VASILYUK, SASHA: Sankarien sukua

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kansi; Ville Laihonen

Vuonna 2007 ukrainanjuutalainen Jefim Šulman kuolee Donetskissa 84-vuotiaana. Hän on sukunsa sankari, joka suuressa isänmaallisessa sodassa ”pääsi Berliiniin asti” ja jonka veteraanistatuksen ansiosta perhe on saanut hieman parempia asuntoja. Tosin Jefimin kokemuksista sodassa kukaan ei tiedä käytännöllisesti katsoen mitään. Ehkä jonkun hauskan jutun tai maininnan tovereista Miehen jäämistöstä löytyvä kirje muuttaa kaiken.

Jefimin menneisyyttä kartoitetaan kahdessa eri aikatasossa. Niistä toinen ulottuu lähelle nykyhetkeä alkaen vuodesta 1950, jolloin Jefim tapaa Kiovan yliopiston suorittamissa geologisissa kaivauksissa väitöskirjaansa viimeistelevän Ninan. Kaksikymmentäviisivuotias Nina pelkää jäävänsä ilman aviomiestä, sillä hän ei ole kaunotar ja on lisäksi elänyt häpeällisesti saksalaisten miehitysvallan alla Ukrainassa. Komea ja ystävällinen tutkimusavustaja Jefim kyllä kelpaisi.

Nina ja Jefim solmivat pian avioliiton, asettuvat asumaan Stalinoon (Donetskiin), saavat kaksi lasta ja aikanaan lastenlapsiakin. Nina on kuitenkin pettynyt: puoliso on työnsä vuoksi paljon poissa kotoa ja muutenkin varsin etäinen. Juhlissa Jefim on seurueen ilopilleri, mutta vaimon kanssa keskustelee vain käytännön asioista. Hän ei kerro mitään menneisyydestään eikä aina totuutta nykyhetkenkään tapahtumista.

Ninan ja Jefimin tarinaan limittyvät sodan vuodet 1941–1946, jotka vaikuttavat ratkaisevasti Jefimin persoonallisuuteen. Vuonna 1941 hän on seitsemäntoistavuotias alokas, joka on pienen, yhdellä tykillä varustetun sotilasjoukon kanssa Liettuassa tarkkailemassa Saksan joukkojen toimintaa. Jefim luottaa kommunismiin, Staliniin ja puna-armeijaan eikä usko sodan muodostuvan juuri jännittävää seikkailua kummemmaksi.

…millainen onni häntä oli kohdannut, kun hän oli päässyt tykkimieheksi. Olihan panssarivaunun ampuminen sadan metrin päästä sentään hienompaa kuin vaikka ihmisen ampuminen kiväärillä. Mutta jos hänen täytyisi ampua joku lähietäisyydeltä, hän tietysti tekisi niin.

Jo saksalaisten ensimmäinen isku tuhoaa venäläisleirin, mutta Jefim selviää vain parin sormen menetyksellä. Hengissä selvinneet puna-armeijan sotilaat viedään Saksaan vankileirille. Siellä olot ovat kauheat, miehiä kuolee nälkään, kidutukseen ja tauteihin. Jefimin suurin ongelma on kuitenkin hänen juutalainen taustansa, jonka salaamisessa hän tarvitsee oveluutta, tuuria ja tovereiden apua.

Myöhemminkin Jefim onnistuu keplottelemaan itsensä kuiville toistuvien vaaratilanteiden keskeltä. Hän kohtaa yllättäen myös ihmisiä, jotka auttavat häntä nimenomaan hänen juutalaisuutensa vuoksi, joten Jefim suhtautuu sodan jälkeenkin saksalaisiin melko neutraalisti. Hän ihan oikeasti pääsee Berliiniin ja lopulta myös kotiin, missä onnekkaasti saa uuden sotilaspassin ilman merkintöjä vankeusajasta.

Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: ”Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?” Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta.

Jafim on perheensä vuoksi helpottunut siitä, ettei kanna sotavangin häpeällistä leimaa, mutta toisaalta valhekin on taakka. Jefim ei uskalla tavata sotaveteraaneja, vaan ainoastaan kohtalotoveriaan vankileiriltä. Hän varoo jokaista sanaansa, ettei lipsauttaisi mitään paljastavaa siinäkään vaiheessa, kun sotavangeillekin on myönnetty veteraanin oikeudet. Hänen on vaikea sisäistää sitä, ettei ole petturi, vaan järjestelmän uhri.

Vuosien myötä moni asia muuttuu niin Jefimin kotimaassa kuin perheessäkin. Kun omaiset lukevat Jefimin kirjeen vuonna 2007, he tuskin enää järkyttyvät vaan paremminkin tuntevat sääliä. Tarina tosin ei pääty tähän, vaan ulottuu vuoteen 2015, jolloin yhdeksänkymmentävuotias Nina todistaa Venäjän tykkien jälkiä Donetskin hautausmaalla ja alkaa sanella muistelmiaan, totuutta Neuvostoliitosta ja Venäjästä.

Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi, millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut, ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden, helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet, hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen.

Sasha Vasilyukin juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä, mutta kolmetoistavuotiaasta asti hän on asunut Yhdysvalloissa. Sankarien sukua on esikoisromaani, joka perustuu Vasilyukin isoisän jälkeensä jättämään kirjeeseen kokemuksistaan Hitlerin Saksassa. Sodan aikana natsit vangitsivat lähes kuusi miljoonaa neuvostoliittolaista sotilasta ja tappoivat heistä yli puolet. Juutalaisista sotilaista alle viisi tuhatta pääsi hengissä takaisin kotimaahan ja Sasha Vasilyukin isoisä oli yksi heistä.

Sankarien sukua -teoksessa on paljon Ukrainan historiaan liittyvää tietoa. Mainitaan vuosien 1932–1933 nälänhätä. Mainitaan natsi-Saksan miehitysaika ja natsien toimeenpanema juutalaisten joukkomurha Babi Jarissa. Mainitaan rikollisuuden nousu 1990-luvulla. Kaunokirjallisessa mielessä Sankarien sukua -romaani on hieman epätasainen, mutta tarina kantaa silti. Tällä hetkellä se on myös varsin ajankohtainen.

HAAHTELA, JOEL: Sielunpiirtäjän ilta : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Päivi Puustinen

Ollaan Hollannissa vuonna 1676. Kirjan kertoja on nimettömäksi jäävä iäkäs taidemaalari, joka on vuosia sitten menettänyt sekä Agnes-vaimonsa että kaksi lastaan – pienen Gretan vain muutaman viikon ikäisenä ja Paulus-pojan viisitoistavuotiaana ankaraan kuumetautiin. Uskollinen taloudenhoitaja Grietje on pitänyt huolen siitä, että arki soljuu eteenpäin vakaana ja turvallisena.

Iltaisin taiteilija vetäytyy kirjoittamaan päivän tapahtumista ja omista mietteistään. Usein kaipaavat ja hellät ajatukset kiertyvät Agnekseen, joka tuntuu olevan aina vain lähempänä, kohta vain käden kurkotuksen päässä. Tuntuu siltä, että mies yrittää etsiä todellista itseään pohdinnoissaan taiteen merkityksestä, filosofiasta ja uskonnosta. Jumala on läsnä hänen jokaisessa teossaan.

Jumalaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden.

Taiteilija on menestynyt muotokuvamaalarina niin hyvin, että voi valita kohteensa. Pitkäaikainen ystävä, kartantekijänä ja laivanvarustajana suuren omaisuuden hankkinut Rijnvliet, taivuttelee taiteilijaa maalaamaan silkkikauppias Cuypersin muotokuvan, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Pelkääkö taiteilija, ettei löytaisikään kauppamiehen kasvojen takaa tämän sielua, jolloin maalaus jäisi ulkokohtaiseksi?

Rijnvlietin suosituksesta taiteilija suostuu kuitenkin ottamaan itselleen oppipojan. Noin kuusitoistavuotias Jacob on hintelä ja vaitelias nuorukainen, jonka vaistonvarainen ja varma viiva saa taiteilijan aavistelemaan, että tästä saattaa vielä joskus tulla opettajaansa suurempi. Liian herkkä Jacob on kyllä ja tarvitsee muilta tukea selvitäkseen. Vähitellen taiteilija alkaa suhtautua häneen kuin omaan poikaansa.

Silkkikauppias Cuypers saa kuin saakin nyt muotokuvansa, mutta sen maalaa taiteilijan valvonnan ja ohjauksen alaisena oppipoika Jacob.  Yksi taulun merkittävimmistä piirteistä tulee olemaan keltainen silkkihuivi. Hollantilaisten maalareiden hillityssä väriskaalassa keltaista väriä ei ole juuri suosittu, mutta tästä huivista saattaa tulla menestys monessakin suhteessa!

Yhteisön turvallisuus järkkyy, kun köyhien kaupunginosassa syttyy tulipalo. Monia rakennuksia tuhoutuu kokonaan ja niiden joukossa on myös Jacobin kotitalo, jossa hän on asunut äitinsä ja väkivaltaisen suutari-isänsä kanssa. Tapahtumaan liittyy epäselvyyksiä ja epäilyksiä, mutta joidenkin kohdalla se merkitsee muutosta parempaan. Näin on ainakin Jacobin ja vanhan taiteilijan kohdalla.

Kaupungilla on tässä vaiheessa alettu huhuta, että taiteilija maalaa salaa suurta mestariteosta. Vanhalla herralla onkin tekeillä työ, jota ei suostu näyttämään puolivalmiina edes ystävälleen Rijnvlietille. Maalaus on taiteilijalle hyvin henkilökohtainen ja hän jopa uskoo oman elämänsä loppuvan samalla hetkellä, kun taulu on valmis. Hän laittaa työhön kaikki taitonsa ja koko sielunsa. Se on sielunpiirtäjän testamentti.

Maalaus hohtaa salaperäistä valoa: jokin itsevalaiseva kuulto on jäänyt värikerrosten väliin vangiksi, etsimään tietään ulos. Ehkä kangas on kuin veden pinta, joka saa katseen taittumaan, näkemään sen alla jotain mitä siellä ei ole.

Sielunpiirtäjän ilta -pienoisromaaniin mahtuu 1600-luvun elämää pienistä yksityiskohdista suuriin kokonaisuuksiin. On maalaamiselle ja Jumalalle omistautuva taiteilija. On kodikasta porvarisperheen elämää. On kaupunki, jossa yhteiskuntaluokat ja uskonnot sopuisasti sekoittuvat. On maa, jossa suvaitaan erilaisuutta ja kokeillaan rohkeasti uutta. On avara maailma, joka laivareittien myötä tulee yhä lähemmäksi.

Kirjan kevyen lyhyet luvut seuraavat kertojan muistojen ja ajatusten virtaa. Huumori pilkahtelee pienissä toteamuksissa ja yksityiskohdissa, esimerkiksi kuvauksessa miesten suurista ja painavista majavannahkahatuista. Haahtelan kauniit lauseet saavat aavistelemaan sanojen takaa jotain elämää suurempaa, jotain suorastaan pyhää.

Tässä vielä Haahtelan mietteitä taiteesta ja taiteen tekemisestä:

Jos maalaaminen on kääntymistä ulospäin, muiden katseen alle, kirjoittaminen on kääntymistä sisäänpäin, oman katseen alle.

Maalaus on kuin linssi, jonka kautta katselemme maisemaa. Näkyvän maalauksen alle luodaan ensin valojen ja varjojen maailma, joka on opittava näkemään kaikkialla.

Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioitu pimeys. Kangas on kuin meren tyyni pinta, jonka alla kajastaa syvyyksien maailma.

Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se vastaa, sitä ei ole luotu.

Hyvän maalauksen ja mestariteoksen ero on kuin horisontin viiva. Katsoja näkee taivaan ja meren mutta ei silti pysty osoittamaan, mistä ne tarkalleen ottaen alkavat.

NIVUKOSKI, PAULA: Pimeät päivät, valkeat yöt

Kustantaja: Otava 2025

Paula Nivukosken romaanissa Nopeasti piirretyt pilvet (2019) nuori Liisa joutuu ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyy todelliseksi voimanaiseksi. Teoksessa Kerran valo katoaa (2022) pääosissa ovat Liisan tytär Kerttu ja tämän puoliso Johannes, joka joutuu jatkosodan aikaan sotavangiksi. Pimeät päivät, valkeat yöt jatkaa Kertun ja Johanneksen tarinaa.

Eletään 1950-luvun alkua. Kertun elämä Johanneksen rakentamassa Ruusupuron talossa on kiiltokuvaihanaa, sillä hänellä on kaikki, mitä maailmassa saattaa toivoa. Sodan muistot palaavat enää harvoin ahdistamaan Johannesta, joka kohentaa tiluksia seuranaan jo isäntämäisiä otteita esittelevä seitsemänvuotias Eino. Kertun helmoissa pyörivät tomera Anni ja Sakari-vauva.

Eräänä kevätpäivänä Eino ryhtyy veistämään komeaa kolmimastoista kaarnalaivaa tuohipurjeineen. Jossain vaiheessa yleensä asioihin puuttumaton mumma rupeaa kyselemään Einon perään ja Kerttu arvaa nopeasti, mistä lähteä etsimään. Hän on vain kädenojennuksen päässä pojastaan, kun villisti kuohuva Kyrönjoki tempaa tämän mukaansa. Mitään ei ole tehtävissä.

Taivas on valkea ja hiljaa, aivan kuin Jumalakin olisi kääntynyt selin. Einon viimeisenä päivänä taivas oli kirkkaampi kuin ikinä. Ehkä enkelit jo tiesivät ja kaikki taivaan kynttilät sytytettiin.

Kertun ylle laskeutuu musta ja kylmä hiljaisuus. Hän tuskin pystyy hengittämään, saati puhumaan. Arkisiin askareisiin ryhtyminen tuntuu vaativan enemmän voimavaroja kuin hänellä on, mutta omasta vihkipuvusta leikatun Einon kuolinpaidan hän silti haluaa ommella omin käsin. Ajatteleekohan hän kuten mumma ja pieni Anni: Minkä tähären Einolle luotiin niin vähän päiviä ja mumma saa viäläki elää?

Ystävät eivät yritä lohduttaa Kerttua sanoillaan, vaan auttamalla hienotunteisesti käytännön töissä ja lempeästi koskettamalla. Kerttu ja Johannes sen sijaan eivät osaa tukea toisiaan, vaan tuntevat kuilun kasvavan välilleen. He näkevät kyllä toistensa surun, mutta vetäytyvät vaieten oman kuoreensa. Metsä on se paikka, minne kumpikin hakeutuu huutamaan ilmoille tuskaansa.

Muiden ihmisten kohdalla elämä menee koko ajan eteenpäin ja uudet tapahtumat vievät jo heidän huomionsa. Kerttu sen sijaan pystyy ilon hetkinäkin ajattelemaan vain sitä, ettei Eino saanut näitäkään asioita nähdä ja kokea. Surevalle ja syyllisyydestäkin kärsivälle äidille ulkopuolisten on turha sanoa, ettei hänen pitäisi valittaa, kun hänellä on sentään vielä jäljellä kaksi lasta.

Syksyllä Senni-täti kutsuu Kertun vierailulle luokseen Vaasaan. Ajatus suorastaan huimaa: voisiko Kerttu tosiaan lähteä uuteen ympäristöön ja kokea hetken vapautta! Oppisiko hän silloin hengittämään niin, ettei kipu joka hetki viiltäisi sielua halki? Johannes vakuuttaa pärjäävänsä kotona lasten kanssa muutaman päivän ja kaikki ystävät lupaavat auttaa tarvittaessa.

 Muutaman päivän ajan saisin olla omien ajatusteni kanssa tai kaikista ajatuksista vapaa. Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle.

Sennin luona on hyvä olla. Keitetään kaffit, puhellaan arkisista asioista. Tutustutaan kaupungin vilinään ja koetaan uusia ja kiinnostavia asioita: teatteria, konsertteja, elokuvia, kahvilaelämää. Kerttua pelottaa ajatus kotiinpaluusta, sillä hän ei tunne itseään vieläkään tarpeeksi vahvaksi pitämään kaikkea koossa. Ja niin lähtö Vaasasta siirtyy milloin mistäkin syystä.

Omaiset ja ystävät suhtautuvat todella ymmärtävästi Kertun pitkittyvään poissaoloon. Lapsensa kuoleman jälkeen pahan romahduksen aikoinaan kokenut äiti tietää, että liikaa kantamaan joutuneen on välillä pakko hellittää. Ja Johannes osaa ilmaista syvimpiä tuntojaan paljon paremmin kirjeessä kuin puheissaan:

Tuu sitten takaasin, kun jalaat kantaa hiakkateilläkin. Vaikka voin minä sua syliskin kantaa tai reppuseljäs.

Nivukoski kuvaa runollisen kauniisti ja uskottavasti kaikkinielevän surun eri vaiheita ja vivahteita sekä elämänuskon vähittäistä palautumista. Lempeä huumori takaa sen, ettei tarina käy lukijalle liian raskaaksi. Oman lisänsä siihen tuo mehevän pohjalaisen murteen luonteva käyttö. Erityinen huomio kiinnittyy lukujen napakoihin loppusitaisuihin ja puhutteleviin luontokuvauksiin.

Kirjan pohjimmainen sanoma kiteytyy himmelissä. Mumman tekemä taidokas himmeli särkyy eikä sitä voi mitenkään korjata, mutta Kerttu tekee tilalle uuden ja hieman yksinkertaisemman. Se toimii, vaikkei olekaan täydellinen. Samoin ihminen voi särkyä ja jatkaa elämäänsä hieman erilaisena, sillä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa.

Pimeät päivät, valkeat yöt on hieno teos! Siitä nauttiakseen ei välttämättä tarvitse lukea sarjan aikaisempia osia, mutta henkilöiden elämänvaiheiden tuntemus antaa kyllä lukukokemukselle erilaista pohjaa.

NIEMI, MIKAEL: Silkkiin kääritty kivi

Kustantaja: Like 2025

Alkuteos: Sten i siden (2023)

Suomennos: Jonna Jokitie-Pöyry

Vanha paha Tornionlaakso, selviytymistaistelut, tappiot ja katkeruus, ainainen osattomuuden tunne.

On vuosi 2017 Tornionjokilaaksossa. On marraskuinen suo, kaivinkone ja Tage Airijoki. Suon kuivattamiseksi tarkoitettujen ojien kaivuu keskeytyy, kun työkoneen kauha nostaa suosilmäkkeestä ihmisen luun. Lisää luita saadaan ylös poliisien saavuttua. Kuka on suon vainaja? Miten ja milloin hän joutui suolampeen?

Kirjan nykyhetkeen limittyy mennyttä aikaa 1920-luvulta alkaen. Keskeisenä teemana on veljesten Wilhelm ja Eino Vanhakosken välinen vihanpito. Vanhemmat luovuttavat jo eläessään hulppean maatilansa Wilhelmille ja muut lapset saavat korvaukseksi vain pienet neularahat. Wilhelm menestyy; hänellä on omaisuutta, hän on virkamies ja lestadiolaisseurakunnan saarnaaja

Torpparina uurastava Eino on syystäkin katkera. Hän joutuu rahanpulan vuoksi hakemaan muilta tukea ideoimaansa tervakauppaan, mutta luottaa vääriin ihmisiin ja ajautuu yhä pahempaan taloudelliseen ahdinkoon. Yhdessä asiassa hän on veljensä lyönyt, sillä hän on saanut vaimokseen ihanan Saaran. Seko on syynä Wilhelmin tuntemaan vihaan?

Pajalan kylässä alkaa tapahtua vuonna 1931, kun uuden tien rakentamiseen liittyviä tieosuuksia huutokaupataan kyläläisille; urakan saisi se, joka tarjoutuisi tekemään työn muita pienempää korvausta vastaan. Köyhät taistelevat toisiaan vastaan ja lopulta Eino huutaa alimman hinnan osuudesta, jonka tietää jo etukäteen kiviseksi ja mutaiseksi. Jostainhan rahaa on saatava perheen elättämiseen.

Elämä on vaikeaa, ajatteli Eino. Vaikea oli elää ilman toivoa. Mitään parannusta ei ollut nähtävissä. Aina sama nälkä, aina samat taudit, lapset alkoivat yskiä ja kuolivat. Sellainen yhteiskunta ei ollut ihmiselle hyvä. Se pitäisi repiä alas ja rakentaa uudelleen perustuksista lähtien, niin kuin tehtiin kelvottomille taloille.

Eino raataa apunaan muutama ystävä ja jo viisitoistavuotiaana kookas ja vahva poikansa Algot sekä Suomesta leipäänsä tienaamaan lähetetty Kalevi, mutta palkasta ei jää kenellekään käteen juuri mitään. Kirjan hurjin kertomus liittyy Kaleviin, joka kuolee kahdesti ja herää sitten taas henkiin. Algotille  merkityksellisintä on se, että hän tutustuu tilallisen poikaan Petrukseen ja saa tulevaisuudelleen aivan uuden suunnan.

Sitten Etelä-Ruotsista saapuu Pajalaan mies, joka maalailee puheessaan työläisten oikeuksia ja sosialismin tuomaa tasa-arvoa. Työn raskaan raatajat innostuvat niin, että perustavat oitis Metsuri- ja tukkilaisliiton Pajalan osaston ajamaan heidän asiaansa. Seudun varakkaimmat – Wilhelm heidän joukossaan – pelottelevat, että ammattiyhdistykseen liittyvät uhraavat iäisen autuutensa.

Oliko oikein olla tekemättä työtä? Voisiko työstä kieltäytyminen parantaa elinoloja? Mitä heidän lapsensa söisivät, jos eivät saaneet pureskeltavakseen mitään muuta kuin sanoja? Voisivatko köyhät koskaan päihittää rikkaita? Miten maailmasta voisi tulla hyvä, kun se oli näin kauan ollut näin hirvittävän huono?

Ammattiyhdistysväki yrittää turhaan neuvotella tietöistä parempia korvauksia. Seuraa lakko. Lakkoilevilta miehiltä evätään köyhänapu, mistä seuraa nälänhätä. Pajalan tilalliset ja yrittäjät perustavat Työn vapaus -ammattiyhdistyksen, joka maksaa rikkureiksi ryhtyneille huomattavan hyvää palkkaa. Kansallissosialismi nostaa päätään. Lopulta osapuolien välillä vallitseva viha uhkaa karata käsistä.

Pois vanhat aikansa eläneet vaateet, vaihtakaa tilalle uutta lihaa ja uudet aivot sillä aikaa kun me sullomme entisen murheenlaakson säkkiin ja heitämme järveen. Siihen emme aio enää palata.

Työväestö ja köyhälistö iloitsevat, kun sovitteluratkaisu kesällä 1932 hyväksytään ja lakko loppuu, mutta mitä he oikeasti voittivat? Työtaistelun aikana näkemyserot ovat hajottaneet perheitä ja nyt varakkaat tilalliset suunnittelevat jo kostontoimia lakkoon osallistuneita kohtaan. Toki Einokin saa vuonna 1934 äänestää ensi kertaa elämässään.

Siw-nimisen naisen tarinalla on tärkeä osa Silkkiin kääritty kivi -teoksessa . Vuonna 1979 neljätoistavuotias Siw on isänsä Davidin kanssa kuolinvuoteella makaavan Wilhelm-vaarin vierellä. Siw ei tiedä suvustaan juuri mitään, koska David ei ole halunnut siitä hänelle kertoa. Kuka on esimerkiksi huipputyylikäs Lindelöwin täti? Kuka on Lasse, joka ymmärtää Siwiä ilman sanojakin? Jotain hämärää on vaarinkin kohdalla.

Siwin sisimmässä on lapsesta asti asustanut jokin, jota hän kutsuu Saivaksi. Saiva aistii etenkin ihmisten pahuutta sekä tietää ihmisille tapahtuneista asioista, nykyhetken tilanteesta ja tulevasta kohtalosta. Joskus tieto ajaa Siwin hysteeriseen kohtaukseen. Onko kyseessä riivaaja, joka pitäisi karkottaa voimakeinoin, vai sukupolvelta toiselle kulkeva lahja?

Niemen monikerroksisessa tarinassa Tornionlaakson köyhälistöä kuvataan ymmärtäen ja kunnioittaen. Ajankuva rakentuu hienosti pienistä yksityiskohdista ja kieli vaihtelee herkästä ronskiin ja asiallisesta ironiseen, vaikka suomennoksessa ei näykään alkuteoksessa puhuttujen kielten runsaus. Kaikki salaisuudet paljastuvat lukijalle vähän kerrassaan, myös suohaudassa olleen henkilöllisyys ja se miksi kirjan nimenä on Silkkiin kääritty kivi.

GRIMALDI, VIRGINIE: Hyvä elämä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Une belle vie (2023)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

On vuosi 2022. Noin nelikymppiset siskokset Emma ja Agathe matkustavat Baskimaalle viettääkseen viikon mimmun eli isoäidin talossa. Tämä on viimeinen mahdollisuus viipyä mimmulassa ennen sen tyhjentämistä, sillä mimmun kuoleman jälkeen taloon ovat tulossa uudet omistajat. Siskokset eivät ole tavanneet viiteen vuoteen, joten selviteltäviä asioita on paljon, vaikka vanha läheisyys löytyykin nopeasti.

Viisi vuotta me elimme yksikön ensimmäisessä persoonassa. Henkäyksen ajaksi tiemme erkanivat ja etenivät irrallaan, rinnakkain. Ne viisi vuotta toivat meidät takaisin yhteen. Olisimme voineet muuttua niin paljon, ettemme olisi enää tunteneet toisiamme, tai pysyä tismalleen samanlaisina ja inhota toisiamme, mutta aloimme heti askeltaa taas yhtä jalkaa. Meidän välisemme side on niin vahva, että se kestää riidat ja erot…

Isosisko Emma on lapsesta asti ollut vastuuntuntoinen ja järkevä. Hän on järjestelmällinen lähes kontrollifriikkiyteen asti – kauppalistassakin ostokset jaettuina osioihin! Hän nauttii työstään alakoulun opettajana ja rakastaa kovasti miestään ja kahta lastaan. Silti viikko Baskimaalla on hänelle eräänlainen hengähdystauko.

Emmaa viisi vuotta nuorempi Agathe on toista maata. Hän seilaa vahvojen tunteiden viemänä milloin ylös ja milloin alas. Hyvässä vedossa ollessaan hän on seurueen riehakas keskipiste, joka heittäytyy täysillä kaikkeen uuteen, mutta seuraavana hetkenä onkin jo kyllästynyt ja masentunut. Tällä hetkellä Agathen elämä näyttää kuitenkin tasaantuneen ja työ ikäihmisten sosiaaliohjaajana hänelle sopivalta.

Siskosten lomaviikko on täynnä tapahtumien ja ihmissuhteiden muistelua, naurunräkätystä ja huonoja vitsejä, mutta myös äkisti syttyneitä riitoja ja sanoja, jotka satuttavat koska kumpikin tuntee toisen niin hyvin. Aina päästään ennen pitkää sopuun, mutta silti on vaistottavissa jotain pinnan alla piilevää. Jotain, mistä on vaikea puhua.

Nykyhetkeen limittyy siskosten elämää Agathen syntymästä lähtien. Tyttöjen isä kuoli hyvin varhain auto-onnettomuudessa eikä äiti osannut käsitellä yksinhuoltajuuttaan. Lapset oppivat pelkäämään yhtäkkisiä raivonpuuskia, joiden aikana tuttu äiti tuntui katoavan jonnekin ulottumattomiin. Etenkin herkkä Agathe alkoi kärsiä erilaisista peloista ja unettomuudesta.

Emma ja Agathe olivat lapsina ja nuorina lähes erottamattomia. He tukivat ja lohduttivat toisiaan elämän kolhuissa, pettymyksissä ja sydänsuruissa ja kostivat loukkaajille toistensa puolesta. Mikä sitten lopulta johti peräti viiden vuoden hiljaisuuteen? Siitä on puhuttava lomaviikon aikana ja jostakin muustakin tärkeästä asiasta. Ja sitten käy ilmi, että mimmullakin on ollut salaisuuksia!

Virginie Grimaldi kirjoittaa sisaruuden voimasta, siskosten välisestä siteestä ja kyvystä antaa toisilleen anteeksi. Hän puhuu vaikeista asioista kuten sukupolvelta toiselle jatkuneista käyttäytymismalleista, mielenterveydestä, perheväkivallasta, alkoholismista ja lapsettomuudesta, mutta aina lempeästi ja huumoria viljellen. Millaista sitten on hyvä elämä? Emma ja Agathe uskovat, että heidän on.

Millään muulla ei loppujen lopuksi olekaan väliä kuin sillä, että tekee itselleen paikan jonkun sydämeen ja ottaa muita omaa sydämeensä…

 

TEIGE, TRUDE: Isoäiti tanssi sateessa

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Mormor danset i regnet (2015)

Suomennos: Saara Kurkela

Kansikuva: Ville Laihonen

Norjalaisen toimittajan, kirjailijan ja televisiojuontajan Trude Teigen (s. 1960) teos Isoäiti tanssi sateessa on romaani, mutta saanut innoitusta todellisista tapahtumista. Kirja oli Norjan bestsellerlistalla vielä seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen ja herätti kiivasta keskustelua saksalaisten kanssa seurustelleiden norjalaisten naisten kohtelusta. Tämä johti valtion viralliseen anteeksipyyntöön.

Nykyhetkeen sijoittuvan osuuden päähenkilö on Juni, jonka tarina on surullisen yleinen. Nuori Juni rakastui komeaan, rikkaaseen ja hurmaavaan Jahniin, mutta havaitsikin ajautuneensa perheväkivallan uhriksi. Lapulta Juni pakenee miehensä luota – ja huomaa sitten olevansa raskaana. Haluaako hän pitää lapsen – siitä Juni ei ole lainkaan varma.

Lukioikään asti Juni asui mumminsa ja vaarinsa kanssa saaressa. Tekla-mummin ja Konrad-vaarin välillä vallitsi lapsenkin havaitsema suuri ja lämmin kiintymys ja sopu. Mummi oli värikäs henkilö, joka maalasi värikylläisiä tauluja ja käytti enimmäkseen punaisia mekkoja. Erikoisinta hänessä oli tapa lähteä sateella tanssimaan ulos puutarhaan.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Mummin kuoleman jälkeen taloon muutti hänen tyttärensä ja Junin äiti Lilla. Lilla oli kaunis ja tyylikäs nainen, mutta jostain syystä hyvin katkeroitunut. Jo lukioaikana Juni ymmärsi äitinsä käyttävän liikaa alkoholia ja ajan myötä tilanne vain paheni. Aneluista huolimatta Lilla ei missään vaiheessa suostunut kertomaan, kuka tai millainen Junin isä oli.

Nyt myös Lilla on kuollut ja saaren taloon asettuu tulevaisuuttaan miettimään Juni. Tavaroita järjestellessään ja sotkuja siivotessaan hän löytää vanhoja asiakirjoja, jotka hämmentävät häntä: oliko Lilla syntynyt ennen mummin ja vaarin vihkimistä? Valokuva nuoresta Teklasta säteilemässä saksalaisen sotilaan rinnalla hämmentää lisää. Onko mummikin salannut tärkeitä osia elämästään?

Meillä kaikilla on varmasti salaisuuksia – isoja tai pieniä. Joskus valehtelemme, koska haluamme pitää ne salassa muilta. Ja itseltämme. Tai vältämme totuuden kertomista, mikä sekin on eräänlaista valehtelua. Useimmiten ihmisten salaisuudet vaikuttavat vain heihin itseensä. Ne ovat vain asioita, joita he eivät halua muiden tietävän. Mutta on myös salaisuuksia, joiden paljastuminen vaikuttaa muiden elämään.

Junin tutkimuksiin mumminsa menneisyydestä limittyy Teklan oma tarina. Kesäkuussa 1945 hän on 19-vuotias ja seurustellut salaa saksalaissotilaan Otto Adlerin kanssa. Suhde paljastuu tytön järkyttyneelle perheelle juuri, kun juhlitaan Norjan vapautumista miehityksestä, Teklaa kielletään ehdottomasti enää tapaamasta Ottoa, mutta rakastunut neitokainen lähtee mieluummin tämän mukana Saksaan, missä odottavat rikas perhe ja komeat tilukset hevosineen.

Paikan päällä unelmat romahtavat. Saksa on raunioina ja ihmiset taistelevat pysyäkseen hengissä. Tekla joutuu kokemaan (yllättävän vähän tunnetun) Demminin murhenäytelmän jälkimainingit. Hän näkee hirveitä asioita ja hänelle tehdään hirveitä asioita. Hän joutuu kohtaamaan surua, menetystä ja luopumista. Hän päättää, ettei koskaan kerro näistä asioista.

… jos kukaan ei saisi tietää, totuus olisi olemassa ainoastaan hänen sisällään. Ajan myötä siitä tulisi kuin tumman pullon pohjalle jäänyttä sakkaa, joka pysyy näkymättömissä, kunhan sitä ei kaadeta ulos.

Teklaa pitää pystyssä määrätietoinen pyrkimys päästä takaisin Norjaan, vaikka tie osoittautuukin yllättävän vaikeaksi ja mutkikkaaksi. Onneksi pahuuden keskeltä löytyy myös hyviä ihmisiä, jotka jakavat tarvitseville vähästäänkin. Jotka hoitavat Teklaa sairauden, kivun ja masennuksen hetkinä. Ja joku opettaa hänet tanssimaan sateessa.

Isoäiti tanssi sateessa -teos on rakenteeltaan hyvä. Teklan ja Junin tarinat kulkevat rinta rinnan, lukija saa vähän kerrassaan asioita tietoonsa ja kaikki mielessä heränneet kysymykset saavat lopulta myös vastauksensa. Teklan kokemukset Saksassa ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, sillä aiheesta ei ole juuri romaaneja kirjoitettu.

Junin osuus on kertomuksen kannalta tärkeä, mutta miksi kirjailija ei ole antanut hänen selvitä omilla avuillaan? Nyt hän tukeutuu naapurustoon muuttaneeseen Georgiin, joka tekee historian väitöskirjaa ja on uskomattoman ihana ja ymmärtäväinen. Romanssihan siitä syntyy! Tämä hieman tekemällä tehty kuvio ei kuitenkaan vähennä kirjan merkitystä. Kannattaa ottaa selvää, miksi isoäiti tanssi sateessa!

KINCAID, JAMAICA: Äitini omaelämäkerta

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Autobiography of My Mother (1996)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Elaine Potter Richardson syntyi vuonna 1949 karibialaisella Antiguan saarella. Ensimmäistä teostaan kirjoittaessaan hän otti itselleen nimen Jamaica Kincaid ikään kuin erottamaan uutta elämänvaihetta entisestä. Romaaneissaan hän sivuaa aina jotenkin Karibian saaristoa ja vahvatahtoista äitiään, mutta Äitini omaelämäkerta -teoksessa pääsee ääneen Dominicalla asuva Xuela Claudia Richardson itse.

Äitini omaelämäkerta -teoksessa toistuu lause: Äiti kuoli sillä hetkellä kun synnyin. Äidittömyydestä tuli Xuelan elämän keskeisin tekijä: siitä versoivat koko elämän mittaiset yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteet. Kaipauksesta kertoivat unet, joissa nuori Xuela näkee taivaasta tyttärensä luo laskeutuvan äitinsä.

Äiti laskeutui tikkaita, uudestaan ja uudestaan, kerran toisensa jälkeen, pelkät kantapäät ja valkoinen helma näkyvissä, hän laskeutui ja laskeutui, uudestaan ja uudestaan. Katsoin häntä unessani koko yön. En nähnyt hänen kasvojaan. En ollut pettynyt.

Xuelan isä pitää tyttärestään huolta omalla tavallaan. Hän vie vastasyntyneen perheen pyykeistä huolehtivalle Eunice-mamalle, joka vielä imettää omaa lastaan. Hän pistää tytön kouluun, mikä saarella on melko harvinaista. Hän ottaa teini-ikää lähestyvän Xuelan kotiinsa mentyään uudelleen naimisiin. Hän siirtää neitokaisen ystäväperheen kotiin, pois vihamielisen äitipuolen ulottuvilta.

Lapsena ja nuorena Xuela ei saa osakseen rakkautta eikä hyväksyntää. Häntä halveksitaan, koska hänen äitinsä oli yksi viimeisimmistä alueen alkuperäiskansan edustajista eli karibi-intiaani. Häntä vieroksutaan, koska hän on älykäs ja nopea oppimaan. Häntä pidetään taakkana tai kilpailijana. Niinpä Xuelakaan ei opi rakastamaan lähimmäisiään, mutta yrittää sentään rakastaa itseään.

Opin rakastamaan itseäni uhmakkaasti, epätoivosta, sillä muuta ei ollut. Sellainen rakkaus on välttävää: se kelpaa muttei ole parasta mahdollista…

Viisitoistavuotiaana Xuela tutustuu isän ystävän luona seksiin ja huomaa pitävänsä siitä. Suhde sinällään ei kosketa hänen tunteitaan, sillä Xuela ei pidä rakastajastaan eikä sääli tämän vaimoa, mutta kokee nyt omaavansa valtaa toisiin nähden. Kun Xuela huomaa olevansa raskaana, hän teettää abortin ja muuttaa sen jälkeen omilleen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Xuela ottaa elämänsä omiin käsiinsä.

Siitä että puhuin tilanteestani, itselleni ja muille, tuli jotain mitä olen tehnyt siitä pitäen aina. Juuri sillä tavalla tulin äärimmäisen tietoiseksi itsestäni, kiinnostuin omista tarpeistani ja niiden täyttämisestä, tulin tietoiseksi omista murheistani ja omista iloistani.

Xuela kertoo hyvin lakoniseen sävyyn kokemistaan asioista. Kuvauksissa korostuvat fyysiset tuntemukset kuten kivut ja hajut, mutta aina välillä pilkahtaa myös sisimmässä piilevä viha ja kaipuu. Kuvaus ei kaihda rumuutta, mutta silti ote on miltei runollinen. Suurinta kauneuselämystä Xuelalle tuottaa saaren aistikylläinen luonto, johon kietoutuu yliluonnollisuuteen viittavia tarinoita.

Xuelan äiti kuului kukistettuun kansaan, mutta muitakin saarelaisia luokitellaan esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he oikeaa englantia vai saaren kieltä eli murteellista ranskaa. Ihonvärilläkin on merkitystä, sillä valkoinen rotu edustaa valloittajia ja ylivaltaa. Xuela ei kuulu valloittajiin, mutta ei kyllä alistettuihinkaan. Hänen kohtalonsa herättää myötätuntoa, mutta kovin miellyttävää henkilöä hänestä ei taida kehittyä.

Tämä on ollut kertomus äitini elämästä yhtä paljon kuin minun elämästäni, ja silti se on kertomus niiden lasten elämästä, joita en saanut… Tämä kertomus on kertomus ihmisestä, jonka ei koskaan sallittu olla, ja kertomus ihmisestä, joksi en päästänyt itseäni kasvamaan.

HAWKINS, PAULA: Sininen hetki

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: The Blue Hour (2024)

Suomennos: Oona Nyström

Koronasulun jälkeen Lontoon Tate Modernissa avataan viisi vuotta aiemmin kuolleen Vanessa Chapmanin maalauksia, keramiikkaa ja veistoksia esittelevä näyttely, mutta yhtäkkiä syntyy ongelma: asiantuntijan mukaan erään installaation yhtenä materiaalina saattaa olla ihmisen luu. Raja II -niminen keramiikkaa ja löytömateriaaleja yhdistelevä teos vedetään pois näyttelystä ja selvitystyöt alkavat.

Paine kohdistuu Fairburn-säätiöön, joka on lainannut teokset taidemuseolle, ja erityisesti säätiön intendenttiin James Beckeriin. Väite ihmisluusta tuntuu järjettömältä, mutta asiaan liittyy eräs huolestuttava seikka: Vanessan ”tunnetusti uskoton” aviomies Julian katosi vuonna 2002 jäljettömiin vierailtuaan vaimonsa luona Erisin saarella. Saarelta pääsee Skotlannin mantereelle vain vuoroveden armoilla olevaa pengertietä pitkin.

Becker ihailee suuresti Vanessa Chapmania, jonka elämään ja tuotantoon on hyvin perehtynyt. Vanessalla oli kuitenkin hankalan ihmisen maine, sillä hän piti kaikkea muuta turhana taiteen tekemisen rinnalla. Kauniilla taiteilijalla riitti ihailijoita, mutta oma vapaus merkitsi hänelle enemmän kuin ystävyys tai rakkaus. Yksi hylätyistä rakastajista oli galleristi ja Fairburnin johtaja Douglas Lennox. Siksikö Vanessa testamenttasi taiteellisen jäämistönsä säätiölle?

Douglas Lennoxin kuoltua säätiön on ottanut vastuulleen hänen poikansa Sebastian, joka on Beckerin ystävä. Tilanteen tekee arkaluonteiseksi se, että Beckerin vaimo Helena oli jo menossa naimisiin Sebastianin kanssa, kun päättikin valita puolisokseen Jamesin. Kaikki käyttäytyvät sivistyneesti, mutta Becker on silti epävarma onnensa kestämisestä. Onhan hänen taustansa työväestössä, kun muut taas ovat yläluokkaa.

Helena on lähes kahdeksannella kuulla raskaana ja vaimon jättäminen edes pariksi päiväksi huolettaa Beckeriä. Hän ymmärtää kuitenkin Tate Modernissa syntyneen tilanteen vaativan sitä, mistä on jo pitkään unelmoinutkin: matkustamista Erisin saarelle haastattelemaan Vanessa Chapmanin testamentin toimeenpanijaa Grace Haswellia, joka oli taiteilijan pitkäaikainen ystävä ja loppuvaiheissa myös omaishoitaja ja joka peri tämän talon.

Fairburnin ja Haswellin välit tulehtuivat, kun Douglas väitti Haswellin jättäneen toimittamatta säätiölle useita Chapmanin töitä ja likimain syytti tätä varkaudesta – testamentin mukaanhan Gracelle ei kuulunut ainuttakaan Vanessan teosta. Puhutaan oikeustoimista, mutta Becker toivoo ystävällisen puheen auttavan uhkailuja paremmin. Gracen vihamielisyys talttuukin nopeasti, kun Becker vihjaa hänen olevan kullanarvoinen tietolähde, mutta onko kaikki Gracen kertoma totta?

Kirja etenee aluksi hitaasti ja keskittyy lähinnä esittelemään tarinan henkilöitä ja vallitsevaa tilannetta, mutta loppua kohti vauhti kiihtyy. Aina välillä luulee olevansa perillä asioista, mutta sitten seuraakin uusi käänne. Tunnelma muuttuu pahaenteiseksi ja uhkaavaksi, kun menneisyyden salat alkavat toinen toisensa jälkeen paljastua, mutta missä vaara piileskelee?

Nykyhetkessä etenevään tarinaan lomittuu otteita Vanessa Chapmanin päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta. Niissä kuvataan, miten myrskyisä meri, vaihtelevat sääolot ja jylhä luonto vaikuttivat taiteilijan teoksiin ja ajatuksiin. Teokset puolestaan on kuvattu niin, että niiden luulisi olevan oikeasti olemassa. Tekstit paljastavat myös taidemaailman nurjia puolia, mutta päällimmäiseksi jää rakkaus taidetta kohtaan.

Taide on perintö, se on turvasatama. Se rauhoittaa, lohduttaa, kiihottaa. Se on työtä. Se on sitä, mitä tekee päivät pitkät. Se on tapa selvittää ajatuksia, tapa ymmärtää maailmaa. Se on mahdollisuus aloittaa alusta, luoda nahka, kostaa, rakastua. Olla hyvä. Elää pitkään.

DA COSTA, MÉLISSA: Toivoa versovat päivät

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Les Lendemains (2020)

Suomennos: Saana Rusi

Kansi: © Eevaliina Rusanen / Tammi

Kolmekymppisellä Amandella kaikki on hyvin. Hän on kahdeksannella kuulla raskaana ja viimeistelee suloista lastenhuonetta odotellessaan Lyonin kulttuuri- ja nuorisokeskuksessa työskentelevää Beniä (Benjaminia) takaisin kotiin. Puolison sijasta saapuu suruviesti: Ben on kuollut. Järkytys käynnistää synnytyksen ja sairaalan henkilökunnan ponnisteluista huolimatta Manon-vauva kuolee.

Sairaalasta päästyään Amande haluaa vain paeta kaupungin kesää, aurinkoa ja iloisia ihmislaumoja. Ajomatkan päässä Lyonista löytyy auvergnelaisen kylän liepeiltä omassa yksinäisyydessään nököttävä vuokramökki. Sinne Amande vetäytyy ikkunaluukkujen taakse pimeään, vaeltelemaan öisin unettomana ympäriinsä. Kellon hän on poistanut seinältä – mikään ei saa viestiä, että aika jatkaa kulumista, että elämää on yhä.

Miten ihmiset sen tekevät? Kuinka he jatkavat elämäänsä, kun maailma on romahtanut? Palaavat muutaman päivän päästä töihin, asuvat samassa asunnossa kuin ennenkin, kulkevat samoja katuja…

Maailma ei kuitenkaan unohda Amandea. Yhteyttä on pidettävä Benin herttaisiin vanhempiin ja ajoittain omaan äitiinkin, joka patistaa tytärtään menemään mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Amanden vuokraamassa talossa kuolemaansa asti asuneen Lucie Huguesin tytär Julie käy hakemassa äitinsä tavaroita ja jättää Amanden tutkittavaksi äidin päiväkirjoja ja kalentereita.

Muistiinpanot saavat Amanden kiinnostumaan villiintyneestä puutarhasta, joka piti rouva Huguesia elämässä kiinni aviomiehen kuoleman jälkeen. Ehkäpä Amandekin löytää lohtua ryhtyessään kunnostamaan vihannestarhaa – ainakin hän vihdoinkin poistuu talosta. Rouva Huguesin listojen innoittamana hän alkaa antaa itselleen yksi kerrallaan erilaisia tehtäviä.

Ensimmäinen tehtävä: Päästä sisään. Amande antaa kodin laihalle kulkukissalle, vaikka on aiemmin hieman pelännyt eläimiä. Hän suostuu ottamaan vastaan Lyonin nuorisokeskuksen bändikaverukset, jotka haluavat jotenkin muistaa hyvää ohjaajansa Beniä. Samalla Amande päästää sisään myös menneisyyden erilaisine muistoineen.

Toinen tehtävä: Löydä juhlahetket. Sehän onnistuu kyllä! On täysikuun juhlaa kynttilöin koristellussa puutarhassa. On Benin veljen ja tämän vaimon esikoisen syntymän kunniaksi värikkäin nauhoin ja tuulikelloin koristeltu puu. On kevään saapumisen juhla puutarhan tuottaminen kukkineen. Aina löytyy jotain kiitoksen aihetta. 

Kolmas tehtävä: Jaa toisten kanssa. Amande alkaa olla niin vahva, että pystyy vuorostaan tukemaan Benin vanhempia, jotka eivät jättäneet Amandea yksin surun ensi hetkinä. Pelkkä hiljainen työskentely puutarhassa rinta rinnan voi auttaa masentunutta ja vielä enemmän oman salaisen hiljentymispaikan luovuttaminen toisen käyttöön.

Neljäs ja viimeinen tehtävä: Päästä irti. Amande luopuu nyt sellaisista asioista, jotka eivät enää tunnu oikeilta, ja antaa rohkeasti mahdollisuuden aivan uusille ja yllättäville ideoille. Suru Benin ja Manonin kuolemasta ei katoa, mutta se ei enää himmennä rakkautta elämää kohtaan, koska me muistamme valon, jonka jätit jälkeesi.

Toivoa versovat päivät -romaani ei ole liian melodramaattinen, vaan kertoo lempeästi suuresta surusta, surun eri vaiheista ja rakkaudesta elämää kohtaan. Kirjailija luottaa vahvasti puutarhanhoidon ja luonnon parantavaan voimaa, mutta tietää myös sen, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja ehkä lemmikkieläimen.

Mèlissa Da Costa (s. 1990) otti viime vuonna Ranskan myydyimmän kirjailijan tittelin dekkarikirjailija Guillaume Mussolta, joka oli kaksitoista edellistä vuotta ykköspaikalla. Kriitikot eivät ole Da Costan teoksia juuri noteeranneet, mutta lukijoiden tunteita ne ovat koskettaneet – kuten kirjailija on halunnutkin.

 

SHIBLI, ADANIA: Sivuseikka

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Tafşīl thānawī (2017)

Suomennos: Sampsa Peltonen

Palestiinalaistaustainen Adania Shibli oli kolmannella romaanillaan Sivuseikka National Book Award – ja International Booker Prize -finalisti. Hänen oli tarkoitus saada lokakuussa 2023 Frankfurtin kirjamessuilla LitPromin jakama kirjallisuuspalkinto, mutta tilaisuus peruttiin Hamasin hyökättyä Israeliin. Useat kirjailijat ja kustantamot kritisoivat päätöstä, jota pitivät yrityksenä vaientaa palestiinalaisääni. Toisaalta on niitäkin, jotka ovat arvostelleet tapaa, jolla Shibli kuvaa teoksessaan israelilaisia.

Sivuseikka-romaanissa on vain 104 sivua, mutta sen lukeminen jättää suuren jäljen. Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä eletään Israelin valtion perustamisen jälkeistä aikaa, elokuuta vuonna 1949. Joukko sotilaita on rakentamassa leiriä Negevin autiomaassa. Heidän tehtävänään on estää Egyptistä tulevia soluttautujia ylittämästä rajaa ja puhdistaa alue arabeista noudattaen sanontaa ”tapa sinä ensin se, joka aikoo sinut tappaa”.

Heti ensimmäisenä yönä joukko-osaston upseeria puree jokin hyönteinen. mutta hän ei anna tulehtuvan haavan estää päivittäisi rutiinejaan. Joka päivä toistuvat miehen puhdistautumistoimet. Joka päivä joukot ajelevat auringon paahteessa hiekkadyynien keskellä. Eräänä päivänä koiran haukunta johdattaa joukot keitaalle, jolla lepotaukoa viettäneet ihmiset ja kamelit ammutaan. Vain nuori tyttö tuodaan sotilasleiriin. Räksyttävä koira seuraa perässä.

Voihan olla, että huononevan vointinsa vuoksi mies ei pysty ajattelemaan selkeästi, mutta toiminta on joka tapauksessa sekavaa. Ensin mies kieltää ketään kajoamasta tyttöön, mutta kun raiskauksia kuitenkin tehdään, hän ei jakele rangaistuksia. Hän taitaa pikemminkin kokea tytön olemassaolon leirissä häiriötekijänä, mikä oikeuttaa tämän tappamiseen ja hautaamiseen aavikolle.

Hiekka imi välinpitämättömänä tytön päästä pulppuavan veren. Keskipäivän auringon säteet tuntuivat kohdistuvan kimppuna tytön paljaisiin pakaroihin, jotka olivat aivan saman väriset kuin hiekka.

Sivuseikka-romaanin ensimmäisessä osassa näkökulma on upseerin. Kylmäävä tunne syntyy siitä, että hän kuvaa vain sotilaiden tekoja muttei lainkaan heidän tunteitaan. Tyttökin on miehille vain hetken hupi, kuin esine, sillä vihollisiksi katsotut eivät heidän silmissään ole ihmisiä lainkaan.

Kirjan toinen osa sijoittuu 2010-luvun puoliväliin. Päähenkilö on nuori nainen, joka on saanut työpaikan palestiinalaisten hallinnoimalla A-alueella. Eräänä aamuna hän lukee lehtiartikkelin israelilaisten sotilaiden raiskaamasta ja tappamasta beduiinitytöstä ja kiinnostuu aiheesta, koska on syntynyt tarkalleen neljännesvuosisata kyseisen tapahtuman jälkeen. Se on sivuseikka, mutta synnyttää tunteen kohtalonyhteydestä..

Ehkäpä juuri tämä sivuseikka on kaikkein olennaisin avain koko siihen täydelliseen totuuteen, jota lehtijuttu ei tavoita, koska se jättää huomiotta tarinasta tytön näkökulman.

Nainen tietää toimivansa usein epärationaalisesti ikään kuin ei ymmärtäisi, mitä rajoja hänen ei kannata ylittää. Nyt hän päättää lähteä tutkimaan, löytäisikö beduiinitytöstä lisää tietoa arkistolähteistä ja rikospaikalta. Yhdeltä työtoverilta nainen saa lainaksi henkilökortin, joka oikeuttaa liikkumaan C-alueella asti, ja toinen auttaa häntä vuokraamaan oikeanlaisilla rekisterikilvillä varustetun auton. Matkalla hän tulee puhumaan englantia ja käyttämään mahdollisimman kansainvälistä nimeä.

Jo ensimmäinen tarkastuspiste saa naisen ahdistumaan niin, että hän olisi valmis tekemään U-käännöksen ja palaamaan kotiin. Sähläys kuitenkin kiinnittäisi sotilaiden huomiota, joten naisen on jatkettava matkaa, vaikka on täysin poissa tolaltaan. Onneksi ennen tarkastusta pieni tyttö sai väkisin myytyä naiselle pari purukumipakkausta – purkan jäystäminen pelottavissa tilanteissa helpottaa paniikkia.

Apunaan naisella on erilaisia karttoja. Yhdestä näkee, millainen Palestiina oli vuoteen 1948 asti, ja toisesta tiet ja asutuskeskukset Israelin viranomaisten näkökulmasta. Kolmanteen on merkitty alueiden rajat, Israelin pystyttämä muuri ja armeijan tarkastuspisteet. Ajaessaan kohti Jaffaa nainen huomaa, miten hänelle aiemmin niin tutut seudut ovat vuosien poissaolon aikana muuttuneet - kaikki palestiinalaisuus on kitketty pois. 

Israelilaiskartan alle jäävät kyräilemään muut mukaan ottamani kartat, kuten se, joka kuvaa Palestiinaa ennen vuotta 1948, mutta nyt en avaa sitä. Olen kuullut riittävästi juttuja tältä seudulta kotoisin olevilta ihmisiltä, että tiedän, miten paljon Jaffan ympäristössä aina Askaloniin asti oli kyliä ja kaupunkeja, eikä edes niin kauan sitten, ennen kuin ne hävitettiin jäljettömiin.

Loppujen lopuksi vierailut museossa, arkistossa tai beduiinitytön oletetulla kuolinpaikalla eivät lisää millään lailla naisen tietoutta itse tytöstä. Kuitenkaan hän ei saa lähdettyä pois alueelta, vaan ajelee umpimähkää ympäriinsä surullisen kuuluisan Rafahin ympäristössä. Onkohan hän taas ylittämässä rajaa, jota ei pitäisi?

Nainen on Sivuseikka-teoksen toisen osan minäkertoja Hän on runsassanainen ja rönsyilevä, tunteikas ja kokonaisuuden sijasta sivuseikkoihin huomionsa kiinnittävä. Hänen kohdallaan on riipaisevaa, miten arkipäiväisiksi ovat palestiinalaisille muuttuneet väkivallan äänet ja näyt. Vähentäkö turtumus tervettä varovaisuudentunnetta?

Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi että niiden jälkeen alkaa aina uutisten erikoislähetys – vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.

Tietyt pienet asiat – sivuseikat - yhdistävät romaanin osia. Yhteistä ovat auringon armoton paahde, auton nostattamat pölypilvet, bensiinin katku ja jäljet hiekassa. Miehen tavoin nainenkin tapaa räksyttävän koiran ja osuu kamelien luo keitaalle. Jopa hiekalla makaava nainen paljaine pakaroineen löytyy kummastakin osasta. Vaan toteutuuko kummankaan kohdalla iskulause: Tykki ei voita, ihminen voittaa.

Adania Shibli syntyi Palestiinassa vuonna 1974. Hän opiskeli media-alaa ja kulttuurintutkimusta eri yliopistoissa Palestiinassa ja Isossa-Britanniassa ja väitteli tohtoriksi Itä-Lontoon yliopistosta. Nykyisin hän toimii tutkijana Berliinissä ja jakaa aikansa Berliinin ja Jerusalemin kesken. Shibli on julkaissut esseitä, novelleja ja näytelmiä sekä kolme romaania, joista viimeisimpänä Sivuseikan.