2.5.2011

HORNBY, NICK: Juliet riisuttuna

Brittiläinen Nick Hornby on kirjoittanut rockintoilijoista ennenkin. Romaanissa Uskollinen äänentoisto (1996) hän kertoi kolmikymppisestä miehestä, joka tunsi äänilevykokoelmansa paremmin kuin tapaamansa naiset. Juliet riisuttuna – teoksessa on hieman samanlainen asetelma. On keski-ikäinen mies, jonka ainoa intohimo tuntuu olevan jo aikoja sitten uransa lopettanut amerikkalaismuusikko (joka ei muutenkaan saanut aikaan kuin yhden kelvollisen levy). On miehen tympääntynyt avopuoliso, joka tuntee elämänsä valuvan hukkaan. On muusikko, jonka luovuus on kadonnut ja joka inhoaa itseään. Kukaan Juliet riisuttuna -teoksen henkilöistä ei ensi alkuun vaikuta erityisen miellyttävältä, mutta jossain vaiheessa näitä inhimillisiä ja erehtyväisiä ihmisiä kohtaan rupeaa tuntemaan myötätuntoa.

Tarina alkaa kehkeytyä siitä, kun Tucker Crowe julkaisee pitkän tauon jälkeen akustisen, demonauhoista koostuvan version kuuluisasta albumistaan nimeltään ”Juliet”. Uutta albumia aletaan pian kutsua nimellä ”Juliet, Naked”. Tuckeria pakkomielteisesti ihaileva Duncan ylistää sitä Internetissä pidäkkeettömästi, vaikka ehkä itsekin sisimmässään tietää olevansa naurettava. Annie, joka on joutunut Duncanin kumppanina tutustumaan Tuckerin tuotantoon liiankin hyvin, uskaltautuu lähettämään oman kriittisen arvionsa levystä. Annie saa pian sähköpostia Tuckerilta itseltään. Syntyykö kolmiodraama?
Hornby asettaa fanittamisen hupaisaan valoon. Idolin jokaista sanaa ja tekoa tutkitaan ja tulkitaan ja väännellään ja käännellään. Jossain vaiheessa totuudeksi vakiintuu jokin tulkinta, jolla ei välttämättä ole tosiasioiden kanssa mitään tekemistä. ”Pyhille” paikoille tehdään retkiä, vaikkapa vessaan jossa käytyään artisti ei enää koskaan palannut lavoille esiintymään…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti