PULKKINEN, RIIKKA: vieras

Riikka Pulkkista (s. 1980) pidetään yhtenä lupaavimmista suomalaisista nykykirjailijoista. Esikoisromaani Raja (2006) sai Kaarlen palkinnon ja Laila Hirvisaaren rahaston apurahan ja toinen teos Totta oli ehdolla vuoden 2010 Finlandia-palkinnon saajaksi. Lisäksi Totta -teoksen käännösoikeudet on myyty useaan maahan, siitä on tehty näytelmä ja elokuvaakin suunnitellaan. Kolmas teos Vieras nousi nopeasti vuoden 2012 myydyimpien kirjojen listalle.

Nuori naispappi anoo sairaslomaa ja lähtee välittömästi pois Suomesta, ilman matkatavaroita ja kenellekään kertomatta. On tapahtunut ikäviä asioita ja usko horjuu. Matka äidin entiseen kotimaahan on pakoa, mutta samalla mahdollisuus itsensä löytämiseen.

Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila.

Kouluvuosina Mariaa kiusattiin poikkeavan ulkomuodon vuoksi, ehkä muistakin syistä. Balettiharrastus vain lisäsi paineita ja Maria ajautui anoreksiaan. Pulkkinen kuvaa uskottavasti sitä, miten tauti ottaa ihmisen valtaansa ja ajatusmaailma vääristyy. Maria näki ruumiinsa riuduttamisen pyhänä toimituksena, joka toimi uhrina muiden ihmisten puolesta.

Työssään Maria tutustuu rohkeaan ja tiedonhaluiseen Yasmine-tyttöön. Ajatukset uhrista ja uhrautumisesta nousevat taas pinnalle Marian selittäessä Yasminelle kristinuskon perusajatusta: Kristus uhrautui kaikkien puolesta, jottei kenenkään tarvitsisi enää kärsiä. Silti Yasmine joutuu kärsimään – voi vain kysyä, aiheuttaako pettymys lähimmäisiin suurempaa tuskaa kuin fyysiset vammat.

Matkansa aikana Maria ajautuu piireihin, joissa uskonnollisiin rituaaleihin kuuluvat eläinuhrit, ehkä jopa ihmisuhrit. Nuori nainen joutuu irtautumaan tutuista ja turvallisista tavoista ja muodoista ja heittäytymään ilman pidikkeitä uuteen. Rakastelemaan pelkän fyysisen nautinnon vuoksi, ilman siteitä. Tanssimaan musiikkiin eläytyen, ilman kurinalaisuutta. Syömään. Uskomaan.

Pulkkisen kieli on vetävää ja vivahteikasta. Jotkut henkilöt hän on laittanut puhumaan niin kirjallisesti ja teoretisoiden, että siitä lähimmäisetkin hermostuvat. Välillä vahva tunne muuttaa tekstin hajanaisiksi huudahduksiksi, jotka polveilevat villisti pitkin sivua. Tyyliltään teos poikkeaa aika paljon Pulkkisen aikaisemmista ja on niitä selvästi kunnianhimoisempi. Kirjan nimi noudattaa entistä napakkaa linjaa.

Alussa oli yksi sana. Eikä sana voi olla yhtä kuin liha. Eikä sana voi olla yhtä kuin todellisuus. Sana on leikkiä ja vapautta ja siihen tulee uskoa, sitä tulee vaalia. Sen vapaudesta tulee taistella, mutta loppujen lopuksi se helisee tyhjyyttään, niin, että voidaan sanoa: pelkkää leikkiä. Johan sen todistavat kaikki ne puheet joita leikin, ironian, sarkasmin, satiirin varjolla levitellään lehdissä, mielipidesivuilla ja verkossa nimimerkeillä jotka kaikuvat sellaisia asioita kuin yksi maa, yksi kansa, yksi kieli, yksi uskonto. Leikkiä. Ei todellisuutta.