SOUDAKOVA, ANNA: Varjele varjoani

Kustantaja: Atena 2022

Varjele varjoani. Äläkä pyyhi tätä kirjoitusta. / En kuitenkaan tule tänne kuolemaan. / Etkä sinä pyydä minua palaamaan / Jos joku toinen painautuu sinuun, rakas seinä, hymyile. (Joseph Brodsky)

Leningrad 1980-luvulla. Nuoret opiskelijat Vera ja Georgi tapaavat vuonna 1981 ja seuraavana vuonna menevät naimisiin. Asunnokseen he saavat Georgin äidin huoneen vanhasta arvotalosta, joka on jaettu seitsemään huoneistoon. Nuorenparin ikioma maailma on seitsemän neliömetrin kokoinen huone, jonka käpykahvan koristeleman ovi sulkee ulkopuolelle talon äänet, riidat ja murheet. Silti apua löytyy tarvittaessa.

Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusi kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille. Paikka oli torakoita yhteiskeittiön seinillä, kylpyhuoneen vateja ja rättejä sekä pinttyneitä tahroja ja hiushalkeamaseittejä ammeessa.

Perheonni kukoistaa, kun Veran ja Gerogin tytär Nina syntyy, mutta kuin huomaamatta pariskunnan välit alkavat etääntyä Georgin joutuessa matkustelemaan pitkin Venäjää maaperää tutkimassa. Omaan äitiin Veralla on kireät välit, sillä mikään tyttäressä ei tyydytä äitiä: ei työ museon valvojana, ei vähätuloinen aviomies, ei epänaisellinen ulkonäkö. Veraa eivät kuitenkaan häneltä odotetut roolit innosta, hän kaipaa tasa-arvoa ja vapautta. Hän haluaa pois rumuudesta ja köyhyydestä.

Hän ei uskonut yhteiseen onneen ja siihen, että vain yksi tie oli oikea. Hän ei halunnut olla punaposkinen emäntä hellan edessä hämmentämässä laihaa kaalikeittoa, nöyrä perheenäiti jonottamassa seuraavaa erää toisen luokan särkiä, alistettu kansalainen viraston luukulla anelemassa asiapapereita, joilla saisi lapselle kesäleiripaikkaa. Hän halusi olla jotakin muuta, sellaista, mitä täällä ei ollut vielä keksitty.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa pala palalta ja Vera alkaa kysellä inkeriläisestä taustastaan, joka mahdollistaisi muuton Suomeen. Äiti ei halua puhua asiasta sanaakaan ja syyttää Veraa ja Georgia maanpetturuudesta, kun nämä muuttavat heti saatuaan asiakirjat kuntoon. Perheelle osoitetaan koti Turun Varissuolla, missä yhteen huoneeseen tottuneille valoisa kolmio varusteltuine keittiöineen ja kylpyhuoneineen sekä lukuisine kaappeineen on häkellyttävä. Kaupan tavaroita pursuavien hyllyjen välissä Vera jo melkein pyörtyy.

Onhan suomalaisessa yhteiskunnassa paljon outoa ja opeteltavaa. Ninan käymän koulun epämuodollinen ja salliva ilmapiiri. Ihmisten mutkaton suhteutuminen ruumiin toimintoihin. Byrokratia, joka toisaalta tuntuu turvalliselta ja toisaalta alentavalta. Olo on avuton, kun ei osaa kunnolla suomea eikä englantiakaan. Nopeasti suomen kielen omaksunut Nina joutuu hoitelemaan vanhempiensa asioita. Vera jaksaa uskoa tulevaan, mutta Georgi vetäytyy kuoreensa.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi.

Seuraavaksi kertojan paikalle siirtyy aikuistuva Nina. Myös mummu ja vaari ovat muuttaneet Suomeen, koska uusi periaatteista vapaa venäläinen yhteiskunta ei sovi heille, mutta eivät he kotiudu Suomeenkaan. He pysyttelevät samanmielisten seurassa, kritisoivat kaikkea suomalaista ja pitävät yllä omaa kulttuuriaan. He eivät puhu suomea, vaan vaativat nuorisoa opiskelemaan venäjää. Nina ei tunne kuuluvansa mihinkään ryhmään, ei sen paremmin venäläistaustaisiin kuin suomalaisiin ikätovereihinsa. Vera lohduttaa: ”erilaisuus on itsenäisyyttä, ei yksinäisyyttä”, mutta löytääkö Nina koskaan paikkaansa?

Kirjassa näkökulmat ovat naisten ja siksi esille nousevat luontevasti naisiin kohdistuvat asenteen niin Neuvostoliitossa kuin Suomessa ja myös naisten oma suhde naiseuteen – alistuuko rooliodotuksiin vai kapinoiko niitä vastaan. Tähän kytkeytyvät myös äitien ja tytärten väliset suhteet ja odotukset sekä alitajunnassa kulkeva tieto kuulumisesta sukupolvet kattavaan naisten ketjuun.

”Äiti” ja ”МaМa”, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain ”МaМa”, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein ”äidiksi”, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. ”Äitinä” hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin – sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko.

Varjele varjoani -romaani jakaantuu kronologisesti neljään osaan, joissa kussakin on jokin ”nykyhetkeen” sijoittuva merkittävä tapahtuma ja lisäksi takaumia muutamalta edeltävältä vuodelta syvyyttä tuomassa. Historiallinen kattavuus ulottuu Stalinin ajoista Neuvostoliiton hajoamiseen ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäykseen saakka. Henkilöiden taustat ja kehityskaaret selviävät. Jotain salaistakin väreilee pinnan alla. Soudakovan teos on taitavasti rakennettu, monipuolinen ja kiinnostava.