WESTÖ, KJELL: Rikinkeltainen taivas

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: Den svavelgula himlen

Suomennos: Laura Beck

… taivas Ramslandetin yläpuolella värjäytyi rikinkeltaiseksi meidän siinä maatessamme. Katselin värien leikkiä ja näin miten mökin lähimmät puut muuttuivat yhä mustemmiksi ja hienopiirteisemmiksi, niin että ne olivat lopulta kuin taivaaseen kaiverrettuja. Minut olivat lumonneet Falkin tyyni ääni ja rikinkeltainen taivas ulkona, se vanha väri, jota en ollut nähnyt moneen vuoteen ja jonka olin joskus uskonut näkyvän vain Ramslandetin tienoilla eikä missään muualla koko maailmassa.

Helsingin kuvaajana tunnettu Westö sijoittaa Helsinkiin myös romaaninsa Rikinkeltainen taivas, mutta toisena näyttämönä on pääkaupungista neljänkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Ramslandet. Siellä kirjan nimetön kertoja, kymmenvuotias poika, viettää vuonna 1969 ensimmäistä kertaa kesää vuokramökissä ja oppii rakastamaan viljapeltoja, ojanpientareiden mansikoita ja apiloita, lepattavia perhosia, haukia kaislikossa, illan valoa ja jopa mäkäräisiä. Eräänä päivänä hän tutustuu ikätoveriinsa Alex Rabelliin ja pääsee tämän kesäpaikkaan, komeaan Ramsvikin kartanoon. Rabellit ovat liikemiessukua, heillä on varaa pitää kartano ja asua talvet Ehrensvärdinkadulla, kun taas kertojan perhe on juuri noussut keskiluokkaan. Kummatkin perheet ovat kuitenkin suomenruotsalaisia ja pojat käyvät samaa koulua. Alex hurmaa ihmisiä, mutta myös huvittelee pelaamalla heidän tunteillaan – koska kerran voi. Joskus kohteena on kertoja, joskus joukkoon kolmanneksi liittynyt puolustuskyvytön ja anteeksiantavainen Krister.

Alexin äiti ja isoisä suhtautuvat pojan uuteen ystävään ja tämän perheeseen alentuvasti ja torjuvasti, mutta onko heillä ylpeilyn aihetta, kun komea pinta kuitenkin kätkee alleen häpeällisiä salaisuuksia? Joka tapauksessa poikien ystävyys jatkuu nuoruusikään saakka ja sitten kertojan ajatukset valloittaakin Alexin pikkusisko Stella. Seuraa vuosia kestävä suhde, jossa välillä rakastetaan huikeasti, välillä petetään ja välillä erotaan, kunnes kierros alkaa taas uudestaan. Nämä kaksi ovat kuume toistensa veressä, lopullisesti he eivät koskaan pääse toisistaan eroon.

…Oli huhtikuu mutta tuntui syksyltä, ja minä ajattelin Stellaa ja itseäni ja meidän yhteisiä vuosiamme, kaikkia niitä vuosia jotka olivat kuluneet siitä kun olin alkanut puhua hänen kanssaan ja huomannut, ettei hän enää ollutkaan Alexin luiseva karamellia mussuttava pikkusisko.

   Vaan että hän oli Stella.

   Stella eikä kukaan muu.

Näyttää siltä, että Rabellien tarina jatkuu Alexin johdolla edelleen komeana, mutta mitä uhrauksia menestyksen eteen joudutaan tekemään? Onko joka sukupolvessa vanhempia, jotka eivät ennätä keskittyä lapsiinsa oikeaan aikaan? Onko aina ihmisiä, jotka käyttävät valtaansa väärin? Tätä kaikkea kertoja pohtii. Hänestä on tullut kirjailija, jonka ura esikoisteoksen menestyksen jälkeen on hiipunut. Rikinkeltainen taivas voisi olla se romaani, jonka kirjoittamisesta hän haaveilee, toisaalta oma kasvutarina ja toisaalta sukupolvikuvaus. Hän piilottaa rivien väliin epäsuoraa arvostelua Alexin häikäilemättömyyttä ja rahanahneutta kohtaan, mutta puolustelee pitkään omaa selkärangattomuuttaan ja vastuunpakoiluaan. Kuitenkin tarinan päättyessä nykyhetkeen voi kaikkien kohdalla todeta, että aika on tehnyt tehtävänsä. Kiihko on sammunut, muistin petollisuus paljastunut, oma tilanne tunnustettu.

Westön tavaramerkkinä on hämäävän helppo ja sujuva tyyli, joka kuljettaa lukijaa viihdyttäen eteenpäin. Joka on Westön aiemmista romaaneista pitänyt, pitää kyllä tästäkin.