Kustantaja: WSOY 2017
Vuonna 1937 saapuu eräs mies
puolalaiseen Gwiazdanin kaupunkiin. Pahoja näkyjä on nähty, enteitä saatu hirveästä
tuhosta. Mies ei kuulu valiojoukkoihin, joten hänen suojelukseensa on uskottu
hyvin tavallisia ihmisiä, paikallisen Lumikadun asukkaita. Hänen tehtäviinsä
kuuluu raportointi ja tuen tarjoaminen hädän hetkellä, ehkä jokunen pieni ihme.
Tapahtumien kulkuun hän ei saa puuttua mitenkään eikä suoranaisesti pelastaa
ketään. Hän voi kuunnella, neuvoa ja ennen kaikkea tuoda hetken unohdusta
kertomuksillaan. Ihmiset ristivätkin hänet pian Bajekiksi eli tarinankertojaksi.
Vielä hetken Lumikadun asukkaat
saavat elää tavallista elämää. Olga leipoo leipää ja kirsikkaleivoksia ja
hauduttaa naapureiden lihapatoja leipomon uunissa. Bruno kiertelee
teatteriseurueiden mukana ympäri maata. Hermoherkkä Marek ja päivänkorento Lilka
saavat lapsen, kummallekin niin rakkaan ja suojeltavan Paweł -pojan.
Vuodenaikojen rituaaleja kaikki viettävät yhdessä. Kirsikkapuut kukkivat ja
tuottavat satoa. Jumala asuu yhdessä niistä.
Hän
nuokkui kirsikkapuussa kukkien, marjojen tai lumisten oksien suojissa,
laskeutui toisinaan alas keskuuteemme, kulki uupuneena pääkadulla, sivukujilla
ja metsäpoluilla, kellareissa ja vinteillä, ojensi meille kohmeisia kirsikoita…
Sitten saksalaisten joukot
miehittävän Puolan ja aloittavat suunnitelmallisen tuhotyön. Ensin vainot
kohdistuvat tiettyihin ryhmiin, kuten juutalaisiin, romaneihin, älymystön
edustajiin, vammaisiin ja homoseksuaaleihin, mutta lopulta kaikkiin
puolalaisiin, orjakansan edustajiin. Ihmisiltä viedään aivan kaikki: omaisuus,
ruoka, henkikin. Lumikadulla kärsitään nälkää ja vilua. Kirsikkapuut kaadetaan.
Onko enää Jumalaa? Onko toivoa?
Joskus
tuuli hajotti ajatukset irrallisiksi sanoiksi, ne takertuivat hetkeksi rakennusten
seiniin tai ohikulkijoiden kasvoille: kuolema, vuoroni, koska, minun. Kuiskailin niiden sekaan toivoa. En
suostunut olemaan hiljaa. Mietin alati uusia sanoja. Yksin ollessani luettelin
niitä ääneen, se rauhoitti minua, joku olisi voinut tulkita luettelon
rukoukseksi, ehkä se olikin.
Katja Kaukonen käsittelee
kirjassaan aihetta, josta on ennenkin paljon kirjoitettu. Hänen tyylinsä on
kuitenkin omaleimainen, salaperäisen kauneuden täyttämä. Tietyllä tapaa tulee
mieleen Markus Zusakin Kirjavaras, jossa
toisen maailmansodan tapahtumista kertoo ihanan lempeä Kuolema. Saksalaisten
toiminta ja alistettujen puolalaisten tapa selviytyä taas muistuttavat vaikkapa
Eva Weaverin romaanista Jacobin takki.
Jos mennään kirjallisuuden ulkopuolelle, niin etsimättä vertailukohdaksi nousee
Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan
alla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kaukosen kirjalla olisi ihan oma
arvonsa ja oma äänensä. Kaunis ja puhutteleva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti