Kustantaja:
Tammi 2016
Alkuteos: Le
Livre des Baltimore
Suomennos: Kira Poutanen
Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) singahti julkisuuteen
vuonna 2012 romaanillaan Totuus Harry Quebertin
tapauksesta (suomennos 2014). Siinä nuori amerikkalainen kirjailija Marcus
Goldman hakee neuvoja ja innoitusta oppi-isältään ja ystävältään Harry
Quebertilta jäätyään jumiin toisen teoksensa kirjoittamisessa. Matka muuttuu
kuitenkin murhamysteerin selvittelyksi. Baltimoren
sukuhaaran tragedia kertoo Marcus Goldmanin aiemmista vaiheista,
lapsuudesta ja nuoruudesta. Se kertoo alemmuudentunteesta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta,
mutta myös kaiken voittavasta rakkaudesta ja ystävyydestä.
Marcus ihaili lapsena suunnattomasti Baltimoressa asuvaa Saul-setäänsä
ja tämän perhettä. Baltimorelaisilla kaikki tuntui olevan suurempaa ja loisteliaampaa.
Oli enemmän rahaa, enemmän vaikutusvaltaa, enemmän mahdollisuuksia. Saul-setä oli
kaikkitietävä ja kaikkivoipa, mutta silti lempeä ja huolehtiva. Anita-täti oli kaunis
ja suurenmoinen, Hillel-serkku varhaiskypsä ja epätavallisen älykäs. Jopa
perheen kasvattipoika Woody oli sankariainesta komeutensa ja liikunnallisen
lahjakkuutensa ansiosta. Montclairin Goldmanit eli Marcus vanhempineen olivat
heidän rinnallaan avuttomia ja keskinkertaisia, suorastaan hävettäviä.
Baltimoren suvun ihailu kuului jopa isovanhempieni
intonaatiossa: heidän suussaan sana ”Baltimore” kuulosti kuin kullasta
valetulta, kun taas ”Montclair” kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu
limakirjaimin. Baltimoreja kehuttiin, Montclaireja moitittiin. Jos Baltimorien
televisio ei toiminut, se johtui siitä, että minä olin säätänyt sen väärin, jos
heidän leipänsä ei ollut tuoretta, se johtui siitä, että isäni oli ostanut sen.
Saul-sedän tuomat limput olivat aina erinomaisen herkullisia, ja jos televisio
alkoi taas toimis, se johtui varmasti siitä, että Hillel oli korjannut sen.
Kirja limittää jännittävällä tavalla nykyhetkeä ja mennyttä.
Nykyhetkessä Marcus on kuuluisa kirjailija, varakaskin. Hänen pitäisi keskittyä
uuden teoksen kirjoittamiseen, mutta hän alkaakin elää muistoissaan. Joskus
syynä on jokin keskustelu, joskus jokin tietty tapahtuma tai paikka, joskus
jopa koira. Eräänlainen kronologinen järjestys tapahtumissa onneksi on niin
nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin – kärryillä pysyy melko hyvin, kun apuna
ovat vielä lukujen alussa olevat tiedot tapahtumapaikasta ja -ajasta. Näistä
palasista alkaa rakentua tarina Baltimoren sukuhaaran Tragediasta, johon
kertoja viittailee salaperäisesti ja kohtalonkaikuisesti pitkin matkaa.
Salaisuudet paljastuvat ja monet Marcuksen hellimistä uskomuksista
osoittautuvat vääriksi. Marcus ymmärtää tehtäväkseen näiden asioiden
taltioinnin, hänelle rakkaiden henkilöiden muiston säilyttämisen.
Miksi kirjoitan? Koska
kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle.
Ne kertovat mielen muureista, muistin tuhoutumattomasta linnakkeesta.
Baltimoren sukuhaaran
tragedia on hyvä lukuromaani. Juoni on
taidokas: menneisyys ja nykyisyys kulkevat rinnakkain ja punoutuvat yhteen ja
kummankin aikatason suhteen riittää jännitettävää. Paljon ei haittaa, vaikka kertomus välillä hieman junnaa ja henkilöhahmot jäävät melko ohuiksi. Dickerin tapa kertoa asioita
on kevyt ja vauhdikas, minkä Kira Poutanen onnistuu siirtämään suomennokseensa
täydellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti