HIETAMIES, EVE: Hammaskeiju

Kustantaja: Otava 2017

Eve Hietamies ilahduttaa jatkamalla yksinhuoltajaksi joutuneen Antin ja Paavo-pojan tarinaa romaanissaan Hammaskeiju. Aiemmat osat olivat Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012).

Antti ja Paavo ovat selvinneet kunnialla niin pitkälle, että Paavo on seitsemänvuotias ja aloittaa koulunkäynnin. Yhtäkkiä Paavon katsotaan olevan iso poika, joka selviää itsenäisesti aamupuuhista ja kouluunlähdöstä (koska Antti on jo lähtenyt töihin), iltikseen menosta ja kotiinpaluusta (koska Antin työpäivä jatkuu vielä). Kovin hyvin ei mene, vaan Paavo unohtelee, hukkaa tavaroita, teloo itseään, pelkää ja ikävöi. Antti on täynnä huolta:

Jos koulu- tai kotimatkalla tapahtuu jotain? Auto ajaa päälle, Sipoon metsistä tulee susilauma, Paavo astuu kadulla irtonaisen kaivonkannen päälle ja putoaa viemäriin, joku varastaa Paavon kadulta? Mitä tahansa kamalaa voi tapahtua, kun ekaluokkalainen kulkee koulumatkojaan yksin, päässään koulun lahjoittama ”Keltanokka liikenteessä” -lippis. Esimerkiksi meteoriitti voi pudota päähän.

Antti näkee herkästi lapsessaan vain epäonnistumisia, koska ei luota itseensä kelvollisena isänä. Lisäksi hänen harteilleen kasaantuu yhtäkkiä muutakin kuormaa. Lehtijuttujen tekeminen tuntuu vanhan kertaukselta ja haasteettomalta, rakkaan Ennin kanssa on hankausta ja kehitysvammainen pikkuveli Janne on palavasti rakastunut. Tässä yhteydessä kirjailija pääsee pohtimaan kehitysvammaisten oikeutta seksiin ja perhe-elämään, oikeutta itse päättää elämästään huolimatta ulkopuolisten asenteista, odotuksista tai luottamuspulasta.

Vaikeuksia siis on, mutta luottamus selviytymiseen läheisten avulla kantaa. Paavo on paljon muutakin kuin tumpelo ja Janne muuta kuin velipuolikuu. Naapurinrouvakin jaksaa kello seitsemältä sunnuntaiaamuna ruveta selittämään Paavolle, miten vauvoja tehdään.

Hammaskeijun tapahtumat ovat varsin uskottavia - tällaista kaaoksen partaalla keikkumista yksinhuoltajaperheen arki varmaankin on. Myös kirjan hauskuus on sen elämänmakuisuudessa: lapsen lausahduksissa, väärinkäsityksissä ja kommelluksissa sekä isän ja pojan keskusteluissa.  Monta kertaa tulee naurettua ääneen, mutta myös hieman kuivattua kyyneltä. Ennen kaikkea tarinan kuvatessa läheisyyttä, luottamusta ja sisimmästä kumpuavaa ehdotonta rakkautta. Eihän tämä ole viimeinen osa Antin ja Paavon tarinasta, eihän?