Kustantaja: Siltala 2024
Vedestä ja surusta -teoksen kertoja on 34-vuotias suomalainen
nainen, jonka nimeä emme saa missään vaiheessa tietää. Hän on matkustanut
kahdeksi kuukaudeksi Islantiin ja majoittunut Laugarvatnin pikkukylässä sijaitsevan entisen hampurilaisravintolan tiloihin. Naisella on kaikkiaan kolme kämppistä,
joista kukin ovat hakenut vuokralaiseksi Gullknistaniin työskennelläkseen
jonkin projektin parissa. Naisen projektina on kirjoittaa kirja kokemuksistaan.
Käy ilmi, että nainen on sairastunut rintasyöpään 27-vuotiaana
eli epätavallisen nuorena. Erittäin yksityiskohtaisesti nainen kuvaa, miten syöpädiagnoosin
jälkeen ”noitanaiset” eli kirurgit käyvät naisen ruumista läpi (mitkä osat
saan pitää vielä ja mitkä osat sairaus vie) ja sopivat kahdeksan tuntia
kestävän leikkauksen yksityiskohdista.
Yhtä tarkkaa on selostus hoidon eri vaiheista,
kuntoutuksesta ja vertaistukiryhmän kokoontumisista. Nainen ymmärtää, ettei
hänen kokemuksensa ole suinkaan pahimmasta päästä, mutta tuntee silti surua ja
paniikkia. Epäonnistumisen tunne vaivaa, oma minuus on hukassa ja ruumiskin
vieras. Tavoittelepa siinä tavallisuuden illuusiota! Toki huumoriakin löytyy,
esimerkiksi kuvauksessa omahoitajasta:
Hoitajasta tulee mieleen Disneyn Lumikki. Hänellä on
musta polkkatukka, punainen panta ja niin lempeä luonne, että metsäkauriit
luultavasti käpertyvät nokosille hänen terveyssandaaliensa juureen.
Naisen tärkeimpänä tukena on tyynen rauhallinen avopuoliso
Johan, joka tarpeen mukaan saattaa olla myös kuivan asiallinen ja karski. On
selvää, että nuorta naista askarruttavat syöpähoitojen vaikutukset
hedelmällisyyteen ja myös mahdolliset perinnöllisyystekijät, sillä naisen äiti
ja jotkut muutkin lähipiiristä ovat sairastaneet samaa tautia. Ajatus
kuolemasta muuttuu näiden kokemusten myötä.
Matka Islantiin on ollut haave, jonka toteuttamista nainen
ei uskalla enää lykätä pidemmälle. Hän on halunnut piiloutua kauas ja kokea totaalista
tapahtumattomuutta. Toive toteutuu: kylä on syrjäinen, vain läpiajopaikka
turistien suosimalla kierroksella. Luonto on lähellä käsittämättömän laajoine
näkymineen, vuorineen, järvineen ja pilvineen. Äänineen ja tuoksuineen.
Myrskyineen. Ja aina ovat läsnä korpit, ajatuksen ja muistin symbolit.
Nainen ei kovin nopeasti solahda kämppistensä
kansainväliseen piiriin, vaan samoilee yksinään lähivuorella ja vierailee kylän
uimalassa. Kirjoitustyö ei juurikaan etene, vaan paperille siirtyy vain irtonaisia
katkelmia. Naisen tarkoituksena oli saada muistikuvat sairausajasta
järjestykseen, mutta niihin palaaminen tuntuukin kutsuvan kaiken tapahtumaan
uudelleen. Nainen on itkuherkkä ja levoton.
Minä olen terve ja sairas, kaikki samassa kehossa, kaikki
samaa, vain eri olomuodot. Niin kuin pilvet ovat vettä, niin kuin usvat ja
lähteet. Niin kuin sateet ovat, niin kuin kyyneleet ja purot. Niin kuin
jäätiköt ja kuumat joet.
Vähitellen kämppikset lähenevät toisiaan ja yksittäisistä
henkilöistä muodostuu kokonaisuus, lauma. Keskustelut kunkin kipeistä asioista
ovat luontevia eikä kukaan häpeä itkuaan. Lohduttaminen on vähäeleistä,
sanatonta ja lopulta suomalainenkin pystyy halaamaan ystäviään. Ehkä elämä
sittenkin kantaa!
Vedestä ja surusta -teoksen sairauteen liittyvä osuus
voisi toimia vertaistukena toisille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille,
sillä se käsittelee asiaa monipuolisesti ja tunteikkuudesta huolimatta liikaa paisuttelematta. Kirjan kieli on vähäeleistä ja kirkasta. Siinä on huumoria, runollisuutta ja
oivaltavia vertauksia. Siinä on ilmaisuvoimaisia verbejä ja vauhtia. Joskus
lauseet kiteytyvät aforismeiksi:
Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina
omistajalleen.
Ruumis paljastaa pelon ja surun silloinkin, kun järki
väittää kaiken olevan kunnossa. Kun luulee kulkevansa tukevalla maalla, kroppa
väriseekin Richterin asteikolla viiden tai kuuden tienoilla
Olen selvinnyt säikähdyksellä. Niin kai sanotaan kun
jäädään henkiin… Mutta kuinka selvitä siitä säikähdyksestä?
Kuollut kuin kivi, sanotaan… Mutta eihän kivi ole kuollut,
se ei vain elä ihmisyyden sykliä. Ei ihminen kelpaa kelloksi kaikelle.
Ajattelen veden, tuulen ja kiven aikaa.
Salli Kari (s. 1986) on helsinkiläinen teatterilavastaja ja
kokonaisvisualisti, joka on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelu
korkeakoulusta. Vedestä ja surusta on hänen esikoisteoksensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti