BRANDER, JUHANI: Amerikka

Kustantaja: WSOY

Eden on lounaisrannikolla sijaitseva vanha saaristolaiskunta, jossa 1950-luvun puolivälissä vielä eletään muualta Suomesta kadonneiden tapojen mukaan. Pontikkaa keitetään, hylkeitä ja hirviä metsästetään vuoden ympäri, hevonen toimittaa traktorin virkaa. Oma murrekin saarelaisilla on: raivoraitis on sahdinvaras, hautausmaa lonkanvetotila ja nyrkkeilyottelu rystysluoteilu.

Kolmatta luokkaa koulussa käyvä Kaarlo asuu Hittolan tilalla yhdessä mummonsa kanssa. Tummahiuksisen Kaarlon isä oli saksalainen sotilas, joka hylkäsi raskaana olevan morsiamensa poistuessaan Suomesta. Siinä tilanteessa yksinäinen äiti koki mummon kertoman mukaan ainoaksi mahdollisuudekseen lähteä Amerikkaan. Muistona hänestä Kaarlolle jäi vain päiväkirja.

Kaukana äitisi asuu.

Mutta kuinka kaukana?

Amerikan maassa.

Missä se on?

Lännessä.

Miten sinne pääsee?

Meren yli. Meren yli sinne pääsee.

Onko sinne pitkä matka?

Riippuu. Joillekin elämänmittainen, toisille muutaman päivän.

Koulussa Kaarlo saa huonoja arvosanoja, vaikka hänen vastauksensa ovatkin useimmiten oikein (ja aina yleiskielellä, koska mummo vihaa murretta). Opettaja ei myöskään puutu kiusantekoon, jonka kohteeksi Kaarlo joutuu lähes päivittäin taustansa ja köyhyytensä vuoksi. Poika noudattaa mummonsa Suuren Kirjan ohjetta eikä ryhdy tappelemaan. Ystäviä hänellä ei ole - jollei ehkä Leena,,,

Mummon tulkinnat Raamatusta ovat melko vapaamuotoisia – erään naapurin mukaan hänellä on ”rietas ja naiselle sopimaton suu”, minkä helposti punasteleva Kaarlokin allekirjoittaa. Luontoa mummo kuitenkin kunnioittaa syvästi ja on opettanut lapsenlapsensakin näkemään elämän monimuotoisuuden ja pyhyyden. Mummo muistaa aina kumartaa pihapiirin ja metsän haltijoille ja lausua niille sopivat manaukset.

Mummo on alkanut sairastaa, romahtamisen partaalla olevassa talossa lutikat jylläävät ja ruokakellari on tyhjä. Joskus Kaarlo saa syödäkseen vain ratamonlehtiä, mutta koulussa kiltti keittäjä ammentaa hänen lautaselleen niin monta annosta kuin poika vain jaksaa syödä. Naapuritilalliset palkkaavat resupekan joskus säälistä erilaisiin töihin: perunannostoon, nuotan vetoon, hylkeenpyyntiin.

Väistämättä koittaa mummon kuoleman hetki. Kaarlo on sen jälkeen tarkoitus sijoittaa poikakotiin, mutta pojalla on toiset suunnitelmat. Hän lähtee äitinsä luo Amerikkaan! Hieman tarvikkeita veneeseen pakattuaan Kaarlo lähtee soutamaan kohti suurta merta, saattajanaan hylje – kenties se kuutti, jota Kaarlo ei aikoinaan pystynyt tappamaan. Kuvaus matkasta riipaisee todella syvältä.

Branderin romaani Amerikka on kertomus eräästä eristäytyneestä yhteisöstä. Huumoria kirjaan tuo ennen kaikkea mummon värikäs hahmo, mutta syvimmät tunteet lukijassa herättää kyllä rikkaan mielikuvituksen omaava Kaarlo. Edenin saarta ei esitetä Onnelana, vaan esille nousevat myös ongelmat kuten troolikalastuksen köyhdyttämät kalavedet, sodasta vammautuneina palanneiden jättäminen vaille tukea, heikoimpien alistaminen menestyneiden mielivallalle.

Amerikka on ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia romaaneja. Erityisesti sen vaihteleva kieli ja tarkoin havainnoidut luonnonkuvaukset ovat upeita!

Sinivuokot nousivat kauneuteensa tukehtuneina, silti niin arkoina, katseita vahtien. Pajunkissan ruskeita nyöriä keriytyi esiin vaaleaturkkisine luomineen, korppien taisteluäänet kuuluivat metsästä, kiurujen eroottinen manaus. Kevään kakofonia oli taisteluhuutojen, reviirisotien ja elintilan metakkaa. Vehreys värjäsi maan ihon, nuppujen orastava sinfonia lauloi uudelleensyntymän ihmettä.

KÄHKÖNEN, SIRPA: 36 uurnaa : väärässä olemisen historia

Kustantaja: Siltala 2023

Rakas äiti,

tänä yönä sinun pitää lähteä.

   Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.

Vuosi äidin kuoleman jälkeen kirjailija tuntee, että tämän on vihdoinkin aika poistua elävien rinnalta. On tullut aika kuvitella äiti yhden yön ajaksi vierelle ja pohtia, miksi äidin ja tyttären välinen suhde oli niin vaikea. Ei tuomiten, vaan pyrkien ymmärtämään. Myöhemmin kirjailija tapaa muitakin edesmenneitä Tuonen tytin toimiessa kirjurina ja ohjaajana. 

Riitta-äiti oli arvaamaton; joskus täysin lamaannuksissa ja joskus lähes maaninen. Hän kuohahti helposti ja saattoi silloin loukata tytärtään aivan tietoisesti, nautiskellen, ilmeitä tarkkaillen. Äiti huusi tyttärelleen: Sinä olet tuhonnut minun elämäni. Tai soimasi: Eihän tuosta yhestä mäträkkeestä oo minkään tekijäks.

Jossain vaiheessa tytär ei enää alistunutkaan nöyryytykseen, vaan piti puolensa ja sanoi vastaan. Ei ottanut syytä niskoilleen asioista, joita ei ollut tehnyt. Tunsi, että hänen sisimmässään oli alue, jota kukaan ei saa koskea eikä repiä. Niin hänestä tuli äidin silmissä kauhea ongelmalapsi, kova ja kylmä.

Riitan suhde omiin vanhempiin oli vaikea. Anna Heleena, oli maaseudulta Kuopioon tullut lestadiolaistyttö, joka joutui raskauden vuoksi avioliittoon. Hän sai anopin, joka ei koskaan hyväksynyt miniäänsä, ja miehen, joka oli pitkiä aikoja aatteensa vuoksi Tammisaaren vankileirillä tai pakotettuna sotimaan. Punikinvaimon leimaa kantava täysin epäpoliittinen Anna Heleena joutui hoitamaan ja elättämään perheensä yksinään.

Äitisi Anna Heleena sanoi sinulle, kun olit teini: "Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollu."… Sinä sanoit minulle, kun minä olin teini: "Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain."

Väsynyt Anna Heleena ja sodasta sairaana palannut Lauri-isä eivät jaksaneet tukea varttuvaa tytärtään – etenkään Riitan kaltaista ärhäkkää, voimakastahtoista ja herkkää lasta. Ei toteutunut viisaan diakonissan neuvo: laps pittää ymmärtee kotona. Riitta kaipasi isänsä huomiota ja sai sitä provosoimalla, mutta sellainen läheisyys ei ollut hellää vaan väkivaltaista. Hän saattoi hyvinkin olla kateellinen tyttärensä isovanhemmiltaan saamasta ehdottomasta rakkaudesta.

Riitan tulevaan elämään vaikutti merkittävästi 15-vuotiaana koettu onnettomuus, jossa bussi ja järjestelyveturi törmäsivät toisiinsa. Bussissa matkustajana ollut Riitta sai pahan päävamman, joka luultavasti oli jatkossa syynä hänen tasapainottomaan käytökseensä, eräänlaiseen jarrujen puutteeseen. Asiaa eivät parantaneet alkoholin ja amfetamiinia sisältävän laihdutuslääkkeen käyttö.

Tapahtumia yhdistellessään kertoja ymmärtää, että etenkin vahinkoraskaus asetti Riitan tilanteeseen, jossa häneltä odotettiin asioita, joihin hänen rikkonaiset aivonsa eivät pystyneet. Hän oli liian ylpeä hakeakseen apua tai ottaakseen vastaan neuvoja, turhautui ja hädässään ryhtyi puolustautumaan kaikkia vaatimuksia esittäviä – jopa omaa lastaan – vastaan.

Ymmärrän, ei tämä ole helppoa sinulle, äiti. Et eläessäsi halunnut kiitosta etkä rakkautta, korjaan: halusit, sen kaipuu paistoi sinusta kauas, mutta et ottanut sitä vastaan. Koska se olisi ollut heikkoutta? Eikä kenellekään saanut näyttää heikkoa kohtaa…

Aamun koittaessa perunkirjoitus on valmis ja kertojalle on kirkastunut, ettei hänen äitinsä suinkaan ollut paha ihminen, vaan särkynyt. Nyt tytär voi tuntea häntä kohtaan myötätuntoa ja myös pieneksi lapseksi muuttunut äiti vapautuu kaunoistaan päästessään odottavan isänsä syliin. Tuonen tytin on aika ohjata kertoja pois kuolleiden parista.

36 uurnaa : väärässä olemisen historia on äärimmäisen avoin omaelämäkerrallinen teos. Kiihkeä ja runollinen teksti aaltoilee tunnetilasta ja tyylilajista toiseen ja vetää lukijankin mukaan surusta nousseisiin mielikuviin, kunnes lopussa koittaa lempeä vapahdus. Sirpa Kähköselle ominainen sydämen viisaus ja kyky ymmärtää ihmisiä näkyy myös tässä teoksessa.

PS. Kirjan nimi tulee siitä, että aiempien sukupolvien hankkimaan ja arkuille mitoitettuun sukuhautaan mahtuisi nyt neljän arkun sijasta 36 uurnaa. Epävarmaa on, tuleeko ainaishautana hankittu hauta säilymään.

 

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 2. Katsokaa kun tanssimme

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Regardez-nous danser

Suomennos: Sampsa Peltonen

Katsokaa kun tanssimme on toinen osa Leïla Slimanin Toisten maa -trilogiasta ja jatkoa teokselle Sotaa, sotaa, sotaa, jossa ranskalainen Mathilde ja marokkolainen upseeri Amine tapasivat vuonna 1944 Elsassissa, rakastuivat ja menivät naimisiin. Mathilde matkusti Marokkoon eksoottisen seikkailun toivossa, mutta edessä olikin vuosia kestävä ankara aherrus Aminen perimällä maatilalla Meknèsissä. Sarja perustuu osittain Slimanin oman suvun tarinaan.

Katsokaa kun tanssimme -teos käsittelee vuosia 1968–1974. Marokossa vallitsee poikkeustila, parlamentti on erotettu ja perustuslaki hyllytetty. Kapinoitsijoita kohdellaan ankarasti ja jopa lukiolaisia ammutaan. Kuningas Hassan II vakuuttaa tukevansa erityisesti maataloutta, mutta keskittyy lähinnä pönkittämään omaa valtaansa. Hänellä on onni mukanaan, sillä hän selviää hengissä attentaateista ja armeijan vallankaappausyrityksestä. Maareformin hän aloittaa vuonna 1972.

Amine on ostanut edullisesti pari naapuritilaa ja vaurastunut, joten hän on nyt kelvollinen seurapiireihin ja rotaryklubiinkin. Hän on komea kuin filmitähti, hyvä tanssimaan ja kovasti naisten suosiossa. Mikään ei kuitenkaan tuo Aminelle turvallisuuden tunnetta, vaan hän pelkää koko ajan velkaantumista ja konkurssia. Aviopuolisona hänestä on tullut etäinen ja valtaansa korostava ja työnantajana kova ja joustamaton.  

Mathilde ei viihdy seurapiiritilaisuuksissa, joissa tuntee itsensä kömpelöksi ja elähtäneeksi. Kotona hän saa syytöksiä laiskottelusta ja tuhlailusta, vaikka on oikeastaan se, joka pitää kodin pystyssä ja maatilan kirjanpidon kunnossa. Marokkolaisessa kulttuurissa naisella vain ei ole kovin suurta arvoa, mistä todistaa Aminen kauniin ja kapinallisen Selma-sisaren dramaattinen kohtalokin. Vanhat kaunat estävät kuitenkin naisia yhdistämästä voimiaan.

Jokaisen silitetyn paidan, kiillotetun kengän ja vyön päällä pömpöttävän vatsan takana Mathilde näki naisen kädet. Jääkylmään veteen kastetut kastiketahroja suovalla kuuraavat kädet. Kädet täynnä pieniä palovammoja ja haavoja, jotka eivät ehtineet arpeutua… Amine kuvitteli, että Mathilde tekee tuon kaiken silkasta rakkaudesta, ja Mathilden teki mieli huutaa: ”Se, mitä minä sinusta teen silkasta rakkaudesta, se on työtä!”

Katsokaan kun tanssimme -teoksessa keskitytään paljolti seuraavan sukupolven jäseniin. Aminen ja Mathilden tytär Aïcha opiskelee Strasbourgissa lääkäriksi. Hän on totinen ja syrjäänvetäytyvä nuori nainen, joka syventyy täysillä opintoihinsa, koska muiden joukossa tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja tyhmäksi. Suhtautuminen ”afrikkalaiseen” on usein ennakkoluuloista ja kommentit rasistisia.

Vieraillessaan neljän opiskeluvuoden jälkeen kotona Aïcha tuntee itsensä jälleen muista poikkeavaksi ja vieraaksi. Isän toiveesta hän auttelee Mathildea sairastuvalla ja osoittautuu varsin päteväksi, mutta ei aina kiitollisuudella vastaanotetuksi. Mathilde on saavuttanut kyläläisten luottamuksen, mutta tuntee nyt itsensä pelkäksi puoskariksi. 

Kouluaikaisen ystävänsä seurassa Aïcha osallistuu nuorison hillittömään ilonpitoon, mutta tapaa myös vakavahenkisen taloustieteiden opiskelijan Mehdin, joka haluaisi uudistaa marokkolaista yhteiskuntaa ja jota ystävät siksi kutsuvat Karl Marxiksi. Miehen vaikutuksesta Aïcha alkaa havainnoida elinympäristöään ihan uudella tavalla. Perustuuko hänen perheensä - ja koko marokkolaiseliitin - vauraus heikommassa asemassa olevien hyväksikäytölle?

Hän ei ollut ikinä tullut katsoneeksi kunnolla kaikkia kotimaansa naisia ja miehiä, heidän kurjia elinolojaan, kaikkea sitä puutetta. Niitä miesjoukkoja, jotka passitettiin sotimaan toisten puolesta, kuolemaan toisten puolesta, uhraamaan parhaat vuotensa ja voimansa työnteon alttarille. Toisten puolesta.

Aïchan veli, kahdeksantoistavuotias Selim, on ajelehtija. Hän joutuukin etsimään omaa tietään varsin epäsovinnaisilta tahoilta kuten esimerkiksi marokkolaisten keskuudessa suurta hämmästystä aiheuttavista hippiyhteisöistä, kunnes lopulta irtaantuu perheestään täysin. Aminelle tämä aiheuttaa kalvavaa ahdistusta: kuka rupeaa aikanaan hoitamaan maatilaa, jonka eteen hän on uhrannut niin paljon?

Kun hän makaa haudassa, näillä mailla patsastelee joku toinen, josta Aminen ei tiedä mitään ja joka voi vaikka tuhota kaiken. Ajatus riivaa häntä, eikä hän ymmärrä, miksi on saanut osakseen tällaista kiittämättömyyttä.

Kirjan lopussa ollaan vuodessa 1974. Aïcha on läheistensä epäilyistä ja paheksunnastakin huolimatta erikoistunut naistentauteihin ja synnytyksiin, koska haluaa auttaa nimenomaan naisia. Hän on naimisissa, mutta silti täysin itsenäinen oman tiensä kulkija. Nyt Amine ja Mathilde ovat saaneet ilouutisen: heille on syntynyt tyttärentytär! Tieto nostaa jo unohdetuiksi luullut tunteet pintaan ja purkaantuu tanssiksi.

Ja sitten pariskunta oli keinunut siinä pitkien palmujen alla sylikkäin joulukuun viimassa, vaikka ympärillä oli lauma epäuskoisena tuijottavia kuiskuttelevia naisia. Amine ja Mathilde olivat tanssineet, ja jotkut naisista vannoivat myöhemmin, että isännän poskilla valui kyyneliä ja emäntä toisteli arabiaksi: ”Olethan sinä onnellinen, olethan?”

Tanssijoita ja tanssin katsojia kuvataan myös esimerkiksi Aïchan häiden yhteydessä. Siinä tilanteessa korostuvat Marokossa vallitsevat luokkaerot, sillä katsojat ovat varjossa lymyileviä köyhiä kyläläisiä ja tanssijat vaurasta marokkolaiseliittiä ulkomaalaisine ystävineen. Marokkolaisuuteen juhlissa ei viittaa mikään. Samankaltaisilla tuokiokuvilla Slimani konkretisoi muitakin marokkolaisen yhteiskunnan piirteitä: kaikkialla rehottavaa korruptiota, turismin vaikutusta, naisten huonoa asemaa, yläluokan itsekeskeisyyttä ja opportunismia, omasta kulttuurista irtaantumista.

Eivät he niin erilaisia olleet kuin samassa illallispöydässä istuvat arabit, nuo elegantit ja avarakatseiset herrasmiehet, everstit ja korkeat virkamiehet, joiden rouvilla oli länsimaalaiset iltapuvut ja lyhyet hiukset. Ei, eivät he tosiaan niin erilaisia olleet kuin nämä yläluokkaiset, jotka vailla tunnontuskia ja taka-ajatuksia antoivat paljasjalkaisten lasten kantaa ostoksensa keskustorilta eivätkä suostuneet heltymään kerjäläisille, ”koska siinä käy niin kuin koirille, joille heitetään tähteitä ruokapöydän alle. Tottuvat vielä sellaiseen ja menettävät pian viimeisetkin työhalut.”

PS. Kirjan alussa on hyvä henkilöesittely, kiitos siitä!

WESTÖ, KJELL: Molly & Henry : romaani sotavuosilta

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Skymning 41. Roman från en krigstid

Suomennos: Laura Beck

Suomen talvisotaa on käyty viisikymmentä vuorokautta, kun pieni teatteriseurue matkustaa Suomesta Ruotsiin muistuttaakseen naapurimaata Suomen tilanteesta. Koulutettujen näyttelijöiden ohella seurueeseen kuuluu myös kolmekymppinen Molly Timm, joka on tullut tunnetuksi yhdestä elokuvaroolistaan. Seurueen esitykset eivät aina suju hyvin, mutta myötätuntoinen yleisö taputtaa silti.

He asuivat nukkavieruissa matkustajakodeissa ja hienoissa hotelleissa kuten Eggerissä Göteborgissa ja Knaustissa Sundsvallissa, heidät ottivat vastaan lapsikuorot ja pormestarit ja Suomen asian tukiyhdistykset, he näyttelivät kaupunginteattereissa ja seurakuntasaleissa ja työväentaloissa ja hitsautuivat viikko viikolta tiiviimmin yhteen.

Samaan aikaan Henry Gunnars, Mollyn rakastettu, lähettää artikkeleita rintamalta Hufvudstadsbladetiin. Henryn tekstejä värittää viranomaisten edellyttämä isänmaallinen paatos, mutta muista sotareporttereista poiketen hän pysyttelee sotilaiden matkassa, yöpyy korsuissa ja näkee läheltä sodan aiheuttamat fyysiset ja psyykkiset vauriot. Näyt nostavat pintaan myös muistot Henryn omista salaisuuksista.

Yhä useammin hän koki sotilaat veljikseen, suorastaan veriveljikseen. Kaikkein nuorimmat tuntuivat kuin hänen pojiltaan, lapsilta joita hän ei ollut koskaan saanut. Mutta hänen poikansa ja veljensä kuolivat kuin kärpäset, ja sodan julmuus vääristi vähitellen monen eloonjääneen sielun.

Vähitellen Henryn teksteihin hiipiikin synkempi sävy. Hän haluaisi edes pienin viittein kertoa lukijoille, ettei Suomen voitto Neuvostoliitosta ole itsestään selvä sotilaiden taistelutahdosta huolimatta, mutta tällaisia artikkeleita ei julkaista, koska kansalaisten positiivista asennetta ei haluta horjuttaa. Molly onkin Ruotsissa paljon paremmin perillä sotatilanteesta kuin suomalaiset.

Koittaa rauha raskaine ehtoineen ja tuhansine kotinsa jättämään joutuneine ihmisineen. Sodan jälkien korjaaminen alkaa välittömästi ja ihmiset palaavat tahoiltaan Helsinkiin. Niin myös Henry rintamalta ja Molly Ruotsista. Keskusteluissa purkaantuu turhautuminen vallitsevaan tilanteeseen ja huoli tulevasta.

Meillä on rauha ja meillä on itsenäisyytemme tallella, mutta venäläiset joukot matkustavat Vainikkalasta Hankoon meidän rautateillämme. Ja länsirannikolla saksalaiset nousevat aluksistaan maihin ja lähtevät junalla pohjoiseen hampaisiin saakka aseistettuina… Meidän pitäisi olla vapaita, mutta sen sijaan tuntuu kuin meidät olisi miehittänyt kaksi valtiota samalla kertaa.

Entä onko erillään olo niin pitkään ja niin erilaisissa olosuhteissa ollut liikaa Mollyn ja Henryn suhteelle? Rakkautta toisiaan kohtaan he eivät missään vaiheessa epäile, mutta riittääkö se? Mitä tapahtuu, kun runsaan vuoden mittaisen rauhanjakson jälkeen sotatoimet alkavat uudelleen, nyt kesäsodan nimellä?

Kjell Westö yhdistää taitavasti historiallisia faktoja kaunokirjalliseen kertomukseen. Henkilögalleriaan hän on ujuttanut todellisten historiallisten henkilöiden ja uusien mielenkiintoisten tuttavuuksien seuraksi pari aiemmista teoksista tuttua hahmoa ja suonut heille varsin merkittävän roolinkin. Heidän mukanaan lukija pääsee milloin kulissien taakse, milloin tavallisen arjen keskelle. Ajan henki on vahva.

Kirja sisältää paljon pohdintaa ihmismielestä, sodasta ja rakkaudesta. Ajoittain sävy on pessimistinen ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen, mutta loppu on varovaisen toiveikas. Jotkut lauseet kävisivät aforismeista.

Homo sapiens oli olento, jolla oli kyky ystävyyteen ja rakkauteen mutta myös valtavaan kaunaan ja vihaan, ja säännöllisin väliajoin tuo viha murtautui esiin, niin oli ollut kautta historian.

Kukaan ei ole yhtä avuton barbarian edessä kuin sotilas, jonka täytyy taistella. Usein hän on niin avuton, että muuttuu barbaariksi itsekin.

Mutta ei ole enää vapaata tahtoa, on vain reaalipolitiikkaa ja pakkoa. Jokainen valinta on pakollinen valinta eloonjäämisen ja tuhoutumisen välillä. Mutta kuluu vuosikausia ennen kuin saamme tietää mitä siitä tuli, elämä vai kuolema.

 

KANNAS, VAPPU: Kimalaisten kirja

Kustantaja: S&S 2023

Etelätuulet tuuppivat niitä

Kimalaiset myös –

Häilyvät – epäröivät –

Juovat, ja ovat poissa –

Emily Dickinson (suom. Vappu Kannas)

Kimalaisten kirjan odottaisi ennakkotietojen perusteella kertovan yhdysvaltalaisesta runoilijasta Emily Dickinsonista (1830–1886), mutta Emily häilyykin teoksessa vain varjomaisena hahmona taustalla. Hän ei poistu kotoaan eikä sielläkään juuri lähde työhuoneestaan, mutta käy laajaa kirjeenvaihtoa ja lähettää satunnaisille vierailijoille tervehdykseksi kukan ja runon. Silti hän vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan koko yhteisöön.

Mutta minusta me olemme kaikki kimalaisia tässä talossa, joka on pesämme. Ilman yhtä ei olisi toista. (Vinnie)

Romaani sijoittuu Amherstin kaupunkiin Massachusettsiin ajanjaksolle 1881–1916 eli Emily Dickinsonin viimeisiin vuosiin ja hänen kuolemansa jälkeisiin kuohuttaviin tapahtumiin. Dickinsonin perhe on Amherstin eliittiä, sillä perheen miehet ovat jo muutaman sukupolven ajan olleet kaupungin tukipilareita. Emilyn ja Vinnien veli Austin on tällä hetkellä suvun kunnian kantaja ja sen omaisuudesta huolehtija.

Yksi kirjan kertojista on Emilyn teräväkielinen ja utelias sisko Vinnie. Toisen näkökulman tapahtumiin tuovat paikkakunnalle miehensä kanssa muuttaneen Mabel Loomis Toddin kirjoittamat kirjeet. Nousukasmainen Mabel toivoo saavuttavansa kaupungissa merkittävän aseman tyylitajunsa ja seurustelutaitojensa ansiosta: minä olen se tähdenlento, joka valaisee yötaivaan. Vinnien mielestä Mabel on pikemminkin sitkeää toffeeta.

Austin Dickinsonin vaimon Suen avulla Mabel pääseekin seurapiireihin, mutta sitten tapahtuu skandaali: Austin ja Mabel rakastuvat toisiinsa! Mabel löytää sielunkumppaninsa ja Austin täytettä tyhjältä tuntuvaan elämäänsä eikä kumpikaan katso tarpeelliseksi salailla suhdetta. Mabelin puoliso David suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, mutta Sue on pettynyt ja katkera.

Emilyn kuoleman jälkeen löytyy suuri joukko muistikirjoja ja irrallisia muistilappuja, jotka paljastuvat hänen kirjoittamikseen runoiksi. Vinnie ei osaa tehdä asialle mitään ja Sue ei halua, vaikka on jopa auttanut Emilyä runojen kehittelyssä. Lopulta Mabel kirjoittaa runot puhtaaksi ja kokoaa niistä kirjan, josta tuleekin ilmestyttyään suuri menestys.

Loiskimalaiskuningatar tunkeutuu kimalaisten pesään ja ahdistelee kimalaiskuningatarta ja syö sen munimat munat. (Sue)

Austinin kuoleman jälkeen Mabel on hylkiö. Häntä syytetään Emilyn omaleimaisten runojen häikäilemättömästä muokkaamisesta ja oikeutta käydään hänen palkkiostaan runokokoelman toimittamisesta ja tekijänoikeuksista. Kirjan kehyskertomuksessa Dickinsonin perheen palvelija Maggie paljastaa, miten suuri osuus hänellä oli tapahtumien kulkuun.

Emily Dickinsonia on luonnehdittu kärsimyksen runoilijaksi. Kovin paljon surua löytyykin Kimalaisten kirjan sivuilta, paljon luopumista ja menetystä. Onneksi vastapainona on myös paljon rakkautta: sisarusten välistä kiintymystä, isäntäväen ja palvelijan välistä lojaalisuutta, aviopuolisoiden välistä yhteisymmärrystä. On myös kahden ihmisen välistä rakkautta aina uhmaavan julkisesta visusti salassa pidettyyn saakka.

Kirjassa käy kautta linjan ilmi se, miten riippuvainen naisen asema 1800-luvulla oli miehistä: isistä, veljistä, puolisoista, pojista. Näiden miesten nimet ovat jääneet historiaan, naisten kenties vain hautakiviin. Siksi onkin hienoa, että hauras nainen oli aikanaan - ja on yhä – Amherstin kuuluisin henkilö!

Ehkä jonnekin seinälle jää heidän maalaamansa vesivärityö, kirjailtu huoneentaulu, tai jonkin lipaston päällä lepää heidän ompelemansa liina. Muuta heistä ei jää… Elleivät he sitten olleet kuin Emily-neiti ja rakentaneet taloa sanoista. Tehneet pienistä langalla ommelluista vihoista leikkitalon seinät ja katon, huteran, mutta pysyvän talon, joka on pienempi kuin mikään miesten suunnittelema, mutta jossa tulevat sukupolvet voivat silti majailla. Jonka oven kamanassa lukee hänen nimensä: Emily Dickinson. (Maggie)

Kimalaisten kirjaa lukiessa joutuu hieman sijoittamaan palasia kohdilleen, sillä tapahtumat eivät etene täysin kronologisesti ja lisäksi samasta asiasta saattaa kertoa omasta näkökulmastaan useampikin henkilö. Kirjailija pitää kuitenkin moniäänisen tarinan hyvin kasassa ja muistuttaa siitä, että yhdessä ja samassa ihmisessä voi olla monia eri puolia. Hienoinen ironia värittää kauniin tyylikästä kuvausta.

Jälkisanoissa Vappu Kannas kertoo, mistä sai idean teokseensa ja miten kirjoitusprosessi eteni. Erityisesti häntä kiinnosti tämä: miten sama ihminen voi tuhota yksityisyyttään arvostavan runoilijan rauhan, ja kuitenkin olla se, jonka ansiosta runoja edelleen luetaan?

KINCAID, JAMAICA: Lucy

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Lucy (1990)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Yhdeksäntoistavuotias Lucy saapuu Länsi-Intian ”saarilta” au pairiksi Yhdysvaltoihin, luultavasti New Yorkiin. Kirja kertoo vuoden ajalta hänen kokemuksistaan Amerikassa, mutta näyttää myös väläyksiä hänen menneisyydestään trooppisella saarella. 

Olin ollut tyttö, jolta odotettiin tiettyjä, ei sinänsä mitenkään kamalia asioita: uraa sairaanhoitajana, velvollisuudentuntoisuutta vanhempia kohtaan, lainkuuliaisuutta ja sovinnaisuuden palvomista. Mutta kun oli ollut vuoden poissa kotoa, se tyttö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Suurkaupungissa moni asia on Lucylle uutta. Hän ajaa ensimmäistä kertaa elämässään hissillä ja pääsee elämänsä ensimmäiseen kerrostaloasuntoon. Hän saa tutustua jääkaappiin, joka pitää ruoat tuoreina useamman päivän ajan. Hän oppii, ettei ilma välttämättä ole lämmin, vaikka aurinko paistaisikin.

Lucyn vauraaseen isäntäperheeseen kuuluvat keltatukkaiset Lewis-isä, Mariah-äiti ja neljä tytärtä. Lucy otetaan hyvin vastaan, vaikka häntä hieman säälitäänkin ”Vierailija-rukkana”. Etenkin Mariah paneutuu Lucyn ilahduttamiseen ja tukemiseen ja niinpä näiden kahden naisen välille kasvaakin vähitellen miltei äidin ja tyttären suhdetta muistuttava rakkaus.

Ristiriitoja syntyy lähinnä luokka- ja kulttuurieroista. Esimerkiksi narsissien näkeminen saa Mariahin iloitsemaan siitä että on elossa, kun taas Lucylle narsissit tuovat mieleen pelkästään pitkän runon, jonka joutui kymmenvuotiaana opettelemaan ulkoa. Narsissit ja kyseinen runo kuuluvat valloittajien kulttuuriperintöön, eivät saarelaisten.

Kiivasluonteinen Lucy töksäyttelee helposti niillekin, joista välittää. Ennen kaikkea Lucy on vihainen äidilleen, joka ei usko tyttölapsen pystyvän etenemään elämässään. Äidin mieliksi Lucy on lähtenyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta onko se sitä, mitä hän itse haluaa?  Lucy ei edes pysty lukemaan äidin lähettämiä kirjeitä - ehkä pelätessään niiden herättävän koti-ikävää.

Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.

Ennen pitkää Lucy oivaltaa, ettei isäntäväen avioliitossa kaikki ole kohdallaan. Hänen myötätuntonsa on hyväuskoisen Mariahin puolella, koska on elämässään nähnyt niin monia epäluotettavia miehiä. Yksi näistä on hänen oma isänsä, joka arvelee siittäneensä noin 30 jälkeläistä.

Huonoista kokemuksista huolimatta Lucy tarkastelee monia tapaamiaan miehiä mahdollisina seksikumppaneina ja odottaa kokevansa näiden kanssa jotain railakasta. Hän ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan kehenkään, vaan pitää suhteensa väliaikaisena huvina ja ajanvietteenä. Pieni vaaran tunne on hänelle vain lisäkiihoke.

Kylmä tuuli oli kuivattanut huuleni väljähtäneen paahtoleivän tuntuisiksi, mutta Paul nautiskeli minusta kuin olisin ollut vastapaistettu kakku. Hän oli iloinen nähdessään minut ja sanoi: ”Minä rakastan sinua”, ja minä ajattelin: Vai tuolta se kuulostaa, kun sitä tarkoitetaan ihan tosissaan.

Vuosi suurkaupungissa kasvattaa Lucya paljon niin itsetuntemuksen kuin tietomääränkin suhteen. Hän on valmis luopumaan asioista, joita on tehnyt vain täyttääkseen muiden odotuksia, ja ryhtyy etsimään omaa tietään. Tulevaisuus näyttää, mihin se vie, mutta tuskin kuitenkaan takaisin kotisaarelle.

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ja feministinen pohjavire. Köyhistä oloista tullut Lucy ihmettelee, millainen ristiriita vallitsee valkoisen amerikkalaisen keskiluokan hyvien tarkoitusperien ja käytännön tekojen välillä. Ihmiset surevat luonnon ja maiseman tuhoutumista, mutta rakentavat silti itselleen taloja näköalapaikoille. Ja hassulta Lucysta tuntuu sekin, että nämä ihmiset uskovat tulevansa onnellisiksi luopuessaan tavarasta.

Kincaidin tyyli on toisaalta napakkaa ja toteavaa ja toisaalta ironista ja liioittelevaa. Lucy-pienoisromaanissa on vain 171 sivua, mutta kirja on niin täynnä hienoja yksityiskohtia ja huomioita, että sen anti on huomattava. Etenkin Lucyn eriskummalliset unet ja luonnehdinnat asioista ovat riemastuttavia.

Hänen hiuksensa laskeutuivat päälaelta epätasaisina, ne olivat kuin merseroitua puuvillaa saksittuna milloin minkäkin mittaiseksi, ja väriltään tukka oli kuin lämmin ruskea takki.

Taivas oli kova ja harmaa, satoi ja pisarat tuntuivat pieniltä kovilta nauloilta – aurinko paistoi joskus, mutta vain heikosti, niin kuin olisi kantanut kaunaa. Huomasin, kuinka kova ja kylmä ja visusti ummessa maa oli.

Jamaica Kincaid oli alun perin nimeltään Elaine Potter Richardson (s. 1949). Hän muutti kuusitoistavuotiaana Antiguan saarelta New Yorkiin au pairiksi ja löysi siellä mielenkiintonsa kohteiksi kirjoittamisen ja valokuvaamisen. Jamaica Kincaid on toiminut kirjailijan työn ohella Harvardin yliopistossa afrikkalaisen ja afroamerikkalaisen kulttuuritutkimuksen professorina.

PS. Yksi Lucyn pohdinnoista: miten Jeesus valmisti tarjoamansa kalat?

KNIF, DANIELA: Purkautumispiste

Kustantaja: Tammi 2023

Purkautumispiste-romaanin nykyhetki on vuodessa 2019, mutta siihen limitetään henkilöille merkityksellisiä hetkiä vuodesta 2003 lähtien. Menneisyydestä löytyy pohja ja selitys nykyhetken tapahtumille.

Aviopari Moona ja Jori ovat kumpikin menestyneitä yrittäjiä: Jori puuseppänä ja Moona kirjailijana. He viihtyvät toistensa seurassa eivätkä ole aikeissakaan hankkia lasta. Tämä surettaa Jorin äitiä Eilaa, jonka mielestä miniä on liian itsenäinen ja määrätietoinen eikä anna miehen olla perheen pää. Pariskunnan keskinäiseen luottamukseen tällainen ei vaikuta mitenkään.

Sitten tapahtuu jotain yllättävää. Moona ja Jori ovat viettämässä iltaa Moonan pitkäaikaisen ystävän Helin ja tämän uuden tuttavan Marillan kanssa. Tanssiessaan yökerhossa Marillan kanssa Jori huomaa olevansa yllättävän imarreltu naisen osoittamasta kiinnostuksesta ja suorasukaisesta flirtistä - itsetunto ihan nousee!

Jori ei saa Marillaa mielestään, vaan alkaa kuin huomaamattaan viestitellä tämän kanssa yhä ahkerammin. Tekstit muuttuvat vähitellen vihjailevammiksi ja kuvat rohkeammiksi, mutta mitään konkreettista ei tapahdu eikä siis kai petostakaan? Marilla haluaisi kyllä tapailla, mutta Jori lykkää päätöstä.

Jorin jatkuva puhelimen vilkuilu kiinnittää ennen pitkää Moonan huomiota eikä Jori osaa valehdella, vaan tunnustaa olevansa ihastunut Marillaan tai pikemminkin jonkinlaiseen tästä luomaansa ihannekuvaan – hän näkee kyllä naisen rahvaanomaisuuden. Moona menee tiedosta aivan pois tolaltaan, luottamus Joriin murentuu.

Elämän epäreiluus oli asia, jonka olemassaoloa Moona ei tuntunut kunnolla edes ymmärtävän. Hänelle maailma oli aina ollut selkeä ja avoin, hallittavissa ja valloitettavissa. Se ei ollut väärin eikä Moonan vika, mutta se oli hänen sokea pisteensä.

Moona hautoo kostoa, mutta oloa hieman helpottaa viestittely kirjanjulkistamistilaisuudessa tavatun Erikin kanssa. Moona ei tunne vetoa miestä kohtaan eikä pidä tämän viestien imelästä sävystä, mutta saa silti mielihyvää miehen osoittamasta ylenpalttisesta ihailusta. Moona rohkenee lähettää pari vihjailevaa kuvaa hänkin - se ei kai ole petos?

Jorin ja Moonan aviollisia vaikeuksia kiinnostavampi on Jorin Risto-veljen tarina. Risto on lahjakas muusikko ja etenkin urkuimprovisoinnin mestari, mutta jäänyt kiinni alkoholiin jo nuorena. Silti työ seurakunnan kanttorina on sujunut huomautuksitta, kunnes urkukorjaaja löytää soittimen sisältä valtavan määrän pulloja. Kirkkoherra vaatii Ristoa ottamaan yhteyttä A-klinikkaan.

A-klinikan sijaan Risto lähtee lomalle Italiaan Gardajärvelle. Siellä hän pelastaa nuoren naisen jäämästä auton alle ja saa tästä loppulomaksi viehättävän seuralaisen. Yhteisen kielen puutekaan ei estä suhteen syvenemistä ja Risto alkaa uskoa, että hänen pitkäaikainen toiveensa vaimosta ja lapsista saattaisi vihdoinkin toteutua. Suran (Sourahin) seurassa juominenkin jää vähiin.

Tapahtuu kuitenkin asioita, jotka vaikuttavat kaikkien elämään. Ensinnäkin Risto joutuu muuttamaan takaisin äitinsä luo ja yltyy Suran yhteydenottoa odotellessa juomaan holtittomasti. Eila passaa ja suree, mutta säilyttää silti lapsenomaisen uskonsa Jumalan kaikkivoipaisuuteen: Pelastukseen tarvitaan armoa eikä mitään katkaisua. Äidin tilanne ahdistaa Joria.

Sä haluat uskoa Ristosta hyvää, koska silloin ongelmia ei tarvitse kohdata. Painat vaan villaisella kaiken tapahtuneen etkä soimaa sitä mistään. Riston on helpompi elää ja olla, kun sä jatkat pyykkäämistä, passaamista ja täysihoitolan pyörittämistä ja – simsalabim – juoppo voi jatkaa juomista! Haloo äiti, nyt valoja päälle: etkä sä näe, että nämä uskonasiat ovat vain naru, josta Risto vetää?

Surun, huolen ja vihan tunteet ajavat henkilöitä tekemään hurjia asioita, joiden täyttä vaikutusta eivät ehkä osaa kuvitellakaan. Kovin suurta syyllisyyttä he eivät silti vaikuta teoistaan tuntevan eivätkä lähipiiriläisetkään heitä suuremmin tuomitse, vaikka asioista tietäisivätkin. Moraalin perään voisi ehkä tässä hieman kysellä, mutta kaiken kaikkiaan Purkautumispiste on tiheätunnelmallinen ja yllätyksellinen pohdinta pettämisen eri muodoista.

SMITH, ALI: Kesä

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Summer (2020)

Suomennos: Kristiina Drews

Englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä.

Ali Smithin Vuodenaikakvartetti-sarjan päätösosa Kesä kokoaa yhteen aikaisemmista osista tuttuja teemoja ja henkilöitä. Teos alkaa varoituksella siitä, miten vaarallista on nykyhetkelle ominainen välinpitämättömyys maailman tapahtumia kohtaan, vääryyksien kuittaaminen olankohautuksella.

Kun valtaapitävät kaikkialla maailmassa alkoivat painostaa eri ihmisryhmiä uskonnon, etnisen taustan, seksuaalisen suuntautumisen, älyllisen tai poliittisen toisinajattelun perusteella: niin?

Tarina alkaa Brightonista, missä kuusitoistavuotias Sacha asuu yhdessä kolme vuotta nuoremman pikkuveljensä ja näyttelijän uraansa yhä haikailevan äitinsä kanssa. Paritalon toisessa puoliskossa asustaa isä uuden kumppaninsa Ashleyn kanssa. Sacha on hyvin valveutunut ja kantaa huolta niin kodittomista ja pakolaisista kuin ilmastonmuutoksestakin.

Pikkuveli Robert on välkky, mutta saattaa silti laukaista koulutunnilla: mitä vikaa on siinä jos sanoo että mustaihoisilla on vesimelonihymy? Robert ihailee Albert Einsteinia, mutta toisaalta harrastaa ultraväkivaltaista katastrofipeliä. Hänen tuorein jekkunsa on liimata Sachan käteen ohuesta lasista tehty tiimalasin muotoinen munakello, jotta siskolla olisi aina ”aikaa käsillä”.

Sachaa auttamaan osuvat Talvi-teoksessa tavatut Arthur ja Charlotte eli Art in Nature -blogin pitäjät. He ovat toteuttamassa Artin vastikään kuolleen äidin tahtoa ja viemässä suurta marmorikuulaa jollekulle Suffolkissa asuvalle vanhalle miehelle. Matkalle lähtevät spontaanisti mukaan myös Robert ja Sacha sekä äiti Grace.

Marmorikuulan saa sarjan ensimmäisestä osasta Syksy tuttu Daniel Gluck. Hän on nyt 104-vuotias ja elää usein unimaailmassaan joko toisen maailmansodan aikaisilla englantilaisilla internointileireillä tai nuorena ”kesäveljenä” nokkelaälyisen pikkusiskonsa Hannahin luona Saksassa. Danielista huolehtii naapurin tyttö Elisabeth, joten hän ei enää altistu hoivakodin tartunnoille.

Matkan seurauksena henkilöt löytävät uusia tuttavia ja omaksuvat uudenlaisia ajatuksia ja näkemyksiä. Erilaisia kiintymyssuhteita alkaa risteillä heidän välillään eikä perheeseen kuulumiseen vaadita sukulaisuutta, ei ehkä edes kasvokkain tapaamista. Kuin ohimennen kirjailija tulee selittäneeksi senkin, miksi Sacha ja Robert kuuluvat tarinaan niin kiinteästi.

Ali Smith rinnastaa oivaltavasti ihmiskunnan historian eri aikakausia. Maailmansotien aikana kaikki vihollisiksi epäillyt kerättiin vankilamaisille internointileireille; nykyisin hallitus rakentaa piikkilanka-aidan ympäröimiä säilöönottopaikkoja sellaisille ihmisille, jotka eivät kuulu tähän maahan.

Danielin sisko Hannah auttoi toisen maailmansodan aikana henkensäkin uhalla vainottuja ihmisiä turvaan. Arthurin täti Iris puolestaan muuttaa 2020-luvun alkaessa Cornwallissa sijaitsevan suuren talonsa turvapaikaksi pakolaisille, jotka ”vapautetaan” vastaanottokeskuksista viruksen pelossa (ei siis myötätunnosta tai hyvän lainsäädännön ansiosta).

Britannian politiikkaa ja poliitikkoja kirjailija ei päästä vähällä. ”Potra pellavapäinen peto” epäpätevine hallituksineen ei odottanut joutuvansa todella hallitsemaan, vaan aiheutti pandemian aikaan tuhansien ihmisten kuoleman viivyttelyllään. Maan rattaita pitivät tosiasiassa pyörimässä ihmiset, joita ei kunnolla edes arvosteta.

Lakkaisivat käyttämästä sotatermejä ja sota-ajan kuvakieltä. Tämä ei ole sotaa. Tämä on sodan vastakohta. Pandemia tekee muureista ja raja-aidoista ja passeista tasan niin turhia kuin ne luontoäidin mielestä ovatkin.

Taiteen merkitystä ei käy vähätteleminen. Sota-ajan internointileirillä monet kestivät järjissään saadessaan kuunnella musiikkia, kirjoittaa, piirtää tai tehdä taidetta vaikkapa ruoanjätteistä. Puhuttelevista elokuvista kirjailija nostaa esiin erityisesti Lorenza Mazzettin kahdesta kuuromykästä miehestä kertovan filmin Together. Kirjailijoista eniten tilaa saavat Smithille tuttuun tapaan Shakespeare ja Dickens.

Tietenkin kirjassa puhutaan kesästä! Jollakulla on mielessä yksi tietty ihana kesä, toisella nuoruuden kesät talvikaudesta poikkeavine rooleineen, kolmannella taivaalla kiitävät tervapääskyt. Onko täydellistä kesää silti olemassakaan? Nykyaikana vallitsevaan käsitykseen, että kesästä pitäisi nauttia, kirjailija rinnastaa internointileiriläisten katseet aidan takaa ja nimenhuudon aikana palaneet päänahat.

Kesässä keskeistä on sen kuviteltu päämäärä. Me pyrimme vaistomaisesti sitä kohti, niin kuin sillä olisi jokin vääjäämätön tarkoitus. Me etsimme sitä aina, kaipaamme sitä, suuntaamme koko vuoden ajan kulkumme sitä kohti, niin kuin taivaanranta pitää sisällään auringonlaskun lupauksen.

Ali Smith on kaikissa Vuodenaikakvartetin osissa pyrkinyt herättämään kriittisen ajattelun ohella myös toiveikkuutta. Kesässä hän vetoaa useampaankin otteeseen anteeksiantoon, joka on ainut keino muuttaa historian vääjäämätöntä kulkua. Anteeksiannosta on kyse myös Shakespearen näytelmässä Talvinen tarina, josta yksi henkilöistä poimii viestin: älkää huoliko, toinen maailma on mahdollinen.

Ja vielä tämä oivallus:

Pahuus tahtoo vain yhtä: lisää sitä itseään. Se huutaa minä minä minä ei muuta kuin minä yhä uudelleen. Yhtäkkiä tajusin, että se on samanlaista kuin ohut sammal, joka leviää nopeasti kaikkialle, mutta joka on helppo potkia pois, koska se takertuu vain pintaan.

Kesä on todellinen yksityiskohtien ja oivallusten aarreaitta. Siinä on nokkelaa sanailua ja kuivaa huumoria, joka saa välillä nauramaankin. Pohdinnat sanojen taustoista ja sisällöistä ovat mielenkiintoisia. Millaisia merkityksiä englanninkielisistä sanoista löytyy, kun ne puretaan osiin? Miten sanat kääntyvät muille kielille? Mitä tapahtuu ihmiselle, joka kadottaa sanat?

SMITH, ALI: Kevät

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Spring (2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Ali Smithin teos Kevät jatkaa hänen Vuodenaikakvartetti-sarjaansa. Se on kiivas kannanotto brexitin jälkeiseen Britanniaan ja siihen, miten maahan saapuneita pakolaisia siellä kohdellaan. mutta toisaalta myös hiljaisen toiveikas. Tuleehan luonnossakin talven jälkeen aina kevät, joten eikö ihmisten asenteissa voisi tapahtua sulamista?

Ajan mittaan tilanteet voivat vaihtua, ja se mikä näyttää jossakin elämässä kiveen hakatulta, lukkoon lyödyltä ja suljetulta, voi muuttua ja avautua, ja se mikä jonakin aikana näyttää mielettömältä ja mahdottomalta, voi jonakin toisena aikana olla hyvinkin mahdollista.

Kirjassa on kaksi aluksi aivan erillisiltä tuntuvaa tarinaa, joiden arvaa kuitenkin jossain vaiheessa yhtyvän Ensimmäisessä tarinassa päähenkilönä on ikääntynyt ohjaaja Richard Lease, joka odottaa junaa pienellä asemalla Skotlannissa. Richardilla on surua, sillä rakas ystävä Paddy on kuukausi sitten kuollut syöpään. Lisäksi Richardin ohjaamaksi tarjottu ja Paddyn elegantisti hahmottelema tv-sarja on tuottajan käsissä menossa aivan mahdottomaan suuntaan.

Richard nousi junasta pienellä asemalla nähdessään taivasta vasten erottuvat vuoret, koska näkymä toi hänen mieleensä erään Tacita Deanin työn: seinän kokoiselle mustalle taululle valkoisella liidulla piirrettyn vuoren, jonka rinnettä alas syöksyy lumivyöry kohti katsojaa. Sen näkeminen oli vapauttavaa, mutta nyt aution pikkukaupungin lamaantunut maailmanlopuntunnelma masentaa miestä. Richard haluaa tehdä lopun kaikesta.

Kirjan toinen tarina kertoo Brittany ”Brit” Hallista, joka työskentelee yhdessä Britannian säilöönottoyksiköistä. Sinne jopa vuosikausiksi jumittuneiden ihmisten köyhyys ja turvattomuus on kuin jostakin Charles Dickensin teoksesta. Henkilökunnasta moni suhtautuu ”turvakeihin” välinpitämättömästi kuin esineisiin ja kahden kuukauden työskentelyn jälkeen myös Brit alkaa muuttua.

Ei tämä ole mikään hotelli. Jos ei viihdy, voi painua kotiin. Ettäs kehtaat edes pyytää huopaa. Sinä päivänä, jolloin Brit kuuli itsensä sanovan tuon jälkimmäisen lauseen, hän tiesi että jotain kauheaa oli tapahtumassa – mutta nyt tuntui että se kauheus, yhtä kauhea kuin kuolema, oli jossakin kaukana, ikään kuin sitä ei oikeastaan tapahtuisi hänelle, ikään kuin se tapahtuisi jossain lasin takana…

Sitten yksikössä alkaa kiertää huhu koulutytöstä, joka on saanut johtajan siivouttamaan yksikön vessat ja vapauttanut erääseen ilotaloon pakotetut naiset. Tytön hypnoottisen vaikutuksen kokee myös Brit, joka eräänä aamuna ei menekään työpaikalleen, vaan lähtee virkapuvussaan tytön huoltajana junalla kohti skotlantilaista pikkukaupunkia. Siellä iäkäs ohjaaja saadaan luopumaan itsemurha-aikeista ja joukko jatkaa eteenpäin autolla laulaen ja tarinoita kertoen.

Cullodenin taistelupaikalla, missä 272 vuotta aiemmin Charlie Stuartin ylämaalaiset hävisivät verisesti brittiarmeijalle, esitetään nyt uudenlainen loppunäytös. Joku löytää draamasta uutta sisältöä, joku huomaa työnsä olevan tarpeellista, joku kerää hetken suosionosoituksia ja joku poistuu näyttämöltä kasvavan kohun saattelemana.

Kirjan keskeisin hahmo on Florence-nimeä käyttävä koulutyttö, eräänlainen shakespearelainen henkihahmo, joka saa asioita tapahtumaan ja jota ovet ja portit eivät estä tekemästä taikatemppujaan. Kirjassa puhutaan lapsiin kohdistuvasta vääryyksistä eri puolilla maailmaa: lapsityövoimasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja vanhemmistaan erotetuista maahanmuuttajalapsista. Myös Florencen elämään on kajottu.

Kevät-romaanissa huomio kiinnittyy erilaisiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi se, miten Beethovenin toivolle omistetun teoksen nimestä An die Hoffnung voi väärin ymmärrettynä tulla henkilö Andy Hoffnung. Entä Brittany Hall -nimen ironisuus säilöönottokeskuksen virkailijalla? Kirjan tapahtumat eivät sijoitu yksinomaan kevääseen, mutta muutama tapahtumien väliin ujutettu luku kertoo kauniin runollisesti kevätkuukausien nimiin ja tapoihin liittyvää tietoutta.

Mikä tuo maailmaan heleät värit? Mikä on linnunlaulun avain? Mikä muotoilee nokkaa munan sisään? / Mikä työntää hennoista hennointa versoa läpi kiven, niin että kivi halkeaa?

Ilma kohoaa. Siinä tuoksuu uusi alku, initiaatio, kynnyksen ylittäminen. Ilma antaa juhlallisesti ymmärtää, että jokin on muuttunut. Esikot syvällä muratin kätköissä levittävät lehtensä laajalle. Arkiseen roiskahtaa väriä.

  

SMITH, ALI: Talvi

Kustantaja: Kosmos 2022

Alkuteos: Winter (2017)

Suomennos: Kristiina Drews

Ali Smithin teos Talvi on toinen osa hänen Vuodenaikakvartetistaan. Talvi ei ole jatkoa ensimmäiselle osalle eli Syksylle, joskin tarinaan on kyllä kätketty pieni yhdistävä tekijä. Pääperiaatteeltaan sarjan osat ovat itsenäisiä teoksia, jotka keskittyvät yhdistämään jonkin tietyn vuodenajan ilmapiiriä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja tapahtumiin ja samalla myös henkilöiden elämään. Talvi on vuoden pimeintä aikaa ja myös maapallo on juuri nyt käymässä elämässä monessa mielessä synkkää aikaa. Siitä kertoo kirjan alkulukukin:

Jumala oli kuollut: ensi alkuun…

Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet. Menneisyys oli kuollut. Historia oli kuollut. Hyvinvointivaltio oli kuollut. Politiikka oli kuollut. Demokratia oli kuollut. Kommunismi, fasismi, neoliberalismi ja kapitalismi, kaikki kuolleet, samoin marksisimi, kuollut, ja feminismi myös kuollut. Poliittinen korrektius, kuollut. Rasismi oli kuollut. Uskonto oli kuollut. Ajattelu oli kuollut. Toivo oli kuollut…

Sangen moni asia oli kuollut.

Jotkut eivät kuitenkaan olleet kuolleet, ainakaan vielä.

Elämä ei ollut vielä kuollut. Vallankumous ei ollut kuollut. Rodullinen tasa-arvo ei ollut kuollut. Viha ei ollut kuollut…

Sitten siirrytään jouluaattoaamuun ja tavataan seitsemänkymppinen Sophia Cleves, jonka seuralaisena on jo neljättä päivää ilmassa itsekseen leijuva lapsen pää. Herttainen, iloinen ja kohtelias pää, joka säteili suurempaa suopeutta kuin mikään Sophian toistaiseksi näkemä Buddhan, kupidon tai pöllämystyneen jouluenkelin pää. Symboloiko pää jotain erityistä, etenkin kun se myöhemmin taitaakin osoittautua kiveksi – sitä voi itse kukin mietiskellä.

Joka tapauksessa kirjailija ilmoittaa lukijalle kesken Sophiasta ja leijuvasta päästä kertovan luvun aloittavansa tarinan uudestaan ja nyt perinteiseen tyyliin. On siis jouluaatto ja Sophian Cornwallissa sijaitsevaan vanhaan kartanoon alkaa kerääntyä ihmisiä joulua viettämään. Joidenkin tulosta on sovittu etukäteen, joku kutsutaan myöhemmin ja jotkut tulevat kutsumatta. Vanhoja ja uusia salaisuuksia paljastuu pyhien aikana.

Ensimmäinen vieraista on Sophian kolmekymppinen poika Art (oikeasti Arthur). Hän ansaitsee elantonsa tutkimalla erityyppisiä medioita mahdollisten tekijänoikeusrikkomusten varalta, mutta nauttii eniten kirjoittaessaan Art in Nature -luontoblogia. Hän on seurustellut Charlotte-nimisen naisen kanssa, mutta juuri joulun alla tämä on pakannut laukkunsa ja lähtenyt, koska ei enää kestänyt Artin välinpitämättömyyttä toisten ihmisten hätää kohtaan.

Art on kehuskellut äidilleen saapuvansa kumppaninsa kanssa eikä kehtaa kertoa erosta. Sen sijaan hän palkkaa bussikatoksessa tapaamansa nuoren naisen esittämään joulun ajaksi Charlottea.  Nainen sanoo nimekseen Lux. Hän on kroatialaistaustainen ja Shakespearen suurena ihailijana etsiytynyt opiskelemaan kirjallisuustiedettä Britanniaan. Brexitin jälkeen Lux ei enää voi ansaita rahaa elämiseen ja opiskeluun, joten Artin tarjous on hänelle onnenpotku.

Heti Sophien luo saavuttuaan Art ja Lux tajuavat, ettei kaikki hyvin. Hätiin kutsutaan Sophien isosisko Iris, vaikka siskokset eivät olekaan olleet puheväleissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Syynä välirikkoon ovat näkemyserot. Iris on aina ollut kiihkeä luonnon ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja, kun Sophie taas ei usko sen paremmin ilmastonmuutokseen kuin pakolaisten kokemaan hätään. Iris kutsuukin siskoaan Filoksi – ei suinkaan rinnastuksena filosofiin vaan läpinäkyvän ohueen filotaikinaan.

Joulunpyhiä leimaavat kiihkeä mielipiteiden vaihto ja sisarusten välillä sinkoilevat loukkaukset, mutta Lux osoittaa olevansa palkkionsa arvoinen. Hän hoitaa kotiin tilanteen jopa silloin, kun Artin nimissä postattu twiitti tuo kartanon pihaan bussilastillisen lintubongareita. Kirja loppuu ihan joulun hengen mukaisesti rauhaan ja hyvään tahtoon.

Talvi-romaanin keskeisimpiä kysymyksiä on se, ketkä brexitin jälkeen saavat asua ja työskennellä Britanniassa tai ketkä ylipäätään saavat tulla sinne. Eikö ongelmaan ole muuta ratkaisua kuin rakentaa aitoja ja muureja pitämään epätoivotut saaren ulkopuolella?

Toinen teoksen kipeistä kysymyksistä on ilmastokatastrofi, josta puhuttaessa pohjana on selvästikin Rachel Carsonin klassikkoteos Äänetön kevät. William Shakespearen näytelmä Cymbeline puolestaan johdattaa muistelemaan, miten joukko naisia leiriytyi vuonna 1981 Yhdysvaltain aitaaman alueen ulkopuolelle protestina risteilyohjusten sijoittamiselle Britanniaan. Parhaimmillaan mukana oli yli 30 000 naista, mutta risteilyohjusten saapumista se ei estänyt. Yhtymäkohta Cymbelineen on siinä, että näytelmässä Britannia on vaarassa joutua Rooman suurvallan murskaamaksi.

Smithin taidokas ja leikkisä tyyli vaihtelee monologeista huonosti riimitettyihin runoihin. Mukaan heitetään myös ote erään Yhdysvaltain presidentin puheesta sotaveteraaneille heinäkuussa: Ne ovat yrittäneet vaimentaa tämän kauniin pikku toivotuksen. Mutta nyt, porukat, te saatte taas toivottaa hauskaa joulua.

Tähän kirjailija toteaa kuivasti: Keskellä kesää koittaa talvi. Valkea joulu. Jumala meitä armahtakoon, joka ainoaa.