Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: Where the shadows lie
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Brittiläinen Michael Ridpath (s. 1961) on opiskellut yliopistossa historiaa ja työskennellyt pankissa arvopaperi- ja riskisijoituskauppiaana. Monet hänen trillereistään ovatkin liittyneet jollakin lailla rahamaailmaan. Varjojen saartama –teos on ensimmäinen osa Islantiin sijoittuvasta Fire & Ice –dekkarisarjasta, josta alkukielellä on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa.
Kirjan päähenkilö on Magnus Jonson tai islantilaisittain Magnús Ragnarsson. Hän on syntynyt Islannissa, mutta asunut Yhdysvalloissa Bostonissa lapsuudestaan asti. Hänen menneisyyteensä liittyy joukko traumaattisia asioita ja pelottava on nykyisyyskin. Rikospoliisina työskentelevän Magnuksen pitäisi todistaa oikeudenkäynnissä, jossa syytettyinä on huumekauppiaiden lisäksi kolme korruptoitunutta poliisia. Kuin ihmeen kaupalla Magnus selviää kahdesta murhayrityksestä, minkä jälkeen esimies lähettää hänet turvaan Islantiin. Tilannetta on tarkoitus hyödyntää niin, että Magnus tutustuttaa Islannin poliisia suurkaupungeille tyypillisiin rikoksiin ja toimintatapoihin – Islannissa kun henkirikokset ja huumeongelmat ovat vielä varsin harvinaisia. Juuri sopivasti paljastuukin epäilyttävä kuolemantapaus, jota Magnus rupeaa innokkaasti selvittelemään. Sankariroolia hän ei kuitenkaan saa, koska tunaroi sekä yksityiselämässä että työtehtävissä – omasta mielestään kyllä perustelluista syistä. Joka tapauksessa uskottavuus on paikallisen poliisin silmissä mennyttä.
Omavaltaisissa tutkimuksissaan Magnus huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle myyttien maailmaan. Kuollut mies on kaupitellut ennen julkaisemattoman saagan käsikirjoitusta, johon kuitenkin J.R.R. Tolkienin kerrotaan tutustuneen. Saagan juoni on lähes identtinen Taru sormusten herrasta –suurteoksen kanssa. Mikä omituisinta: saagan uskotaan perustuvan erään suvun todellisiin vaiheisiin. Onko siis myös valtasormus ollut olemassa? Onko se yhä tallessa? Onko se yhtä paha kuin Tolkienin kuvaama sormus?
Varjojen saartama on harvinaisen mielenkiintoinen yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Gaukrin saagasta on merkintöjä vanhoissa asiakirjoissa, mutta itse käsikirjoitus lienee tuhoutunut tulipalossa jo vuosisatoja sitten. Tolkienin taas tiedetään jo koulupoikana perehtyneen muinaisrunoudesta etenkin islantilaisiin saagoihin ja suomalaisten kansalliseepokseen Kalevalaan. Hän jopa opetteli suomen kieltä ja kehitti sen pohjalta suurhaltiakielen. Tämä käy ilmi Varjojen saartama -teoksessakin.
Kirjassa on vahva paikallistunnelma, osuvaa luonnonkuvausta ja persoonallisia henkilöhahmoja. Välillä se imee mukaansa vastustamattomasti, mutta ihan koko aikaa jännite ei kestä. Keskivertodekkarista se kuitenkin poikkeaa myönteisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti