Kustantaja: Aviador 2020
Alkuteos: Kaks armastuslugu
Suomennos: Outi Hytönen
Vuonna 1970 syntynyt virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa
sekä runoa että proosaa viroksi, englanniksi ja hieman suomeksikin. Suomeksi
häneltä ovat ilmestyneet runokokoelma Rakkauden aakkoset (Savukeidas
2015) ja romaani Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki 2017). Kätlinin tyttären Hanneleele Kaldmaan (s.
1992) esikoisteos, runokokoelma Oliver, ilmestyi 2018.
Kirjassa vuorotellaan kahdessa aikatasossa. Yhdessä tasossa
Kätlin kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina ensimmäisistä muistikuvista
siihen asti, että on valmis lähtemään pois lapsuudenkodistaan. Toisessa
aikatasossa kuvataan Kätlinin ja Annin (Hanneleelen) vuonna 2013 tekemää
vaellusmatkaa Santiago de Compostelaan Pohjois-Espanjassa.
1970-luvun Neuvosto-Virossakaan kaikki ihmiset eivät ole
samanarvoisia, sen Kätlin oppii jo koulussa. Kaikista parhaiten menestyvät
vaaleahiuksiset ja sinisilmäiset ”hyvien” perheiden lapset, kun taas tummat ja huonotaustaiset
koululaiset eivät lahjakkainakaan saa armoa opettajien silmissä. Kätlin
menestyy tummista hiuksistaan huolimatta, koska isä kolhoosin
pääkarjankasvattajana sijoittuu lähelle eliittiä.
Perheen pitää asemansa säilyttääkseen näyttää ulospäin
siloista julkisivua, joten äitikin ottaa maireasti vastaan opettajien kehut
Kätlinin lahjakkuudesta ja kiltteydestä. Kulissien takana on toisenlaista. Äiti
mitätöi ivallisesti lastensa saavutukset, polttaa näiden piirustukset ja
kirjoitelmat, tuhoaa kirjoja lukuun ottamatta kaikki rakkaat tavarat,
pahoinpitelee lapset mustelmille ja haavoille.
Äiti on perheen ehdoton auktoriteetti, jota isäkään ei
uskalla vastustaa. Äiti karjuu. Äiti heittelee ja rikkoo tavaroita. Äiti etsii
pahiten loukkaavat asiat. Avioero ei ole yllätys, mutta äidin hoiviin jääneille
lapsille koittaa niin ankeat ajat, että Kätlin yrittää itsemurhaa useampaan
otteeseen. Vielä aikuisenakin hän näkee ahdistusunia, vaikka silloin jo
ymmärtää jossain määrin sen, miksi äidistä tuli sellainen kuin tuli.
Kätlinin ja Annin välit ovat läheiset ja lämpimät, lähes
toverilliset ilman auktoriteettiasetelmaa. Kumpikin huolehtii toisesta
tilanteen mukaan; välillä Kätlin on kaksikosta voimakkaampi ja välillä
Anni. He sallivat toisilleen myös rauhan olla välillä itsekseen.
Kiinnostava on tämän tien kosketus. Se menee jaloista
päähän ja avaa kierteitä.
Kolmetoista päivää kestävästä vaelluksesta äiti ja tytär
kertovat päiväkirjamerkintöjen muodossa, kumpikin aina oman näkemyksensä päivän
tapahtumista. On huomioita ympäristöstä, yöpymispaikoista, säästä, vaelluksen vaivoista
ja ennen kaikkea matkan aikana tavatuista ihmisistä. Joukko on kansainvälistä,
mutta kielivaikeudetkaan eivät estä yhteishenkeä. Kullakin on ollut omat syynsä
lähteä vaellukselle ja kukin saa siitä erilaisen annin.
Esipuheessaan Kätlin kertoo, ettei voinut olla
kirjoittamatta Kaksi rakkaustarinaa -teosta, vaikka tiesi, mitä siitä saattaisi
seurata. Hänen mukaansa kirja on ennen kaikkea seitsemänkymmenluvulla
syntyneiden kirjoittamatonta historiaa, mutta samalla myös tarina ajastamme. Asiasisällöltään
kirja on mielenkiintoinen ja nautintoa lisää runollinen kieli taitavasti
käytettyine toistoineen.
Vanhempiemme eletyt ja elämättä jääneet elämät riippuvat
kauloissamme kuin myllynkivet. Vaikka meillä ei ole mitään tekemistä niiden
elämättömien elämien kanssa… Minä joka liitin yhteen ihmiset, joiden ei ehkä
olisi pitänyt olla yhdessä. Minä joka olen syntymästäni lähtien elänyt jokaisen
päiväni syyllisenä. Tapahtuipa kotona mitä hyvänsä, minä sain aina osani, olin
syyllinen tai en… Minun ei tarvitse keksiä mitään. Riittää kun kerron tytöstä,
joka kasvoi virolaisessa takapajulassa ja tahtoi kirjailijaksi. Tytöstä, joka
rakasti niin, että siitä rakkaudesta syntyi pieni Peukalo-Liisa, jota on
rakastettu aivan alusta asti, joka on aina ollut toivottu ja joka ei ole
syyllinen mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti