Kustantaja: Paasilinna 2015
Tiina Raevaara (s. 1979) voitti vuonna 2006 Martti
Joenpolven novellikilpailun ja sai vuonna 2011 Runeberg-palkinnon novellikokoelmastaan En tunne sinua
vierelläni. Hän on opiskellut biologiaa ja väitellyt filosofian tohtoriksi
perinnöllisyystieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla.
Yö ei saa tulla on
dekkari siinä mielessä, että siinä tehdään murha – kaiketikin. Kaikenlaista tapahtuu,
mutta kuin hirveässä unessa tai houreessa, jossa mistään voi olla ihan varma. Kauhukirjallisuuteenkin
Raevaaran teoksen voisi luokittaa, vaikka kuvatut painajaiset ovat selvästi pään sisällä. Lukijan ahdistus tulee aavistelusta, miten henkilöt mahtavat
reagoida harhoihinsa.
Kuulin sydämenlyönnit
korvissani, tai oikeastaan koko päässäni. Kuin joku olisi puristanut kalloani
rytmikkäästi. Paine pääni sisällä kasvoi, hellitti, kasvoi taas. Oikeastaan
koko huone tuntui laajentuvan ja supistuvan samassa tahdissa. Seinät työntyivät
sänkyä kohti ja vetäytyivät taas kauemmaksi. Maailma kumisi.
Kirjan päähenkilö on parikymppinen Johannes, joka
työskentelee kelloliikkeessä alati eteenpäin tikittävän ajan keskellä. Hänen
oma aikansa on pysähtynyt viiden vuoden takaiseen hetkeen, jolloin hukkui
läheinen kasvinkumppani Aalo. Tekikö Aalo itsemurhan, kun suhde keski-ikäiseen
liikemieheen, Sandvalliin, paljastui? Johannes ei oikein muista. Nyt vuosien
tauon jälkeen hän tapaa Aalon kaksoisveljen Antin, joka ilmoittaa aikovansa
tappaa Sandvallin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ja Johannes ajautuu tahtomattaan
tilanteesta toiseen. Yöllä piinaavat painajaiset ja päivällä epämääräisen
pelottavat näyt. Vainotaanko Johannesta vai onko hän tulossa hulluksi? Onko hän
tietämättään tehnyt jotain pahaa?
Kirja on synkkä ja täynnä symboliikkaa. Useaan otteeseen
viitataan Nukkumattiin, joka ei ole suinkaan iloinen pikkumies, vaan Kuun
toisella puolella asuva teräväkyntinen hirvitys, joka käy öisin kaivamassa
silmät päästä kaikilta unettomilta. Silmät ovat muutenkin kirjassa tärkeässä
asemassa: kauniit silmät, sokeat silmät, valehtelevat silmät, pelottavat
silmät, vaurioituneet silmät, tekosilmät, vaihdetut silmät. Tähän liittyvät myös
Johanneksen kokemukset nukeista: ihmisistä, jotka on kursittu kasaan palasista
tai jotka alun perinkin ovat olleet keinotekoisia. Toisena keskeisenä teemana
ovat unet, jotka sisältävät vihjeitä ja tietoa – jos ne vain osaa tulkita.
Yö ei saa tulla on
tyyliltään ja tunnelmaltaan niin epäsuomalainen, että helsinkiläisten
paikannimien mainitseminen saa joka kerta hämmästymään. Innoittajana onkin
ollut saksalainen E. T. A. Hoffmann, joka käsitteli teoksissaan sekä
Nukkumattia (Der Sandman) että mekaaniseen nukkeen rakastuvaa miestä. Raevaaran
romaani on niin taitavasti rakennettu ja niin sujuvasti kirjoitettu, että se on
pakko lukea miltei yhdellä istumalla. Jälkikäteen olo on kuitenkin outo, ikään
kuin olisi sukeltanut liian syvälle jonnekin pimeään ja vääristyneeseen.
Talot kumartuivat
katujen ylle, nojasivat läkähtyneinä ainoaan suuntaan, jossa oli tyhjää tilaa.
Usvan, tai ehkä höyryn, määrä oli lisääntynyt katujen yllä. Se liukui autoteitä
pitkin kuin vesi. Kaupunki oli musta, usva valkoista lietettä sen uomissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti