PERRIN, VALÉRIE: Kolmikko

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Trois (2021)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Vettä kukille -romaanillaan suomalaistenkin sydämet valloittaneen ranskalaisen Valérie Perrinin teos Kolmikko kertoo Adrienin, Ninan ja Étiennen ystävyydestä kolmenkymmenen vuoden ajalta. Kahdessa aikatasossa kulkevan teoksen nykyaika käsittää vuodet 2017–2018 ja siihen limittyvät joustavasti vuodesta 1986 kohti nykyaikaa etenevät tapahtumat.

Kolmikko-romaanin alussa ollaan vuoden 2017 joulukuussa, jolloin La Comellen pikkukaupungissa tapahtuu jotain tarinan kannalta merkittävää. Asiasta kertoo paikallislehden freelancetoimittaja Virginie, joka on palannut kaupunkiin asuttuaan pitkään muualla. Entinen luokkatoveri Ninakin asuu kaupungissa, mutta ei ole Virginietä näkevinäänkään.

Olen samanikäinen kuin kolmikko. Nykyään olen noista kolmesta puheväleissä vain Adrienin kanssa. Nina halveksii minua. Minä taas halveksin Étienneä. Kolmikko on kuitenkin kiehtonut minua lapsuudesta asti.

Tämä on uutinen: tyhjennetyn metsäjärven pohjalta paljastuu 17.8.1994 varastettu auto. Se on kylmäävä löytö, sillä samana päivänä auton katoamisen kanssa katosi myös kolmikon koulutoveri Clotilde. Tämän kauniin ja ylimielisen nuoren naisen tyyliin olisi hyvin sopinut lähteä kaupungista kertomatta kenellekään, mutta mitä auto sisältää?

Nelikymppiset Adrien, Nina ja Étienne ovat vuosien mittaan ajautuneet toisistaan erilleen paljolti elämänvaiheidensa vuoksi, mutta myös puolin ja toisin sattuneiden väärinymmärrysten seurauksena. Kun uutiset La Comellessa tehdystä löydöstä leviävät mediassa, alkavat kolmikon jäsenet etsiä taas tukea toisistaan.

Olemme kuin pitkän eron jälkeen kokoontuvat sisarukset, joilla on vanhat käyttäytymismallit yhä takaraivossa. Heti kun päästetään valloilleen aikuisia, jotka ovat olleet lapsia yhdessä, lapsuus nousee pintaan.

Vuoden 2017 tapahtumiin limittyy kolmikon yhteinen menneisyys. He tutustuivat syksyllä 1986 joutuessaan kymmenvuotiaina alakoulun viimeisellä luokalla sadistisen monsieur Pyn oppilaiksi. Lukuvuosi oli hirveä etenkin Adrienille, mutta nopeasti syttynyt ystävyys tuki heitä kaikkia. Muodostui kiinteä kolmikko, joka jakoi niin tavarat kuin mielipiteetkin.

Kolmikon johtaja oli Étienne, jonka lämminsydäminen perhe sulki piiriinsä myös lasten ystävät. Oppilaana Étienne oli laiska, mutta pärjäsi sentään jotenkuten muiden avustuksella. Taiteellinen Nina oli joukon sielu. Hänen huoltajansa oli äidinisä, postinjakaja Pierre – isästään ja äidistään tyttö ei tiennyt mitään. Superlahjakas, ujo Adrien puolestaan salasi muilta monia asioita elämästään.

Kolmikon ystävyys kesti nuoruusiän hormonimyrskytkin. Toki Ninalla oli ihastuksia ja raamikas Étienne veti tyttöjä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, mutta näitäkin asioita ruodittiin aina yhdessä. Adrien osallistui pohdintaan, mutta luultavasti vain Étiennen tarkkaavainen pikkusisko Louise ymmärsi Adrienia itseään.

Kolmikko puhuu ja käyttäytyy kuin vanha pariskunta, he ovat mustasukkaisia toisistaan jos yksi iskee silmänsä johonkuhun ulkopuoliseen, muitta he eivät flirttaile keskenään. Nina on täysin tietoinen, että hän on Étiennen ja Adrienin yhdysside, ei romanttisen kiinnostuksen kohde. Ei kummallekaan. Étienne pitää häntä sisaruksenaan, Adrien esikuvana, melkein ihanteena.

Vuosi 1994 oli kolmikolle kohtalokas. He pääsivät ylioppilaiksi ja yhteinen opiskelijaelämä Pariisissa näytti jo varmalta, mutta toisin kävi. Tuli yllättäviä menetyksiä, joiden seurauksena joidenkin elämästä putosi pohja. Toisaalta odottamaton menestyskin saattoi vaikuttaa ystävyyteen ikävästi. Enää ei salaisuuksia jaettu, vaikka niitä jokaisella olikin.

Ja niin tullaan vuoteen 2017. Syvimmät salaisuudet ja pelot paljastetaan vihdoinkin ja kuunnellaan toisten suorasukaisia kommentteja, varoituksia ja toiveita. Jokaisella on yhä edessään valintoja, jotka ratkaisevat heidän tulevaisuutensa – ja niistä ratkaisuista heistä jokaisen on itse kannettava vastuu. 

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. On identiteetin etsintää, on oman paikan hakemista yhteisössä, on äitien ääneen lausumattomia pelkoja ja suruja, on huolenpitoa niin ihmisistä kuin eläimistä. Taustalla elää 1970-luvun pikkukaupunki tapoineen ja mahdollisuuksineen ja sitten vuosia myöhemmin työttömyyden ja muuttotappion näivettämä yhteisö, josta ei kuitenkaan puutu toiveikkuutta.

Kolmikko-romaanissa on 616 sivua, mutta mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, koska juoni vetää ja kirjan oivaltava rakenne tarjoaa lukijalle aina sopivasti uutta tietoa. Osa käänteistä on ennalta arvattavia ja jotkut olisivat ehkä vihjeiden perusteella olleet arvattavissa, mutta kyllä yllätyksiäkin tulee vastaan. Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta haitanneeko se…

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 3. Kannan tulta mukanani

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: J’emporterai le feu (2025)

Suomennos: Lotta Toivanen

Kansi: Martti Ruokonen

Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin teos Kannan tulta mukanani on Toisten maa -sarjan kolmas osa. Ensimmäinen osa Sotaa, sotaa, sotaa (2021) kertoi ranskalaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen avioliitosta ja toinen osa Katsokaa kun tanssimme (2023) heidän lapsistaan Selimistä ja Aïchasta. Kannan tulta mukanani -romaani kuvaa Aïchaa ja puolisoaan Mehdiä sekä pariskunnan tyttäriä Miaa ja Inèstä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Kannan tulta mukanani -romaanin kertoja on pariisilaistunut Mia, josta on tullut tunnettu kirjailija. Hän suunnittelee teosta sukunsa vaiheista ja vierailee siksi vuonna 2022 Aminen ja Mathilden rakkaudella rakentamalla maatilalla Marokon Meknésissä. Lapsuudesta tuttu paikka ei kuitenkaan sytytä tulta hänen sisällään; hän on ahdistunut ja jumissa.

Mitä iloa siitäkin on, että olen yrittänyt selvittää, missä minun paikkani on, mikä minun maani on, kun en enää edes tiedä kuka olen? Mitä identiteetti tarkoittaa, kun on menettänyt muistinsa?... Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en tiedä mitä sanoa, soperran niin kuin änkyttäjä, joka yrittää sanoa jotain mutta lopulta luovuttaa…

Vuonna 1980 Mehdi Daoud työskentelee viikot Casablancassa ja ajaa viikonloppuisin perheen luo Rabatiin. Itse majesteetti on määrännyt Mehdin hieman epämääräisen kiinteistö- ja matkailualaan erikoistuneen Crédit Commercial -pankin eli CCM:n johtajaksi ja Mehdi on tekemässä siitä menestystarinaa. Kotiasioihin hän ei ennätä paneutua.

Aïcha joutuu gynekologintyönsä ohella pitämään huolta talosta ja kasvavasta perheestä. Mia-esikoinen on kuusivuotias, kun pikkusisko Inès syntyy. Mia kiusaa julmasti pikkuista, joka on varastanut hänen paikkansa, mutta Inès ei koskaan anna siskoaan ilmi. Hän on ihastuttava kaunotar, kun taas lyhythiuksinen, kyömynenäinen ja leveäharteinen Mia kävisi pojasta.

Daoudin perhe on varakas ja länsimaistunut. Kotikielenä on ranska eikä esimerkiksi Mia opi koskaan kunnolla arabiaa. Moskeijassa ei käydä, alkoholia juodaan ja joulua juhlitaan. Jo lapsina Mia ja Inès tietävät, että kaikista asioista voi puhua vapaasti sisätiloissa, mutta julkisilla paikoilla ei koskaan uskonnosta, kuninkaasta tai Saharasta.

Mia on liian lahjakas oppilas ollakseen kovin suosittu. Lisäksi hän ymmärtää jo lukiossa olevansa erilainen: hän on poikien kaveri, mutta kaipaa seksiä tyttöjen kanssa. Inès taas on jo pienenä miltei pakkomielteisen kiinnostunut pojista. Kumpikin päättyy opiskelemaan Pariisiin: Mia isää jäljitellen kaupallisia aineita ja Inès äitinsä innoittamana lääketiedettä.

Pariisissa sisarukset ymmärtävät ensi kertaa, että kielitaidostaan ja varakkuudestaan huolimatta he länsimaalaisten silmissä ovat ensisijaisesti pohjoisafrikkalaisia, arabeja ja muslimeja eivätkä nimenomaan marokkolaisia. Iskujen ja sotien maailmassa he ovat pelkän ulkonäkönsä vuoksi epäilyttäviä. He ovat vieraita.

Heidät oli tuomittu elämään eräänlaisessa kiirastulessa, islamisteihin kohdistuvan vihan ja länsimaalaisen tietämättömyyden välisen rautanyrkin puristuksessa.

Mia ja Inès ottavat kantaa etenkin naisen asemassa oleviin puutteisiin Marokossa: alaikäisten avioliittoihin, luku- ja kirjoitustaidottomuuteen, vaimojen hylkäämisiin… Heistä on käsittämätöntä, että sadat tuhannet naiset vastustavat Hassan II:n jälkeen kuninkaaksi kruunatun Mohammed I:n pyrkimyksiä edistää tasa-arvoa. Vieras yhteiskunta siis täälläkin.

2000-luvun alku on suvulle raskas. Mathilde joutuu ottamaan vastuun Belhajin tilasta Aminen muistisairauden takia ja hautaamaan miehensä koko maailman huomion kiinnittyessä WTC-iskuihin syyskuussa 2001. Mehdi joutuu vankilaan todennäköisesti eräänlaisena sijaiskärsijänä ja kuolee pian vapautumisensa jälkeen vuonna 2003. Kahdeksan vuotta myöhemmin seuraa virallinen anteeksipyyntö.

Minkä maan suvun jäsenet kokevat omakseen? Ranskalaissyntyinen Mathilde on elänyt koko aikuiselämänsä Marokossa, ja siitä on tullut hänen kotimaansa. Vuosikymmeniä New Yorkissa asunut Selim ja ranskalaistunut Mia taas tuskin voisivat elää Marokossa turvallisesti täysin omana itsenään eikä Inèskään halua luopua Ranskan tarjoamasta vapaudesta.

Voimmeko me rakastaa maata, joka ei rakasta meitä? Voimmeko olla yhtä aikaa kotoisin täältä ja sieltä?

Kannan tulta mukanani -teoksessa on henkilöitä kolmen sukupolven ajalta, mutta onneksi kirjan alussa on hyvä henkilöluettelo. Kirja perustuu löyhästi Leïla Slimanin omiin kokemuksiin, joten Mia lienee osin kirjailijan omakuva. Sukutarinan päärooleissa ovat vahvat ja itsenäiset naiset: Mathilde, Aminen sisko Selma, Aïcha, Mia ja Inès. He kantavat tulta mukanaan.