Kustantaja: Gummerus 2024
Merja Mäen teos Itki toisenkin on itsenäinen
jatko-osa suuren suosion saavuttaneelle esikoisteokselle Ennen lintuja
(2022). Nyt ollaan Suomen jatkosodassa valtaamalla alueella, missä
suomalaiset – tai karjalaisittain ruotsit – ovat vihollisia, joihin asukkaat
pitävät etäisyyttä samalla kun odottavat omien joukkojen saapumista ja
Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palauttamista.
Opettajaleirille Kainuussa osallistunut Larja matkustaa kesällä
1942 Aunuksen Karjalaan viettääkseen kuukauden loman kotonaan Suurmäessä.
Vaikka vanhaa rajaa alueiden välillä ei enää olekaan, vaaditaan suomalaisten
miehittämälle alueelle pääsemiseksi kulkulupa ja saattaja. Kyydin kotikylään
Larja saa postia Viteleestä Äänislinnaan kuljettavalta Tuomas Alavalta.
Suurmäessä Larja kohtaa monia ahdistavia asioita. Äiti ja
isä on viety neuvostovallan viime hetkillä syvälle itään syytettyinä vakoilusta
Suomen hyväksi. Heidän kohtalostaan ei ole tietoa sen paremmin kuin Larjan
elämänkumppanista, neuvostoarmeijaan pakotetusta Misastakaan. Larjan sisko Pola
puolestaan on raskaana suomalaiselle sotilaalle, eikä ainoana kylän nuorista naisista.
Raskainta Larjalle on kuitenkin se, että rakas Matja-buabo on
hiljalleen hiipumassa pois. Larja ei voi ajatellakaan lähtevänsä tässä
tilanteessa jatkamaan opintojaan, vaan anoo lupaa saadakseen jäädä hoitamaan
isoäitiään. Lupa järjestyy ja lisäksi työpaikka suomalaisen johtajaopettajan
apulaisena kyläkoulussa. Larjan läsnäolo tuo turvaa lapsille, joita yritetään kovalla
vauhdilla suomalaistaa.
Matja on Suurmetsän arvostetuin itkijä ja ”pohjoistuulen
puhaltelema” Larja hänen valintansa perinteen jatkajaksi. Buabo ennättää
tutustua myös kylässä entistä useammin viipyilevään Tuomakseen ja ennustaa,
että Larjalla ja Tuomaksella tulee olemaan vielä yhteinen tehtävä kuolevien
parissa: lääkintämies saattaa ihmiset kuoleman kynnykselle ja itkijä siitä
eteenpäin tuonilmaisiin.
Laatokan saaren pojassa pärskyi vesi, mutta
minussa leyhähteli ja ryskyi puhuri. Tuuli työnteli vedenvirran liikkeelle, tai
vesi työnsi tuulta, ei sillä ollut merkitystä. Vesi ja tuuli olivat yhdessä
tehtävässään.
Vesi kuljetti vainajat tuonilmaisiin, mutta tuuli välitti
viestit. Molempia tarvittiin sillaksi tämän- ja tuonilmaisten välille.
Matja-buabon arkun äärellä Larja virsittelee ensi kertaa
julkisesti. Häntä aletaan arvostaa kylällä aivan uudella tavalla, mutta hän on
silti ahdistunut. Joistakin kyläläisistä paljastuu ikäviä asioita ja jotkut
suomalaiset sotilaat osoittautuvat epäluotettaviksi. Tuomas vetää Larjaa
puoleensa, mutta voiko häneenkään luottaa? Entä suhde Misaan, vaikka tunteet häntä
kohtaan ovatkin jo haalistuneet?
Kun sitten käy selväksi, että Suomi joutuu vetäytymään valtaamiltaan
alueilta, on Larja uusien valintojen edessä. Jos hän jää Polan ja tämän lapsen tueksi,
säästyykö hän rangaistukselta oltuaan niin paljon tekemisissä suomalaisten
kanssa? Selviääkö Pola yksinään, jos Larja pakenee kanta-Suomeen? Miten Larja
itse pärjäisi vieraassa ympäristössä?
Merja Mäen kieli on aistivoimaista ja kaunista, mutta muuttuu
myös rajuksi esimerkiksi kuvatessaan venäläisten lentokoneiden hyökkäystä
Elisenvaaran ratapihalle, missä ihmisjoukot vellovat päästäkseen täyteen
ahdettuihin evakuointijuniin. Karjalaisia sanoja kirjassa on paljon, mutta
niiden merkityksen kyllä useimmiten ymmärtää asiayhteydestä.
Itki toisenkin -romaanissa kuvaillaan myös
aunukselaisia tapoja ja uskomuksia sekä ruokia ja käsitöitä. Erityisen
mielenkiintoista on tutustua syvällisemmin itkuvirsiperinteeseen: miten
itkuvirret rakentuvat, mitä niissä kuuluu olla ja miten itkijä itse kokee
tilanteen.
Aloin apeutumaan sillä tavalla kuin itku vaati, ja
pohjoistuuli ujelsi minut tyhjäksi sanojen tulla. Tarina tekeytyi sanoiksi
jossain silmieni takana, ja syvä henkäys nosti niitä huulilleni.
Jälleen tunteisiin vetoava ja samalla Suomen historian tuntemusta lisäävä teos Merja Mäeltä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti