Alkuvuodesta 2014 on
ilmestynyt kaksi Iranin lähihistoriaan liittyvää romaania, joissa maan väkivaltaisia
ja verisiä tapahtumia tarkastellaan tavallisen ihmisen näkökulmasta. Jakarandapuun
lapsissa seurataan muutaman perheen ja suvun vaiheita kolmenkymmenen vuoden
ajalta eli vuodesta 1983 nykyhetkeen asti. Kohtalon kirjassa kokemuksia kirjaa nainen, joka viidenkymmenen vuoden aikana ennättää nähdä shaahin vallan, hetkellisen vapauden kauden, uskonnollisen terrorin, Iranin ja Irakin välisen sodan sekä nykyhetken maastamuuton. Kumpikin teos valaisee hienolla
tavalla historiaa ja kulttuuria, jonka vivahteita ja eri puolia ei juuri tunne
ja siksi saattaa tulkita väärin ja yksipuolisesti.
DELIJANI, SAHAR: Jakarandapuun lapset
Kustantaja: WSOY 2014
Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree
Suomennos: Laura Jänisniemi
Sahar Delijani syntyi vuonna
1983 vankilassa Teheranissa, varttui Kaliforniassa ja asuu nyt Torinossa,
Italiassa. Esikoisteos Jakarandapuun
lapset perustuu paljolti Delijanin vanhempien kokemuksiin poliittisina
vankeina. Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista, joissa esiintyvät
saman suvun jäsenet eri aikakausina. Keskeisessä asemassa on isoäidin kaikille
avoin talo, jonka pihalla kasvava jakarandapuu ja kukkien tuoksu yhdistyvät
muistoihin.
Leila
kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa:
hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla
yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina
eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista.
Kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt
sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu
ja sen oksat.
Ensimmäiset tarinat sijoittuvat
Teheraniin 1980-luvulle, aikaan jolloin islamilaisen vallankumouksen jälkeen
kommunistisen aatteen kannattajia ja muita idealisteja vangittiin, kidutettiin
ja teloitettiin tuhatmäärin. Samaan aikaan oli käynnissä tuhoisa sota Irakia
vastaan. Heti kirjan alussa joudutaan seuraamaan nuoren naisvangin nöyryyttävää
synnytyskokemusta ja myöhemmin nuoren isän riipaisevaa rakkautta, kun hän
askartelee vankilassa vastasyntyneelle tyttärelleen taatelinkivistä
rannerenkaan. Näiden lukujen vauvat ovat myöhemmissä luvuissa jo aikuisia,
mutta heidänkin kaipuunsa kohti uudempaa ja vapaampaa yhteiskuntaa törmää
hallituksen raakoihin voimatoimiin. Moni nuorista kantaa menneisyyden traumaa,
koska puhdistukset ja sota ovat vieneet vanhemmat tai sitten vanhempi ei pysty
kertomaan totuutta menneisyydestään. Perhe ja suku ovat silti ihmisille tärkeitä
ja siteet vahvat eri sukupolvien välillä, vaikkei enää asuisikaan Iranissa. Maana
Iran on monelle jo vieras uskonnollisine vaatimuksineen ja tapoineen ja Teheran
hiljainen ja iloton kaupunki, pelolla ja valvonnalla nujerrettu.
Kunpa äiti olisi täällä ja hän voisi painaa kasvonsa
äidin rintaa vasten ja tuntea hänen lämpönsä ja kuulla hänen sydämensä lyönnit
ja kadota ja nukkua ja herätä jakarandankukkien makeaan tuoksuun ja äidin
pehmeisiin askeliin pihalla.
Jakarandapuun lapset -teoksessa on paljon henkilöitä ja heidän välisensä
suhteet hahmottuvat hitaasti, joten välillä joutuu palaamaan taaksepäin
tarkistamaan asioita. Kieleltään kirja on pursuavan värikäs ja runollinen. Ihmiset
ilmaisevat tunteitaan hyvin voimakkaasti ja rajusti; esimerkiksi läheisen
kuolemaa surraan ulisten, miltei nääntymykseen saakka. Lopussa pohditaan hieman
liian pitkästi sitä, onko eri aikakausien ja yksilöiden kärsimyksen välillä
jotain eroa, ja mielenkiinto pyrkii herpoamaan. Kirja päättyy kuitenkin
kauniisti anteeksiantamuksen ja sovinnon voittoon.
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: Shame man
Suomennos: Anna Lönnroth
(englanninkielisestä laitoksesta The Book of Fate)
Parinoush Saniee (s. 1949) on
koulutukseltaan sosiologi ja psykologi. Kohtalon
kirja on hänen esikoisteoksensa, jonka julkaiseminen kiellettiin Iranissa
kahdesti ennen kuin se vapautui sensuurista vuonna 2003. Ilmestyttyään se
osoittautui menestysteokseksi, mutta uusille painoksille ei hallitus enää
myöntänyt lupaa.
Kohtalon kirja alkaa
varsin tutuksi tulleella kuviolla. Nuori koulutyttö Masume käy salaa
kirjeenvaihtoa komean apteekkiapulaisen kanssa, mutta joutuu perheen
painostuksesta niin pikaisiin naimisiin, ettei ennätä edes nähdä tulevaa
aviopuolisoaan. Nyt seuraa kuitenkin
yllätyskäänne ja kirja jatkuu täysin ennakoimattomalla tavalla. Masumen
aviomies Hamid ei olekaan perinteinen perhetyranni, vaan shaahin valtaa vastaan
taisteleva idealisti, joka edellyttää myös vaimoltaan modernia pukeutumista ja
oppineisuutta. Lahjakkaalle Masumelle opiskelusta muodostuu elinikäinen
intohimo, mutta avioliitto on yhtä tunteiden vuoristorataa ahdistuksesta
onneen, häpeästä ylpeyteen, vapaudesta kahleisiin. Lastensa vuoksi Masume
jaksaa taistella ja etsiä ratkaisuja epätoivoisissakin olosuhteissa.
Kirja on paksu, yli 600
sivua, mutta jaksaa pitää mielenkiinnon yllä. Juoni osoittautuu jännittäväksi
ja henkilökuvaus monipuoliseksi ja eläväksi. On uutta kohti pyrkiviä ja on
perinteisiin sitoutuneita, on idealisteja ja on opportunisteja, on
kiihkouskovaisia ja on välinpitämättömiä. Perheen sisälläkin aatteet ja
asenteet vetävät eri suuntiin ja aiheuttavat surua ja välirikkoja. Masume kuvaa
henkilöitä ja tapahtumia kuivan humoristisesti, mikä on hykerryttävä vastakohta
muiden kiihkoilulle ja yliampuvalle melskaamiselle. Sanoissa on myös purevuutta
esimerkiksi puututtaessa tytön arvottomuuteen verrattaessa poikalapseen:
Isoäiti pyörtyi kuullessaan, että lapsi oli tyttö.
Mutta myöhemmin Faatille tuli toinenkin ongelma. He sanoivat, että Faati oli
paha enne, koska hänen syntymänsä jälkeen äiti sai kaksi keskenmenoa, ja
molemmilla kerroilla lapsi oli poika. En tosin tiedä, mistä äiti tiesi, että ne
olivat poikia.
Samaten ottamalla kantaa
politiikkaan:
"Sano
minulle, mikä on demokraattinen hallinto?" kysyin. "Eikö se ole
kansan valitsema? No, kansa on valinnut. Mutta sinä, herraseni, et kykene
sulattamaan sitä, että kansa, ne ihmiset joiden puolesta olet paukuttanut
rintaasi, on äänestänyt islamilaisen hallinnon puolesta. Eli ketä vastaan sinä
nyt olet lähdössä sotimaan?"
Masume on sinnikäs ja teräväjärkinen nainen, jolle toivoisi ihan ikiomaa täyteläistä onnea. Mitä Masume itse pitää tarpeeksi hyvänä elämänä?
Masume on sinnikäs ja teräväjärkinen nainen, jolle toivoisi ihan ikiomaa täyteläistä onnea. Mitä Masume itse pitää tarpeeksi hyvänä elämänä?
Luin äskettäin Kohtalon kirjan loppuun ja ilahduin, kun huomasin kirjaston uutuushyllyssä Jakarandapuun lapset. Ihastuin Sanieen kirjaan niin täysin, että on pakko palata Iranin maisemiin vielä toisen romaanin avulla. :)
VastaaPoistaMinä pidin molemmista romaaneista. Tyyliltään ne ovat varsin erilaisia, mutta se on vain plussaa: entistä laajempi näkemys Iranin raskaaseen lähihistoriaan.
Poista