DOERR, ANTHONY: Kaikki se valo jota emme näe

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: All the light we cannot see

Suomennos: Hanna Tarkka

Miksi me sanomme näkyvää valoa? Sanomme sitä väriksi. Mutta sähkömagneettinen spektri päättyy toisessa suunnassa nollaan ja toisessa äärettömyyteen, joten matemaattisesti, lapset, oikeastaan kaikki valo on näkymätöntä.

Valosta ja sen puuttumisesta kertoo Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe. Vuonna 1934 pimeys on Euroopassa jo nousemassa, mutta harvapa sitä tajuaa. Kirjan päähenkilöistä ranskalainen Marie-Laure LeBlanc on tuolloin kuusivuotias ja saksalainen Werner Pfennig seitsemän. Näiden kahden kertomukset limittyvät toisiinsa ja tiet lähenevät, kunnes yhtyvät elokuun alussa vuonna 1944 Saint-Malossa, vanhassa ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Muitakin kertojia kirjassa on, mutta heitä tarvitaan lähinnä tarkentamaan taustoja ja tuomaan lukija kirjan lopussa nykyaikaan.

Äiditön Marie-Laure menettää näkönsä kuusivuotiaana, mutta ihanista ihanin isä opettaa kärsivällisesti ja kekseliäästi tytön selviämään omatoimisesti. Apuna hän käyttää esimerkiksi lähiympäristöstä rakentamaansa pienoismallia. Marie-Laure tunnustelee ympäristöään, kuuntelee ja haistelee, piirtää päässään karttoja.

Hänen mielikuvituksessaan ja unissaan kaikella on värinsä… Isästä säteilee tuhansia värejä, opaalinhohtoa, mansikanpunaista, syvää punaruskeaa, villiä vihreää; isästä uhoaa öljyn ja metallin haju, kuin lukon haittalevy liukuisi paikoilleen, kun hän liikkuu avainniput kilisten. Hän on oliivinvihreä puhuessaan osaston esimiehelle, oranssi ja yhä oranssimpi puhuessaan kasvihuoneiden mademoiselle Fleurylle ja kirkkaanpunainen yrittäessään laittaa ruokaa. Iltaisin hän hohtaa safiirinvärisenä, kun hän istuu höyläpenkin ääressä ja hyräilee lähes kuulumattomasti savukkeenpätkän hehkuessa prismaattisen sinisenä.

Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä, joten Marie-Laure saa tutustua omalla tavallaan museon kokoelmiin ja löytää elinikäisen intohimonsa: kotilot. Museon tärkeimmästä aarteesta hänelle vain kuiskaillaan. Liekkien meri -niminen sininen timantti on monen oven ja lukon takana, sillä tarinoiden mukaan siihen liittyy kirous: kiven omistaja elää ikuisesti, mutta kaikkia hänelle rakkaita ihmisiä kohtaa onnettomuus onnettomuuden perään. Saksalaisten miehittäjien lähestyessä Pariisia isä tyttärineen pakenee Saint-Malon kaupunkiin mukanaan jalokivi, ehkä aito timantti, ehkä jäljennös.

Viidensadan kilometrin päässä valkotukkainen, pienikokoinen Werner varttuu siskonsa kanssa orpokodissa Essenin hiilikaivosalueella. Jo seitsenvuotiaana hän onnistuu kokoamaan radion, joka vastaanottaa lähetyksiä eri puolilta maailmaa. Kuunnella saisi vain kansallissosialistien propagandakanavia, mutta Werneriin tekee suurimman vaikutuksen ranskalainen ääni, joka kertoo lapsille luonnon ihmeistä, esimerkiksi valosta. Ilmeisen lahjakkuutensa ansiosta Werner pääsee 14-vuotiaana Valtakunnalliseen poliittiseen koulutusinstituuttiin, minne lähtee mielellään – ei vakaumuksesta, vaan välttyäkseen joutumasta kaivokseen jossa isä on kuollut.

He rynnivät yhdessä sisään porteista, hotkivat paistettuja kananmunia ruokasalissa, marssivat kaikki yhdessä neliöpihan poikki, suorittavat nimenhuudon, tervehtivät lippua, ampuvat kivääreillä, uivat ja kärsivät yhdessä. Heistä jokainen on savikimpale, ja tanakka, kiiltäväihoinen komendantti on keraamikko, joka dreijaa heistä neljäsataa täsmälleen samanlaista pyttyä.

Werner ahdistuu aikaa myöten yhä enemmän näkemästään epäinhimillisyydestä ja myös omasta pelkuruudestaan vääryyksien edessä. Sotaan on lempeän Wernerinkin silti mentävä, paikallistamaan laittomia radiolähetyksiä Puolassa, Venäjällä, Itävallassa ja lopulta myös Ranskassa, San-Malon alueella.

Kaikki se valo jota emme näe on antoisa lukuromaani, joka vie vastustamattomasti mukanaan. Ehkä se johtuu toisiinsa limittyvien lukujen keveästä lyhyydestä, ehkä oivaltavasta kielestä. Nuoriin päähenkilöihin kiintyy nopeasti, mutta myös aikuisissa on koskettavia tyyppejä, joiden toivoisi selviytyvän sodan kurimuksesta. Jännityksen kohteita on itse asiassa useampiakin ja tunnelma tiivistyy hetki hetkeltä kun monet pienet sattumukset liittyvät toisiinsa. Kaikki on hyvin uskottavaa, myös sodan herättämät tunteet ja teot. Hyytävimpiä jaksoja ovat varmaan kuvaukset siitä, miten saksalaiseen eliittikouluun pyrkivien rotupuhtaus mitataan ja kouluun päässeiden kestokyky pistetään säälimättä koetukselle – varsinkin kun ne kerrotaan niin lempeän kauniilla kielellä. Kaikki ei käy hyvin, mutta murheenkin keskellä kimmeltää toivo.

Amerikkalainen Anthony Doerr (s. 1973) aloitti kirjoittamisen kahdeksanvuotiaana ja julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2002. Kaikki se valo jota emme näe oli työn alla kymmenen vuotta, mutta osoittautuikin sitten menestysteokseksi ja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2015.