Seppo Jokinen ottaa dekkareissaan usein kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Hervantalainen – teoksessa hän puuttuu vanhustenhoitoon ja löytää siihen monta näkökulmaa. Moni vanhus haluaisi elää omassa kodissaan niin kauan kuin mahdollista – ja siihenhän myös yhteiskunta periaatteessa kannustaa. Todellisuus ei vain mene yksiin periaatteiden kanssa. Kotona asuva saattaa tarvita muutakin tukea kuin lääkkeiden annostelua ja ruokailun valvomista. Kotiavustajilla ja kotisairaanhoitajilla taas ei aika riitä seurusteluun tai kaupassa käymiseen, vaikka kuinka halua olisi – minuuttiaikataulu määrää kauanko yhden ihmisen luona saa viipyä.Lapset, etenkin tyttäret, joutuvat ottamaan vastuuta, vaikka kaikille ei omaishoitajan rooli sovi. Etenkin muistisairaan vanhuksen kohdalla kärsivällisyys joutuu joka päivä koetukselle. Lisäksi on niitä, jotka vielä aikuisiälläkin katsovat vanhempien olevan velvollisia elättämään ja tukemaan heitä, ja vievät rahaa tai tavaraa joko fyysistä tai henkistä väkivaltaa käyttäen.
Jokisen kirjojen sympaattinen päähenkilö komisario Koskinen joutuu jälleen kerran palamaan kesken kesäloman töihin, koska Tampereella alkaa tapahtua. Ihmisiä pahoinpidellään käsittämättömän raa’asti ja joku uhreista kuoleekin. Onko tekojen takana aina sama henkilö? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Uhreille ei ensi alkuun löydy muuta yhdistävää tekijää kuin ikä eli kyseessä on keski-ikäisiä miehiä ja naisia eri sosiaaliluokista. Lukijalla on pienoinen etulyöntiasema Koskiseen nähden, koska hän pääsee seuraamaan mm. kotisairaanhoitaja Mirkun työpäivää. Yllätyksellinen loppuratkaisu silti on.
Seppo Jokisen teksti miellyttää lämmöllään. Tutuksi tulleiden henkilöiden elämää seuraa mielellään, esimerkiksi onko Koskinen palaamassa yhteen ex-vaimonsa kanssa? Koskinen yrittää kovasti olla karski ja miehekäs, mutta on silti pohjimmaltaan herkkä ja tunteellinen. Kirjassa on myös huumoria:
- Karhunpoika sairastaa. Semmostahan sä hoilasit ja mä funtsin aina, missä kummassa se karhunpenikka oli koheltanut häntänsä kipeäksi.
- Koheltanut?
- No kun se laulu meni jotenkin niin, että häntää helliikäämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti