HAAHTELA, JOEL: Yö Whistlerin maalauksessa

Kustantaja: Otava 2023

Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaanin minäkertoja työskentelee kirjastonhoitajana Kansalliskirjastossa ja elelee yksinään äidin jouduttua mielenterveyssyistä hoivakotiin ja isän mentyä uusiin naimisiin. Kertojalla on mielessä projekti, joka pitäisi saada nopeasti alulle ja myös päätökseen, sillä hän uskoo vuoden päästä olevansa jo kuollut.

Mies haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää. Siksi hän aikoo kaivertaa kuparilevyille parikymmentä kauneinta trooppista perhosta ja värittää kuvat käsin akvarellitekniikalla. Vuosia aiemmin hän tapasi eräällä perhosmatkalla itseään huomattavasti vanhemman venäläisen emigrantin, Sergein, jonka kanssa syntyi hyvä perhosveljeys. Ja Sergei omistaa merkittävän trooppisten perhosten kokoelman!

Vuonna 1998 kertoja sitten matkustaa Sergein luo Yorkshireen, Englantiin. Päivät vierivät pakottomina. Miehet puuhailevat omilla tahoillaan; kertoja maalaa pikkutarkkoja akvarelleja ja vaeltelee ihailemassa Yorkshiren lempeämuotoisia kukkuloita, Sergei hoitaa puutarhaa ja tekee ruokaa. Aina yöllä jääkaapista löytyy täydellinen kalkkunavoileipä siltä varalta, että vieraalla sattuisi herätessä olemaan nälkä.

Kertojan mielessä Sergein kanssa käydyt keskustelut ja omat ajatukset sulautuvat yhteen. Kummankin miehen vanhemmat ovat eri syistä vetäytyneet lapsensa elämästä ja sulkeutuneet omaan maailmaansa. Kummankin elämässä on ollut vain yksi tärkeä nainen, Sergeillä Olga ja kertojalla Saara. Onko kaikelle käyttämättä jääneelle rakkaudelle olemassa varasto, josta hänkin ehkä voisi vielä joskus ammentaa?

Miesten puheenaiheet liikkuvat puutarhanhoidosta Venäjän kansan sielunelämään. Pudotellaan kummallekin tärkeiden henkilöiden nimiä. On Maria Sibylla Merian, joka 1600-luvulla kuvasi maalauksissaan perhosten metamorfoosin. On perhosista innostunut kirjailija Vladimir Nabokov. On Albrecht Dürer ja kuvasarja Jeesuksen kärsimyshistoriasta. On valokuvaaja Josef Sudek yhä pelkistetyimpine kuvineen. On Milan Kundera, jonka romaanista kertoja omi yöseikkailuihinsa salanimen Tuomas.

Tärkeimmäksi nimeksi nousee kuitenkin 1800-luvulla elänyt taidemaalari James McNeill Whistler, jonka öistä Venetsiaa kuvaavaa maalausta eli nokturnoa Sergei on jaksanut tutkia yö toisensa perään. Löytyykö siitä vastaus yön todelliseen sisältöön; yön, jonka varjo piilee hänen itsensäkin sisällä? Kertoja sen sijaan päätyy siihen, että Whistlerin yön takana piilee rakkaus ja elämä, ihmisen vastalause katoamiselle.

Kirjailijaa askarruttaa eniten kauneuden olemus: missä kauneus näkyy, miten me sen koemme? Ajatus haarautuun tässä moneen suuntaan, ennen kaikkea pohdiskeluun Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Ihminen ei valitettavasti ole pystynyt toteuttamaan Jumalan häneen kohdistamia suuria suunnitelmia hyvyydestä ja kauneudesta.

Kauneus oli maailman pelastus, koska se kantoi sisällään myös hyvyyttä. Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä, jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan. Samalla kauneus haihtui kuoleman murhenäytelmän edessä, ja Luojan sinänsä mielenkiintoiset suunnitelmat raukesivat tyhjiin.

Täydellisin ja harmonisin kauneus löytyy luonnosta, mutta ihmiset ovat häirinneet luonnon mekanismia hävittämällä kukkaniittyjä ja metsiä sekä ajamalla neuroottisesti nurmikoitaan. Luonto pyrkii kuitenkin korjaamaan itseään, joten maaseudun tyhjeneminen ja autioituvat pihat saattavatkin lopulta kääntää tilanteen perhosten voitoksi. Toki mies tajuaa oman projektinsa ironisuuden: se lepää neulalla lävistettyjen kuolleiden perhosten varassa.

Haahtelan koko tuotannon läpi kulkee tunne pyhyydestä ja rauhasta, mutta ryppyotsaista julistusta niissä ei ole vaan välillä lukijan yllättää naseva ironinen oivallus. Ajatukset ovat välillä niin syvällisiä, että niitä pitää ajan kanssa mietiskellä päästäkseen niiden ytimeen. Silkkaa kauneuttahan tämä on!

Niityn takaa kajasti myöhäisen syksyn valoa, joka teki kaikesta kevyttä, kangastuksenomaista, kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen kuultopaperi.

Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä oli eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista tyhjiin.