KINCAID, JAMAICA: Lucy

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Lucy (1990)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Yhdeksäntoistavuotias Lucy saapuu Länsi-Intian ”saarilta” au pairiksi Yhdysvaltoihin, luultavasti New Yorkiin. Kirja kertoo vuoden ajalta hänen kokemuksistaan Amerikassa, mutta näyttää myös väläyksiä hänen menneisyydestään trooppisella saarella. 

Olin ollut tyttö, jolta odotettiin tiettyjä, ei sinänsä mitenkään kamalia asioita: uraa sairaanhoitajana, velvollisuudentuntoisuutta vanhempia kohtaan, lainkuuliaisuutta ja sovinnaisuuden palvomista. Mutta kun oli ollut vuoden poissa kotoa, se tyttö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Suurkaupungissa moni asia on Lucylle uutta. Hän ajaa ensimmäistä kertaa elämässään hissillä ja pääsee elämänsä ensimmäiseen kerrostaloasuntoon. Hän saa tutustua jääkaappiin, joka pitää ruoat tuoreina useamman päivän ajan. Hän oppii, ettei ilma välttämättä ole lämmin, vaikka aurinko paistaisikin.

Lucyn vauraaseen isäntäperheeseen kuuluvat keltatukkaiset Lewis-isä, Mariah-äiti ja neljä tytärtä. Lucy otetaan hyvin vastaan, vaikka häntä hieman säälitäänkin ”Vierailija-rukkana”. Etenkin Mariah paneutuu Lucyn ilahduttamiseen ja tukemiseen ja niinpä näiden kahden naisen välille kasvaakin vähitellen miltei äidin ja tyttären suhdetta muistuttava rakkaus.

Ristiriitoja syntyy lähinnä luokka- ja kulttuurieroista. Esimerkiksi narsissien näkeminen saa Mariahin iloitsemaan siitä että on elossa, kun taas Lucylle narsissit tuovat mieleen pelkästään pitkän runon, jonka joutui kymmenvuotiaana opettelemaan ulkoa. Narsissit ja kyseinen runo kuuluvat valloittajien kulttuuriperintöön, eivät saarelaisten.

Kiivasluonteinen Lucy töksäyttelee helposti niillekin, joista välittää. Ennen kaikkea Lucy on vihainen äidilleen, joka ei usko tyttölapsen pystyvän etenemään elämässään. Äidin mieliksi Lucy on lähtenyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta onko se sitä, mitä hän itse haluaa?  Lucy ei edes pysty lukemaan äidin lähettämiä kirjeitä - ehkä pelätessään niiden herättävän koti-ikävää.

Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.

Ennen pitkää Lucy oivaltaa, ettei isäntäväen avioliitossa kaikki ole kohdallaan. Hänen myötätuntonsa on hyväuskoisen Mariahin puolella, koska on elämässään nähnyt niin monia epäluotettavia miehiä. Yksi näistä on hänen oma isänsä, joka arvelee siittäneensä noin 30 jälkeläistä.

Huonoista kokemuksista huolimatta Lucy tarkastelee monia tapaamiaan miehiä mahdollisina seksikumppaneina ja odottaa kokevansa näiden kanssa jotain railakasta. Hän ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan kehenkään, vaan pitää suhteensa väliaikaisena huvina ja ajanvietteenä. Pieni vaaran tunne on hänelle vain lisäkiihoke.

Kylmä tuuli oli kuivattanut huuleni väljähtäneen paahtoleivän tuntuisiksi, mutta Paul nautiskeli minusta kuin olisin ollut vastapaistettu kakku. Hän oli iloinen nähdessään minut ja sanoi: ”Minä rakastan sinua”, ja minä ajattelin: Vai tuolta se kuulostaa, kun sitä tarkoitetaan ihan tosissaan.

Vuosi suurkaupungissa kasvattaa Lucya paljon niin itsetuntemuksen kuin tietomääränkin suhteen. Hän on valmis luopumaan asioista, joita on tehnyt vain täyttääkseen muiden odotuksia, ja ryhtyy etsimään omaa tietään. Tulevaisuus näyttää, mihin se vie, mutta tuskin kuitenkaan takaisin kotisaarelle.

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ja feministinen pohjavire. Köyhistä oloista tullut Lucy ihmettelee, millainen ristiriita vallitsee valkoisen amerikkalaisen keskiluokan hyvien tarkoitusperien ja käytännön tekojen välillä. Ihmiset surevat luonnon ja maiseman tuhoutumista, mutta rakentavat silti itselleen taloja näköalapaikoille. Ja hassulta Lucysta tuntuu sekin, että nämä ihmiset uskovat tulevansa onnellisiksi luopuessaan tavarasta.

Kincaidin tyyli on toisaalta napakkaa ja toteavaa ja toisaalta ironista ja liioittelevaa. Lucy-pienoisromaanissa on vain 171 sivua, mutta kirja on niin täynnä hienoja yksityiskohtia ja huomioita, että sen anti on huomattava. Etenkin Lucyn eriskummalliset unet ja luonnehdinnat asioista ovat riemastuttavia.

Hänen hiuksensa laskeutuivat päälaelta epätasaisina, ne olivat kuin merseroitua puuvillaa saksittuna milloin minkäkin mittaiseksi, ja väriltään tukka oli kuin lämmin ruskea takki.

Taivas oli kova ja harmaa, satoi ja pisarat tuntuivat pieniltä kovilta nauloilta – aurinko paistoi joskus, mutta vain heikosti, niin kuin olisi kantanut kaunaa. Huomasin, kuinka kova ja kylmä ja visusti ummessa maa oli.

Jamaica Kincaid oli alun perin nimeltään Elaine Potter Richardson (s. 1949). Hän muutti kuusitoistavuotiaana Antiguan saarelta New Yorkiin au pairiksi ja löysi siellä mielenkiintonsa kohteiksi kirjoittamisen ja valokuvaamisen. Jamaica Kincaid on toiminut kirjailijan työn ohella Harvardin yliopistossa afrikkalaisen ja afroamerikkalaisen kulttuuritutkimuksen professorina.

PS. Yksi Lucyn pohdinnoista: miten Jeesus valmisti tarjoamansa kalat?