinnan alla kuitenkin piilee erilaisia jännitteitä. Tylerin yhdeksännessätoista romaanissa Jää hyvästi aiheena on aviopuolison kuoleman jälkeinen surutyö, josta kirjailijalla on omakohtaistakin kokemusta.

Kirjan idea on aika veikeä: kuollut vaimo ilmestyy aviomiehelle aika ajoin ja ruotii entistä elämää. Samalla lukija pääsee vähitellen erään avioliiton ytimeen.

Ulkonaisesti Aaron ja Dorothy sopivat huonosti yhteen. Aaron on Dorothya kahdeksan vuotta nuorempi ja rampuudestaan huolimatta komea mies. Dorothy on lyhyt, tanakka, tyylitön ja sosiaalisilta taidoiltaan pandakarhun tasolla. Henkisesti puolisot ovat kuitenkin samankaltaisia: älykkäitä, työkeskeisiä, itsenäisiä ja pidättyväisiä. Perhe-elämään ei kumpikaan panosta, vaan elämä jatkuu kutakuinkin samanlaisena kuin sinkulla. Onnellisia kuitenkin ollaan – vai ollaanko? Ainakin Aaron vaikuttaa Dorothyn kuoleman jälkeen täysin murtuneelta.

Dorothy oli ainutkertainen nainen. Aivan omanlaisensa. Luoja, että hän jätti jälkeensä aukon. Minusta tuntui kuin minut olisi pyyhitty pois, kuin minut olisi repäisty kahtia.

Miten Dorothy kuoli? Tyler esittää miltei farssina kadonneesta keksipaketista syttyneen riidan, jonka seurauksena Aaron menee murjottamaan makuuhuoneeseen ja Dorothy verannalle. Sitten pihan valtava tammi rojahtaa verannan päälle… Aaronin suru saattaakin olla syyllisyyttä siitä, että asioita jäi kesken ja erimielisyyksiä selvittämättä.

Kirja ei ole Tylerin parhaita, mutta viehättävä ja viisas se silti on. Se käy läpi surutyöhön liittyvää tunneskaalaa: viiltävää tuskaa, lamaannuttavaa ahdistusta, kiukkua ja syyllisyydentunnetta. Ajan myötä surun terävimmät reunat alkavat pehmentyä ja usko uuteen onneen voimistua. Tarinan kannalta ei ole merkitystä sillä, ilmaantuuko Dorothy oikeasti Aaronille vai onko kyseessä vain alitajunnan luoma harha. Opetus on se, että ihmisiin pitää kiinnittää huomiota niin kauan kuin he ovat elossa.

P.S. Alkuteoksen nimi Beginner’s Goodbye on nokkela viittaus Aaronin kustantamon tuottamaan kirjasarjaan: Aloittelijan viiniopas, Aloittelijan kuukausibudjetti, Aloittelijan koliikkivauva… Eikö ideaa olisi voinut hyödyntää suomeksikin?

25.3.2013

VÄISÄNEN, HANNU: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen (s. 1951) on ainoana Suomessa saavuttanut korkeimmat mahdolliset tunnustukset sekä kirjailijana että kuvataiteilijana eli kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Taiteen valtionpalkinnon. Maailmanlaajuisestikin on ainutlaatuinen hänen omaelämäkerrallinen romaanisarjansa Anterosta, joka jo koulupoikana tietää olevansa taiteilijaksi syntynyt ja määrätietoisesti raivaa kaikki esteet tieltään. Sarjan kolme ensimmäistä osaa käsittelivät Anteron lapsuutta ja nuoruutta Oulussa sekä tietä Savonlinnan Taidelukion kautta Suomen Taideakatemiaan.

Taivaanvartijat –teoksessa Antero on 24-vuotias ja juuri valmistunut kuvataideakatemiasta. Yllättäen hänet kutsutaan maalaamaan alttaritaulu kotikaupungin uuteen kirkkoon. Nuori taiteilija on tohkeissaan, mutta myös hieman epäileväinen: onko hän vapaaehtoisesti vetämässä ylleen sunnuntaitaiteen jouhipaitaa? Alitajunta tosin on jo työstänyt aihetta ja elämän seppele on syntymässä.

Pitää vain aloittaa maalaaminen odottamatta minkäänlaista taivaan ennustamaa oikeaa hetkeä, pysähtymättä pohtimaan luomistapahtuman olemusta, taulun kokoa tai mitään metafyysistä. Ensimmäinen pensselinveto ei ole mysteerio eikä hyppy tuntemattomaan. Pää on valmistellut kättä jo monta päivää.

Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis!

Moderni tulkinta hämmentää sekä seurakunnan päättäjiä että seurakuntalaisia. On odotettu näköistaidetta, mutta nyt on jopa risti esitetty aineettomassa muodossa. Sama toistuu vuosia myöhemmin Helsingin Kontulassa, missä ällistellään valaankokoista Abloy-avainta. Päättäjät eli ”taivaanvartijat” eivät kaihda juonitteluakaan yrittäessään saada läpi omat tulkintansa. Väisänen kuvaa heitä kirpeän tarkkanäköisesti ja yksityiskohtia säästelemättä, muttei kuitenkaan häijysti.

Taivaanvartijat pohtii taiteen tekemisen eri puolia ja periaatteita. Taide ei ole mystiikkaa, vaan käsityötä jossa ruumis ja sielu tekevät yhteistyötä ja menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. Anterolle (ja kai Väisäsellekin) taideteoksen synnyttäminen tuottaa iloa monella tavalla, kun katselemisen ja tunnustelun lisäksi voi esimerkiksi nuuskia taulua. Vasta oman näkemyksen puolustaminen ”taivaanvartijoiden” edessä on raskasta.

Sisällön lisäksi Väisäsen teoksissa ihastuttaa suurenmoisen kaunis kieli. Taiteilijan silmä havaitsee kaikkialla mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kirjailija osaa kääntää näkemänsä havainnot sanoiksi. Väisäsen kielikuvat eivät ole koskaan teennäisiä, vaan osuvia ja tuoreita. Yhdessä ja samassa lauseessa hän saattaa vedota useaan eri aistiin kuvatessaan värejä, ääniä, tuoksuja, tuntemuksia ja liikettä. Aistielämykset puolestaan voivat johdattaa ajatukset menneisyyteen tai herättää yllättäviä mielikuvia. Lempeä huumori on koko ajan läsnä.

Kirjasta jää hykerryttävän hyvä mieli ja halu kuulla lisää. Taivaanvartijat –teoksessa Antero pääsee Sienaan, mutta sielläkin paperin kahahdus tuo mieleen Oulun ja isän.