Kustantaja: Otava 2017
Heidi Köngäs (s. 1954) on Yleisradion TV1:n toimittaja,
tuottaja ja ohjaaja, joka on palkittu lukuisilla Venla-, Koura- ja Telvis-palkinnoilla. Vuonna 1998 Prix Europa -erikoispalkinto myönnettiin Könkään elokuvalle Liian
paksu perhoseksi. Köngäksen viides romaani Dora, Dora oli vuonna 2012 Finlandia-palkintoehdokkaana.
Romaani Sandra
etenee kolmen kertojan lyhyin puheenvuoroin. Nykyhetken edustaja on Klaara,
nelikymppinen freelancenäyttelijä. Työttömyysvaiheessa hän alkaa aikansa
kuluksi penkoa äidiltä perityn puukirstun sisältöä. Vanhoista papereista ja
kuvista paljastuu isoäidin ja isoisän kova elämä, josta Klaaralle ei ole koskaan
kerrottu. Vain pari sukupolvea eroa ja silti aivan erilainen maailma!
Enimmäkseen äänessä on Klaaran isoäiti Sandra, jota
Lyyti-kälyn kommentit säestävät. Sandran tarina alkaa pysäyttävästi:
isättömäksi jäänyt yhdeksänvuotias tyttö seisomassa huutolaislasten rivissä ”tilattavana”
vaivaisruotuun. Lapsi joutuu tekemään ankarasti töitä alituisessa nälässä ja
vilussa, lämmittelemään paimenessa paljaita jalkojaan lehmänlannassa, kun ei
ole talosta saanut edes tuohivirsuja…
Sandrasta kasvaa vastuuntuntoinen ja arvostettu piika, joka mennessään
naimisiin Jannensa kanssa saa talosta lahjaksi peräti vasikan! Janne taas on roima
työmies, joka omin käsin rakentaa kasvavalle perheelleen torpan
ulkorakennuksineen, raivaa pellon ja Sandralle tämän unelmoiman porkkanamaan.
Tyyntä onnen aikaa kestää vain muutaman vuoden. Ilmapiiri Suomessa kiristyy, työläiset
lakkoilevat, vaativat oikeuksiaan. Suomi itsenäistyy, mutta syöksyy saman tien
sisällissotaan, jonka kosketuksesta ei Lepistön torpassakaan vältytä.
Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?
Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä
Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu
silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää
talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.
Janne otetaan väkipakolla punaisten hevosmieheksi. Hän
tuskin ampuu laukaustakaan, mutta joutuu silti punaisten häviön jälkeen vankileirille
”räikeänä kiihottajana ja erittäin vaarallisena henkilönä”. Vankileiri on
helvetti. Sieltä palaa kotiin luurangoksi riutunut mies, jonka elämänliekki
lepattaa sammumaisillaan.
Sandra on romaanin sankari. Miehen jouduttua sotaan ja
vankileirille hän vastaa yksinään päivätöistä ja veroista, viiden pienen lapsen
ruokkimisesta ja vielä appivanhemmistaankin. Ylpeys on nieltävä ja kaikki liikenevä
apu otettava vastaan, vaikka se annettaisiin kuinka halveksivasti tai vihaten. Vanhana
hän ei kuitenkaan muistele menneitä, vaan on lapsenlapselleen lämmin ja
leikkimielinen kumppani.
Köngäksen kirja tuo kirpaisevan lähelle sen hirvittävän
köyhyyden, mikä Suomessa itsenäistymisen aikaan vallitsi. Talojen isännillä oli
valta pidellä piikojaan, ajaa työkyvyttömät mieron tielle, hajottaa perheet ja myydä
nälänhädän aikaan viljansa kalliiseen hintaan suurkaupunkien kauppiaille. Tarve
muutokseen oli selvä, mutta millä keinoin?
En osannut nähdä
kummankaan puolen taisteluissa mitään jaloa, en mitään ylevää, vaan pelkästään
järjettömyyttä, arvaamattomuutta, julmuutta, pahimmillaan pistimien avulla
toisiaan pimeässä metsässä syvässä lumihangessa tappavia miehiä. Siitä sodasta
ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti