Kustantaja:
Tammi 2019
Alkuteos: En
finir avec Eddy Bellegueule
Suomennos: Lotta Toivanen
Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En
tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys
nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.
Pohjoisranskalainen Picardien kylä on vielä 1990-luvulla
varsin takapajuinen ja sisäänpäinlämpiävä. Harvat lähtevät muualle, vaan miehet
tekevät raskasta fyysistä työtä tehtaalla ja naiset ovat kotiäitejä tai sitten
kassaneitejä ja kotiavustajia. Useimmat ovat köyhiä, kouluttamattomia ja
viinaan meneviä. Tappelut ja perheväkivalta kuuluivat asiaan.
Eddyn perhe on kaikilla mittareilla äärimmäisen köyhä. Valtion
tuki on niin pieni, ettei rahaa aina riitä edes ruokaan. Joskus isä saa
kalastettua, mutta toisinaan apua on kerjättävä naapureilta ja sukulaisilta tai
tyydyttävä pelkkään maitoon. Lääkärin puoleen käännytään vain todellisessa
hädässä (jos silloinkaan), hampaita ei hoideta lainkaan ja koko perhe kylpee samassa
vedessä säästääkseen lämmityskuluissa.
Hyvä puoli on se, ettei Eddyn isä humalapäissäänkään ole
väkivaltainen perheenjäseniään kohtaan. Muuten hän on kyllä kova tappelupukari
ja vihamielinen ainakin suhteessa arabeihin, juutalaisiin ja porvareihin.
Seitsemäntoistavuotiaana ensimmäistä kertaa raskaaksi tullut äiti taas on
jälkikasvunsa suhteen melko välinpitämätön. Kummankin vanhemman mielestä kovuus
ja kurittomuus ovat ihailtavia ominaisuuksia, joten Eddystäkin yritetään koulia
miehistä miestä, kovista.
Vanhempien hämmennykseksi Eddy osoittautuu alusta lähtien muista
poikkeavaksi. Hän puhuu kimakalla äänellä, elehtii koko ajan käsillään, kävelee
tyttömäisesti ja on laiha (kun muut perheenjäsenet ovat ylipainoisia ihan
omasta halustaan). Hän ei pidä jalkapallosta, räpistä tai videopeleistä, vaan
liittyy koulun teatterikerhoon ja pitää popmusiikista ja nukeista.
Pientä Eddyä ei kylässä vielä nimitellä, ihmetellään vain.
Tilanne muuttuu, kun Eddy kymmenvuotiaana siirtyy uuteen kouluun ja saa
kimppuunsa pari hieman vanhempaa kovista. Homo-Söpöliini-Eddyä hakataan miltei
päivittäin syrjäisessä käytävässä, jonne niin kiusaajat kuin kiusattava
hakeutuvat kuin yhteisestä sopimuksesta. Eddyn kohdalla kyse lienee häpeästä:
kun kiusaaminen kuitenkin on väistämätöntä, on parempi että se tapahtuu muiden
katseilta piilossa.
Eddy päättää muuttua käyttäen mantraa Tänään mä oon kovis.
Hän yrittää madaltaa ääntään, kävellä rehvakkaasti, omistautua miehisiin
puuhiin ja ennen kaikkea hankkia tyttöystävän. Tosin ruumis taitaa tässä
tapauksessa olla henkeä voimakkaampi.
Olin aina ja kaikkialla saanut kuulla, että tytöt
tykkäävät pojista. Jos tykkäsin pojista, olin siis väkisinkin tyttö. Haaveilin,
että ruumiini muuttuisi, että jonakin päivänä saisin yllätyksekseni huomata
penikseni hävinneen. Kuvittelin, miten se jonakin yönä nahistuisi ja sen
tilalla olisi aamulla tytön sukuelin. Ei enää yhtään tähdenlentoa ilman
toivomusta, että en olisi enää poika.
Louis lakonisen toteava tyyli vain lisää tapahtumien
järkyttävyyttä. Pieni poika joutuu kokemaan suvaitsemattomuuden ja
tietämättömyyden taakan ympäristössä, josta pakeneminen tuntuu lähes
mahdottomalta. Hänen vanhempansa eivät suinkaan ole tunteettomia, mutta
elämänkokemukset eivät ole opettaneet heitä selviämään täysin oudosta tilanteesta.
Pientä huumorin pilkahdusta tulee kursiivilla kirjoitetuista puhekielisistä
repliikeistä, jotka kertovat puhujista paljon. Lotta Toivasen käännös on oivallinen.
Vuonna 1992 syntynyt Édouard Louis (vuoteen 2013 asti Eddy
Bellegueule) kirjoitti omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa Ei enää Eddy
21-vuotiaana. Ensimmäinen kustantaja, jolle hän käsikirjoitusta tarjosi, hylkäsi
sen perustellen, ettei nykyajan Ranskassa voi olla kirjassa kuvatun kaltaista
köyhyyttä. Ilmestyttyään vuonna 2014 teos oli kuitenkin todellinen arvostelu-
ja myyntimenestys ja herätti kiivasta poliittista keskustelua. Louis on myös sukunsa
ensimmäinen yliopisto-opiskelija – hän ei tosiaankaan ole enää Eddy vaan
Édouard!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti