Kustantaja: Aula & Co 2020
Alkuteos: There There
Suomennos: Jussi Korhonen
Oaklandista kotoisin oleva Tommy Orange (s. 1982) on cheyenne-
ja arapaho-heimojen jäsen. Hänen urbaani-intiaaneja käsittelevä esikoisromaaninsa
Ei enää mitään oli vuonna 2018 ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi ja
voitti American Book Awardin vuonna 2019.
Ennen meitä kutsuttiin katuintiaaneiksi. Kaupungistuneiksi,
pinnallisiksi, teennäisiksi, kulttuurinsa menettäneiksi pakolaisiksi, meitä
kutsuttiin omenoiksi. Omena on punainen ulkoa ja valkoinen sisältä. Mutta me
olemme syntyneet esi-isiemme teoista. Heidän selviytymiskeinoistaan. Me olemme
muistoja joita emme muista, muistoja, jotka elävät sisällämme, jotka tunnemme,
jotka saavat meidät laulamaan ja tanssimaan ja rukoilemaan…
Ei enää mitään -teoksen kertojina esiintyy kaksitoista
”Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvaa intiaania” eli natiivia, jotka ovat jo asettuneet
pysyvästi asumaan kaupunkiin. Oaklandiin on tulossa Suuri Powwow, johon kaikki aikovat jollakin tapaa osallistua. Jotkut ovat suunnittelemassa
ja järjestämässä tapahtumaa, jotkut harjoittelevat tanssi- tai rumpuesitystä ja
jotkut valmistelevat lippukassan ryöstöä.
Powwow’t keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa,
johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa,
tarvittiin omaa paikkaa, jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa
lauluja, tanssia ja rummuttaa. Powwow’t jatkuvat, koska meillä on harvoja
yhteisiä kokoontumispaikkoja, paikkoja joissa voimme nähdä ja kuulla toisiamme.
Kertojia on siis paljon ja ensi alkuun heidän välisiään yhteyksiä
on vaikea hahmottaa. Useassa perheessä toinen vanhemmista puuttuu eivätkä
lapset aina edes tiedä, kuka heidän isänsä tai äitinsä on. Esimerkiksi Jacquie
Red Feather on sekä Bluen että yliannostukseen kuolleen Jamien äiti, mutta Bluen
hän on antanut adoptoitavaksi heti syntymän jälkeen ja luovuttanut Jamien kolme
poikaa (Orvil, Lony ja Loother) pikkusiskonsa Opalin hoiviin.
Hyvin monella kirjan henkilöistä on kosketusta päihteisiin
joko myyjänä tai käyttäjänä. Tony Loneman -niminen nuorukainen syntyi
kehitysvammaisena äitinsä raskaudenaikaisen alkoholinkäytön takia. Jacquie Red
Feather puolestaan pääsi alkoholin makuun jo alaikäisenä eikä raitistuminen ole
lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta onnistunut, vaikka Jacquie on ammatiltaan
päihdetyöntekijä. Nyt hänellä kuitenkin on vahva kannustin ja hyvä tukija
yrityksessä päästä viimeinkin kuiville.
Yhteistä kaikille kirjan kertojille on huonommuuden- ja
osattomuudentunne, jota valkoisen väestönosan asenteet ja käytös vain
vahvistavat. Yliopistotutkintokaan ei estä lamaantumista, jos ei ole töitä eikä
mahdollisuutta sosiaalisen aseman kohentamiseen. Joku saattaa uhmassaan jopa
vahvistaa vallitsevia asenteita, mutta on niitäkin, jotka vain yrittävät
unohtaa taustansa.
Alkuperäiskansalta on viety pyhät paikat, mutta onko myös powwow
vain tuhoon tuomittu yritys pitää vanhoja perinteitä yllä? Jotkin vanhat
uskomukset elävät yhä, mutta ihmeellisiä asioita tuntuu esiintyvän oikeastikin.
Kuinka on selitettävissä kahden eri sukupolven edustajien säären kyhmystä
löytyvät hämähäkinjalat?
Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien
alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on
haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on
peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.
Orangen kirja saa aivan uudella tavalla ymmärtämään, miten julmasti valkoiset uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä ovat maan alkuperäiskansaa kohdelleet. Esimerkiksi Kiitospäivä yhdistyy monen mielessä kansojen väliseen yhteishenkeen eikä suinkaan ”onnistuneeseen joukkomurhaan”, josta Ei enää mitään -teoksen prologissa kerrotaan.
Ei enää mitään -romaani on karhean realistinen ja
ironinen, mutta siinä on myös lämpöä ja ymmärtämystä. Tarinan henkilöt ovat
elämän kolhimia ressukoita, mutta heissä on myös sitkeyttä, epäitsekkyyttä ja
pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Kirjan lopun tapahtumavyöry on hurja, sekava
ja pelottava, mutta ehkä hyvyys ja anteeksianto sittenkin voittavat ja
vahvistavat haurasta uskoa tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti