Kustantaja:
Gummerus 2014
Alkuteos:
Thew Snow Queen
Suomennos:
Raimo Salminen
Yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin teos Lumikuningatar on saanut innoitusta H.
C. Andersenin sadusta. Siinä nuoren pojan, Kain, silmiin ja sydämeen joutuu särkyneen
taikapeilin sirpaleita ja hän alkaa nähdä kaiken ympärillään rumana ja
vääristyneenä. Kauniita ovat vain lumihiutaleet ja ennen kaikkea Lumikuningatar,
jota Kai lähtee seuraamaan. Lumikuningattaren hyisessä linnassa hän unohtaa
entisen elämänsä ja kaikki läheisensä, kunnes uskollinen lapsuudenystävä Gerda
löytää hänet ja sulattaa kyynelillään jään hänen sydämestään. Cunningham ei
suinkaan seuraa Andersenin satua tarkasti, vaan pistää lukijan miettimään ja
arvuuttelemaan yhtymäkohtia.
Teos
alkaa ilmestyksestä New Yorkin lumisessa Central Parkissa. Poikaystävän jättämä
Barrett Meeks näkee taivalla läpikuultavan valon, joka tuntuu katsovan juuri
häneen ja tutkiskelevan häntä. Huumeiden aiheuttama houreko? Joka tapauksessa valoilmiö
jää Barrettin mieleen ja hän tulkitsee monia tulevaisuuden tapahtumia siitä johtuviksi.
Barrett on esimerkki tyypistä, joka pursuaa ideoita, muttei jaksa ryhtyä
toteuttamaan niitä käytännössä.
Samaan
aikaan Barrettin veli Tyler yrittää säveltää häälaulua morsiamelleen Bethille.
Beth on kuolemaisillaan syöpään, joten laulun pitäisi olla koskettava ja
intiimi, muttei kuitenkaan sentimentaalinen eikä pikkusievä. Beth ei suinkaan aseta
vaatimuksia, hän on jo valmistautunut kuolemaan, mutta Tyler käyttää
luomistyötä tekosyynä kokaiinin vetämiseen ja sen luomaan valheelliseen
innoitukseen.
Kirjan
kertoja on hieman petollinen, sillä hän jättää lukijan pitkäksi aikaa väärien uskomusten
varaan. Monissa henkilöiden välisissä suhteissa piilee paljon enemmän kuin kertoja
ensin antaa ymmärtää ja epävarmaksi jää, paljastuuko lopullinen totuus koskaan.
Esimerkiksi Barrett ja Tyler eivät ehkä olekaan erottamattomia pelkästään
veljellisen rakkauden vuoksi. Valoilmiöllekin odottaa jonkinlaista selitystä ja
päätöstä, mutta se jää täysin avoimeksi.
Taivas iski sinulle silmää,
eikö niin? Ehkä. Ehkä iskikin. Tai ehkä se oli vain lentokone ja pilvi. Mutta
jos Taivas ylipäätään iskee silmää jollekulle, niin luultavasti niille
etsijöille jotka ovat vähemmän silmäänpistäviä, niille jotka penkovat pois
heitettyä roinaa; niille jotka valitsevat mieluummin polun kuin puistokadun,
mieluummin aukon aidassa kuin paraatiportin. Tästä kai johtuu että kiistattomat
todisteet puuttuvat, vai mitä? Universumi iskee silmää vain niille joita kukaan
ei usko.
Millä
lailla Andersenin satu sitten Cunninghamin kirjassa näkyy? Tyler on selvästi kuin
Kai, sillä hänen näköään haittaa silmässä oleva roska ja hänen säveltämässään häälaulussa
puhutaan sekä hyytävästä salista ja jäisestä valtaistuimesta että sirpaleesta
sydämessä. Onko hänen sydämensä kuitenkaan tunnoton? Lumikuningattaren hahmo on
ongelmallisempi – ehkä ei ihminen lainkaan, vaan huumeet?
Cunninghamin
kirjassa on pehmeän unenomainen ja lumentuoksuinen tunnelma. Monet kielikuvat
ovat yllättäviä ja tuoreita. Esimerkiksi Barretin ja Tylerin kodin rokonarpiset katot on tehty neliöistä,
jotka ovat kuin pakastettua, paloiteltua murhetta. Kauniin, viattoman nuoren
miehen tulevaisuus saapuu niin pienissä erissä, että kaikki on yhtä
huomaamatonta kuin päivittäinen posti. Puiston lamppujen ympärillä on
valohameet ja niiden välissä ohutta, levotonta pimeyttä.
PS. Kirjan kansi on
todella tunnelmallinen ja kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti