CARRÈRE, EMMANUEL: Limonov

Kustantaja: Like 2013

Alkuteos: Limonov

Suomennos: Kristina Haataja

Ranskalainen Emmanuel Carrère (s. 1957) on venäläistä emigranttisukua oleva kirjailija, joka romaaneissaan käsittelee identiteetin haurautta ja häilyvyyttä. Häneltä on aiemmin suomennettu romaanit Valhe (2000), Huviretki painajaisiin (2001) ja Viikset (2002), joista kaikista on tehty myös elokuva. Dokumenttiromaanillaan Limonov Carrère voitti vuonna 2011 yhden Ranskan arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista eli Renaudot-palkinnon.

Eduard Limonov (alkuperäiseltä nimeltään Eduard Savenko) syntyi vuonna 1943 sodan raunioiden keskelle. Jo varhain hän päätti tulla ihailluksi ja pelätyksi tavalla tai toisella – rikollisena, kirjailijana tai poliittisena vaikuttajana. Kaikkea hän elämänsä aikana myös on ollut: rikollisjengin jäsen ja avantgarderunoilija Neuvostoliitossa, miljonäärin hovimestari ja koditon pummi Yhdysvalloissa, kulttikirjailija Pariisissa, sissisotilas Serbiassa, kansallisbolševistisen puolueen perustaja ja poliittinen vanki Venäjällä. Entä tulevaisuus?

Eduard kertoi, ettei ole missään maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Keski-Aasiassa, Samarkandin tai Barnaulin kaltaisissa, auringon murskaamissa, pölyisissä, hitaissa, väkivaltaisissa kaupungeissa. Siellä sakarapiikkisten muurien kupeessa, moskeijan varjossa on kerjäläisiä, suuria määriä kerjäläisiä… Heidän elämästään ei voi tietää mitään, mutta varmaa on, että he päätyvät kunnan joukkohautaan. Heillä ei ole ikää, he eivät omista enää mitään, jos ylipäätään ovat joskus omistaneet – hädin tuskin heillä on nimi. He ovat katkaisseet kaikki yhteydet kaikkeen, he ovat raunioita, he ovat kuninkaita.

Kyllä, se hänelle sopii.

Limonovilla ei tunnu olevan mitään vankkumatonta aatemaailmaa, vaan hän liittoutuu tilanteen mukaan milloin kenenkin kanssa. Hänelle on tärkeintä olla vallankumouksellinen ja muista poikkeava. Silti Limonov ei ole pelkästään kylmäverinen opportunisti, vaan ystävilleen ja seuraajilleen viimeiseen asti lojaali mies. Elämänsä naisia hän rakastaa ja auttaa uskollisesti näiden tempauksista huolimatta.

Carrére on asettanut oman elämäntarinansa Limonovin tarinan rinnalle. Eikö olisi kannattanut keskittyä vain Limonoviin, jonka seikkailuissa olisi ollut ihan kylliksi kerrottavaa? Siksikö, että niitä kaikkia ei voi hyväksyä? Kiitosta siitä, että Carrère selvittelee Neuvostoliiton ja Venäjän poliittisen elämän sekavia kiemuroita kansantajuisella ja varsin suorasukaisella tavalla!