SHAMSIE, KAMILA: Jumala joka kivessä

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: A God in every stone

Suomennos: Raimo Salminen

Nuori englantilainen säätyläisnainen Vivian Rose Spencer on päässyt arkeologisten tutkimusten makuun, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen vie hänet vapaaehtoistyöhön sotasairaalaan. Tosiasiassa kyseessä on pikemminkin halu miellyttää isää kuin isänmaallinen innostus. Seurauksena on henkinen romahdus, josta toipuakseen Vivian matkustaa Intiaan. Sieltä, Peshawarista, saattaa löytyä merkittävä muinaisaarre Persian kuningas Dareios I:n ajalta, vaikka monet pitävätkin tietoa pelkkänä myyttinä. Intialaisia itseään maan värikäs menneisyys ei tunnu erityisemmin kiinnostavan, mutta ainakin yhden Vivian saa palavan innostuksen valtaan: nuoren Najib-nimisen pataanin. Najibin vanhempi veli yrittää katkaista ystävyyden alkuunsa. Qayyum on lähtenyt innokkaana Eurooppaan sotimaan Britannian puolesta ja menettänyt Ypresin taistelussa toisen silmänsä. Sankarin kohtelua hän ei ole kuitenkaan saanut, vaan tuntenut toipilasaikanaan Brightonissa olevansa pelkkää epäilyttävää pohjasakkaa.

Kirjassa ohitetaan melko viitteellisesti ensimmäisen maailmansodan kauheudet, joista on runsaasti kuvauksia olemassa jo entisestään. Myös Turkissa vuonna 1915 tapahtunut armenialaisten kansanmurha nousee esiin ainoastaan lyhyinä mainintoina, vaikka sillä onkin erittäin ratkaiseva vaikutus Vivianin elämään ja kehitykseen. Naiivi usko viranomaisiin järkkyy, kun Vivian ymmärtää tulleensa houkutelluksi inhottavaan petokseen. Toinen Viviania rajusti kasvattava tapahtuma sattuu Peshawarissa 1930. Britannian siirtomaa-armeijan sotilaat avaavat tulen väkijoukkoa vastaan ja surmaavat lukuisia väkivallattoman vastarinnan kannattajia – ja yrittävät sitten peittää ja salata tekonsa.

Intialaisten itsenäisyystaistelun ohella tärkeänä teemana on naisen tasa-arvo. Vivian on omaan aikaansa nähden harvinaisen itsenäinen nainen, joka ei jää miesten jalkoihin eikä pelästy arvostelua. Hyvin tulee esille se, että siirtomaavallan aikaisessa Intiassa nuori nainenkin on etuoikeutettu kun vain kuuluu valkoihoiseen herrakansaan.

Jumala joka kivessä on paksu kirja ja sisältää paljon asiaa. Shamsiella on silmää yksityiskohdille, onpa kyse sitten kukkivista puutarhoista, helteen aiheuttamasta tukaluudesta tai palomiehistä huuhtomassa verta pois katukiviltä.

Elettiin yltäkylläisyyden vuodenaikaa: oksat olivat taipuneet hedelmiensä painosta; hyönteiset kiehäsivät kuin humaltuneina puiden lomassa ja törmäilivät päin oksia.

Tarinankertojien katu tulvi. Vettä virtasi sen koko pituudelta kuljettaen mukanaan rojua: kenkiä, lankunpätkiä, vaatteita, puoliksi syöty omena. Paikalle ilmestynyt varis syöksähti kohti jotakin kiiltävää, kastoi nokkansa veteen ja kohosi taas ilmaan hätäisin siiveniskuin. Palomiehet pesivät katua letkuilla, ja ratsuväki piti vartiota.

Missä vainajat olivat, missä loukkautuneet?

Joissakin kohdin kirjan jännite hieman herpoaa ja samalla lukijan tunne siitä, että ollaan tapahtumien keskellä. Kirjan loppupuoli sen sijaan on kuin trilleristä, kun Vivian ja Qayyum alkavat yhdessä etsiä salaperäisesti kadonnutta Najibia. Pataanimiesten välisen rakkaus ja uskollisuus on koskettavaa, sillä se ei rajoitu pelkästään sukulaisiin vaan ulottuu myös ystäviin ja aatetovereihin. Ja sitten se suuri arvoitus: onko muinaisaarre tosiaan olemassa?