JALONEN, RIITTA: Henkivakuutus

Kustantaja: Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

Riitta Jalosen (s. 1954) viidestoista romaani Henkivakuutus alkaa tilanteesta, jossa Elisa-niminen nainen seuraa naapuripihan suuren kuusen kaatamista. Olo on levoton kuin joku olisi kuollut. Puoliso Johankin on matkoilla, mutta vähitellen sanat alkavat täyttää tyhjää tilaa. Käytettyjen kirjekuorien reunoille ja muistivihkojen sivuille alkaa ilmaantua lauseita.

On pakko ottaa kynä käteen ja aloittaa miettimättä aihetta tai yksittäisiä sanoja. Pitää taas uskoa, että tyhjä alkaa kirjoittaa kuin itsekseen minusta välittämättä.

Elisa päätti lopettaa kirjojen kirjoittamisen pari vuotta aikaisemmin. Tarkoitus oli vähentää elämästä stressiä ja lähteä ulos maailmaan ja ihmisten pariin sen sijaan, että olisi elänyt vain oman päänsä sisällä, mutta suunnitelma ei toimi. Kirjailija ei voi nipistää elämästään pois sanoja tai muistojaan.

Vain 139 sivua käsittävä teos jakaantuu kymmeneen osaan, joiden sisältämät lyhyet luvut ovat yhtä aikaa tiiviitä ja ilmavia. Kaikkea ei sanoiteta valmiiksi, vaan lukija voi itse hakea merkityksiä loppuun asti hiottujen, lähes aforismimaisten lauseiden sisältä. Tietyt sanat toistuvat: kynä, kärpäset, kello, lumi.

Imupaperin kaltaiseen mieleeni on tarttunut aineistoa sekä eläviltä että kuolleilta. Kynä, jota olen pidellyt, on siivilöinyt sanojen paljoudesta vain osan paperille. Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota.

Kirjan nimi Henkivakuutus liittyy kelloon, jonka kertoja sai vanhempien hänelle ottaman henkivakuutuksen mukana. Pieni tyttö uskoi, että hän pysyy hengissä, kunhan kelloon syötetyt kolikot pitävät viisarit liikkeessä. Kun viisarit kerran pysähtyivät, tyttö säikähti: onko hän nyt siirtynyt toiseen aikaan ja paikkaan? Tässäpä sijaa tulkinnoille!

Yksi muistelluista on nuoruusajan saksalainen pianistipoikaystävä, joka palauttaa mieleen erään ikävän tapahtuman, vaikkei itse ollutkaan siihen syyllinen. Mies luonnehti Elisaa sanoilla ”unenomaisuus” ja ”herkkäuskoisuus”, jotka ovat kirjoittamisen kannalta hyviä ominaisuuksia. Etenkin unenomaisuus, joka tarjoaa mielelle lepopaikan koettelemusten hetkinä.

Muita pohdinnan kohteita ovat omaiset. Pitkään rinnalla kulkenut aviopuoliso, jossa Elisa rakastaa kahta miestä – sitä jonka tuntee ja sitä jota ei tunne. Ovat isovanhemmat, jotka näkymättöminä ovat pitäneet lapsenlasta sylissään. On äiti ja hänen neljä sodassa kaatunutta veljeään. Kun on äidin vuoro lähteä, hän jättää kauniin testamentin: Viekää tämä hellyys eteenpäin.

Ennen kaikkea minäkertoja pohtii omaa kirjailijantyötään. Hänellä pitää lähtökohtana olla aina jokin tosiasia, josta jatkaa fiktioon. Fiktio puolestaan estää jumittumasta alkuperäiseen kokemukseen ja auttaa avarampiin näkymiin. Kirjoittaminen on kertojalle tapa oppia tuntemaan itseään, mutta myös olla läsnä kirjoittamissaan ihmisissä.

Kirjoittaminen ja kirjallisuus ovat hyvänä apuna elämässä selviämiseen, mikä etenkin nykyaikana kannattaisi muistaa. Kertoja kutsuu kirjoittamista ja lukemista jopa parhaaksi henkivakuutuksekseen. Kirjoittamisen idut kasvavat hiljalleen ja vaikuttavat pelkällä olemassaolollaan myötätunnon ja toivon kokemuksiin.

Monet Henkivakuutus-teoksessa Elisalle tapahtuvat asiat ovat tapahtuneet myös Riitta Jaloselle, joten kirja voidaan kyllä luokittaa autofiktioksi. Jotkut henkilöt tai tapahtumat tuntuvat hieman irrallisilta, mutta kirjailijan elämässä ne varmastikin ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Kirja on intiimi ja henkevä, rauhoittava.

Tässä lisää Jalosen kirkkaita lauseita mietittäväksi:

Ruumis on kuin koti, jossa on tavaroita mutta myös näkymätön kodin henki. Ruumis imee ja hautaa itseensä kokemuksia kyselemättä ovatko ne hyviä vai pahoja. Mielen osa on unohtaa, muistaa ja muuttaa.

Ilmiselvät asiat ovat nimensä veroisia, ilmiselviä. Ne eivät kaipaa ympärilleen ymmärtävän puheen tulvaa. Ilmiselvillä asioilla pitää olla ympärillään ilmaa.

Ajan yksi tehtävä on muuttaa meitä ja luoda ymmärrystä omaan ja toisten olemiseen. Se ei tarkoita ominaisuuksien hylkäämistä, vaan niiden kirkastamista. Mitä enemmän ymmärrystä kertyy, sitä enemmän oppii antamaan arvoa sille mikä ihmisessä on.

Kun vanhenen, ajasta tulee jonakin päivänä niin tiivis, että lopulta sitä ei enää ole. Kuolleesta sanotaan, että hänen aikansa loppui, niin kuin ruumis olisi luonut ajan.

KRASZNAHORKAI, LÁSZLÓ: Seiobo tuolla alhaalla

Kustantaja: Teos 2026

Alkuteos: Seiobo járt odalent (2008)

Suomennos: Minnamari Sinisalo

Vuonna 2025 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen unkarilaisen László Krasznahorkain (s. 1954) teoksista on aiemmin suomennettu esikoisromaani Saatanatango (2019, alkuteos 1985) ja Vastarinnan melankolia (2022, alkuteos 1989). Uusin suomennos Seiobo tuolla alhaalla koostuu seitsemästätoista novellista, joiden yhdistävänä teemana on jokin voimakas kokemus. Luvut on numeroitu Fibonaccin lukujonon mukaan, jossa jokaisen novellin numero on kahden edellisen novellin numeroiden summa: 0, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34…

Novellit sijoittuvat eri puolille Eurooppaa ja Aasiaa. Ajassa liikutaan antiikista renessanssiin ja hieman nykyaikaankin. Monesti näissä kertomuksissa lähtökohtana on jokin yksittäinen hetki, mutta tarina laajentuu siitä pian historian oppitunniksi tai äärimmäisen pikkutarkaksi kuvaukseksi tapaukseen liittyvistä seremonioista tai töiden vaiheista.

Kokoelman ensimmäinen novelli Kamon saalistaja sijoittuu Kiotoon. Sen keskeinen hahmo on Ōshirosagi – suurikokoinen, lumenvalkoinen haikara, joka seisoo Kamojoen matalassa vedessä hievahtamatta saalista tarkkaillen. Näky on maalauksellinen, mutta rantatiellä kulkeville kiotolaisille niin arkipäiväinen, etteivät he enää huomaa sitä.

Krasznahorkai pohtii teksteissään sitä, ovatko ihmiset nykyään menettäneet kyvyn haltioitua kauneuden edessä. Eikö taide enää saa ihmettelemään tai etsimään pyhän kosketusta? Onko puhuttelevimmat taideteokset niin kuvaamataiteen kuin musiikinkin alalla tehty jo aikaa sitten ja uusi on vain vanhan kaikua?

Toki joidenkin elämään tietty taideteos voi vaikuttaa voimakkaastikin. Museon vartijalle Milon Venus on rakas, koska veistos osui suoraan hänen sydämeensä. Eräs mies palaa vuosien päästä katsomaan uudestaan kuvaa Kristuksesta, koska uskoi tuolloin näkevänsä tämän silmäluomien liikahtavan. Haluaisiko Kristus avata silmänsä nähdäkseen ihmiskunnan, joka on hylännyt hänet?

HÄN TOSIAAN AVAA SILMÄNSÄ, hän totesi mielessään, kun oli kerännyt jälleen riittävästi rohkeutta ja katsonut Kristusta silmiin, MUTTA KUINKA SYNKÄT nuo silmät ovatkaan, selkäpiitä karmi ajatus siitä, että vaikka HÄN AVASI SILMÄNSÄ TOSIAAN MELKEIN KOKONAAN, pupilleja näkyi tuskin ollenkaan, valkuaista ei sitäkään vähää, nuo silmät olivat täysin sameat…

Tappaja syntyy -novellissa kotimaansa jättänyt mies osuu sattumalta venäläisten ikonien näyttelyyn, missä Andrei Rublevin ”Pyhä Kolminaisuus” -teoksen kopio saa hänet kauhistumaan, sillä hän katsoi enkeleihin ja musertui näyn voimasta välittömästi, koska tiesi heti, että nämä enkelit ovat todellisia. Miksi mies hankkii seuraavaksi veitsen? Novellin otsikko on pahaenteinen.

Katseen vaikutusta kuvataan myös novellissa Erään Buddhan säilyttäminen. Honshūn saarella sijaitsevan zen-luostarin Buddha-patsaalle järjestetään konservoinnin jälkeen suuri Paluujuhla ja silmänsä taas saanut Buddha pyyhkii omalla sanoinkuvaamattoman vaikuttavalla, laveana viistävällä katsellaan kuin myrskytuuli yli henkilökunnan, jolloin edes konservoija ei ole hetkeen sietää sitä valtavaa, painavaa, pelottavaa ja salaperäistä rauhaa…

Paluujuhlan seremonioista vastaava apotti on ihastuttavan inhimillinen hahmo, joka luostarialueen lopulta hiljennyttyä kuljeskelee rauhattomana ympäriinsä harmittelemassa tehtyjä virheitä, mutta istahtaa lopulta pyhäkön portaalle ja jää seuraamaan pienen muurahaisen touhuja.

Lisää kiinnostavia henkilöhahmoja. Kiotolainen nō-naamioiden tekijä, joka ei pyri työssään suurenmoisuuteen, koska silloin lopputulos olisi vääjäämättä ja väistämättä se kaikkein rujoin mahdollinen. Seiobo-jumalattaren hahmoon sulautunut nō-teatterin mestari. Näyttelijä ja näytelmäkirjailija Zeami Motokiyo (1363–1443), joka karkotetaan seitsemänkymmentäkaksivuotiaana Sadon saarelle ja joka kirjoittaa siellä mestariteoksensa.

Entäpä Edessä jokin palaa –novellissa esiintyvä Ion Grigorescu (s. 1945), romanialainen käsitetaiteilija! Leirikeskuksessa päivisin ainoana toimettomana kuljeskeleva mies löytyy lopulta aamuhämärissä valtavasta kuopasta, jonka pohjalla maa-aineksesta veistetty luonnollisen kokoinen hevonen laukkaa hirvittävää vauhtia. Taiteilija piirtää maiseman ylle lavean kaaren: Niitä on vielä vaikka kuinka paljon. Ideoitako?

Kraszahorain teksti kieppuu pyörteenä ja poukkoilee assosiaatioiden perässä. On yksityiskohtia. On tarkennuksia. Pilkuin jaksotettua tekstiä saattaa riittää sivukaupalla, ennen kuin päästään lopulta pisteeseen asti. Parhaimmillaan kokemus on miltei hypnoottinen ja kannustaa jatkamaan, mutta kyllä joissakin novelleissa sisältö hukkuu kielellisen taituroinnin taakse.

Ympäristön ja tilojen kuvaukset ovat luku sinänsä. Kamon vesien lempeä viileys. Akropoliin laella helteessä hehkuva vihlova valkeus. Luostarin puutarhan elvyttävä kevät. Naamiontekijän verstas. Isen pyhä metsä tuoksuineen. Maisemamaalarin houreinen näky:

…vielä joskus alhaalla roihuaa keltaisen sijaan jokin mattapintainen sinivihreä metalli, veden voisi puolestaan upottaa HIRVITTÄVÄÄN määrään okraa ja ruskeaa ja punaista ja taivaan myös, jotta sekin liekehtisi okrana ja kuolleen punaruskeana, vain ylhäälle jäisi jonkin verran harmahtavan, pahaenteisen sinistä, ja vastarannan vuorijono hehkuisi tumman, kuolettavan, lopullisen sinisenä…

Seiobo tuolla alhaalla ei ole lukemisen kannalta helpoimmasta päästä, mutta ei ylivoimaisen vaikeakaan. Jokainen voi löytää siitä omat suosikkinsa ja tehdä omat tulkintansa - näkökulmia kyllä riittää.

PS. Kirjan kannessa oleva Filippino Lippin maalaus liittyy novelliin Karkotettu kuningatar, jossa toisaalta tehdään kapioarkkuja 1400-luvun Firenzessä ja toisaalta seurataan tapahtumia Persian hovissa 400-luvulla eaa.

 

WOLFF, LINA: Ruumiit jotka hautasimme

Kustantaja: Otava 2026

Alkuteos: Liken vi begravde (2025)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi: Jenni Saari

Lina Wolffin seitsemäs teos Ruumiit jotka hautasimme sijoittuu skånelaiseen pikkukylään, jollaisessa kirjailija itsekin on varttunut. Seutu on luonnonkaunis, mutta sillä on synkkä maine. Hirmutöitä on tehty. On ollut murhia. On ollut itsemurhia, joista yksi seudulla 1800-luvulla eläneen kirjailijattaren. On ollut pervoja ja pedofiilejä. Ja vatipäitä ihan yli oman tarpeen.

Täältä löytyy uusi perhe sisaruksille, joiden pohjoisruotsalaiset vanhemmat olivat tulleet etelään töihin ja kuolleet liikenneonnettomuudessa, kun esikoistytär oli kolmevuotias ja pikkusisko vuotta nuorempi. Vanhemmat olivat antaneet tytöille nimet Ulrika ja Eleonora, mutta sijaisvanhemmat keksivät maalaiskylään sopivammat nimet: Peggy ja Jolly.

Sijaisperhe omistaa sikalan ja romuttamon ja sijaisäiti Jenni käy lisäksi muualla keinosiementämässä sikoja. Sijaisisä Leif on karkeapuheinen, juo pontikkaa, nauttii eläinten kiduttamisesta ja pettää vaimoaan. Sijaisäiti alistuu paljoon, koska suree mahouttaan, mutta voi alkoholia saatuaan yltyä riitaisaksi.

Peggy oppii jo varhain lukemaan ja on sekä kirjaston että antikvariaatin uskollinen asiakas. Hän keksii mielikuvituksellisia tarinoita, menestyy koulussa ja haluaa mennä Lundiin opiskelemaan. Hän unelmoi miehestä ja lapsista. Jolly puolestaan haluaisi vain asua tutussa paikassa tarvitsematta tehdä töitä elantonsa eteen.

Kirjan kertoja on kuitenkin Jolly, jota kylän pappi sijaisäidin hautajaisten jälkeen kehottaa kirjoittamaan seudusta ja ennen kaikkea sijaisäidistä. Papin mukaan Jenni todennäköisesti aisti asioita, joita muut eivät aistineet, ja osui siksi pedofiiliepäilyissään oikeaan. Pappi lupaa paljastaa salaisuuden, kunhan Jolly saa tekstinsä valmiiksi.

Ja kirjoita myös ruumiista, jotka te hautasitte. Sillä minä tiedän että ruumiita on, ja tiedän, ettei yksikään ruumis hautaa itseään.

Jolly kirjoittaa. Hän muistaa näkemiään asioita tarkasti, mutta ei hahmota esimerkiksi tapahtumaketjua, joka johti ensimmäiseen ruumiiseen. Ensin oli seitsemänvuotiaiden kaksosten hirveä kuolema kiduttajan kourissa, kun Jolly oli viisitoistavuotias. Sitten keski-ikäinen mies raiskasi Peggyn.

Sijaisäitiä nuo tapahtumat koskettavat niin, että hän alkaa nähdä pedofiilejä kaikkialla. Kun Peggyn hyvä ystävä, iäkäs antikvariaatin pitäjä Drago sattuu kulkemaan sopivasti kadun yli, painaa sijaisäiti kaiketikin vahingossa kaasua jarrun sijaan ja aiheuttaa miehen kuoleman. Ruumis kätketään sikalan varapakastimeen. Sijaisäidin mieli rauhoittuu ainakin hetkeksi.

Sisäinen rauha oli mittaamattoman arvokas, saavutettiinpa se millä tavalla hyvänsä, ja tämän hinnan sijaisäiti oli valmis maksamaan siitä, tiedosta, että kylillä kuljeskeli yksi pedofiili vähemmän.

Sijaisäidin elämässä tapahtuu merkittävä muutos, kun Leif menehtyy ajaessaan humalassa päin puuta, sillä hän löytää pian itselleen elämänsä rakkauden. Rakastetun kohdalla saattaa jonkin verran vaikuttaa se, että Jenni on melko varakas leski, mutta yhteiselosta tulee silti hyvää. Myös Peggyn unelma näyttää saavan tulta alleen.

Myöhemmin talouteen liittyy vielä kaksi paperitonta pakolaismiestä, joista toinen on poliisi ja toinen oikeuslääkäri. Heidän ammattitaitoaan tarvitaan, kun puutarhan omenapuiden alle haudataan pakastinarkussa oleva ruumis ja hoidellaan muita sijaisäidin löytämiä pedofiilejä. Näistä yksi saattaa olla kaksosten murhaaja, mutta Jenni kuolee ennen kuin asia varmistuu.

Lopulta Jollyn kirjoittama tarina on valmis, mutta siinä vaiheessa pappi on jo poissa. Vaikka näin jääkin vahvistamatta se, näkikö sijaisäiti oikeasti totuuden, katsoo Jolly täyttäneensä hänelle annetun tehtävän. Hän on nyt valmis menemään elämässään eteenpäin ja jopa lähtemään pois tutusta kylästään.

Ruumiit jotka hautasimme -romaani herättää monenlaisia tunteita. Paljon on yllättäviä käänteitä ja yhteensattumia. On raakoja ja vastenmielisiä kohtia. On myös hauskuutta niin absurdeissa tapahtumissa kuin yksittäisissä lauseissa. Kirjan henkilötkin ovat melkoisia persoonia. Kyllä tähän omalaatuiseen kirjaan kannattaa tutustua!

Lina Wolff (s. 1973) voitti Ruumiit jotka hautasimme -romaanillaan jo toisen kerran kaunokirjallisuuden August-palkinnon. Ensimmäisen August-palkintonsa hän sai vuonna 2016 teoksestaan Rakastajat.  Wolffilta on suomennettu myös teokset Riivaus ja Lihan aika.

LABBA, ELIN ANNA: Älä mene mereen

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Far inte till havet (2024)

Suomennos: Outi Menna

Kansi: Sara R. Acedo

Olin seitsemän toisiinsa yhdistynyttä järveä, kun mustapukuiset saapuivat minua pitkin. He täyttivät ja tyhjensivät minut, tyhjensivät ja täyttivät. Ottivat minut, enkä voinut kuin kuiskia. Antakaa minun olla, olkaa niin kilttejä, minä pyydän. Tunturipurot umpeutuivat. Minusta tehtiin väkisin syvä, minusta tehtiin meri, eikä koskien kuohua enää kuulunut…

Elin Anna Labba (s. 1980) on saamelainen kirjailija ja toimittaja, joka voitti August-palkinnon vuonna 2020 saamelaisten pakkomuuttoja käsitelleellä esikoisteoksellaan. Hänen esikoisromaaninsa Älä mene mereen kertoo pohjoisruotsalaisesta Rávdnásta ja hänen tyttärestään Iƞgásta sekä Rávdnán pikkusiskosta Ánnesta, joiden kesäkoti jää kerta toisensa jälkeen tulvavesien alle, kun joen patoa vaiheittain korotetaan.

Älä mene mereen -romaani koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen ajoittuu 1940-luvun alkupuolelle. On kevät ja saamelaiset ovat tapansa mukaan siirtymässä talvikylästä joen varrella sijaitsevaan kesäkylään. Leskeksi jäänyt Rávdná on mukana tyttärensä ja siskonsa kanssa, vaikka omistaakin vain muutaman poron.

Joukko saapuu perille oletettua myöhemmin ja kohtaa lohduttoman näyn. Sähköyhtiö on ottanut uuden padon käyttöön ilman ennakkovaroitusta ja nyt tulvavesi ympäröi jo kotarakennuksia. Kyläläiset pelastavat omaisuudestaan minkä voivat ja pystyttävät telttakotansa ylemmäksi rinteelle. Vanhat rakennukset ja yhä vehreät puut näkyvät pinnan alta.

Rávdná olisi voinut soutaa suoraan niityn ja veden valtaamien kotien yli, mutta hän selvästi varoi niitä. Kylästä oli tullut vähän kuin hautausmaa, eikä haudoilla saanut kävellä, ja vedessä oli ikään kuin polkuja, joita seurata.

Rávdná on anonut valtion takaamaa lainaa rakentaakseen kesäkylään perheelleen vakinaisen asumuksen, mikä närkästyttää kyläläisiä: saamelaisen ei kuulu nostaa itseään toisten yläpuolelle eikä haastaa riitaa. He hyväksyvät mukisematta viranomaisten kannan, ettei paimentolaisten kuulu asua talossa.

Seurauksena syntyvät houkutukset hämmentävät ja veltostuvat lappalaisia. Valtion kanta on, että he voivat parhaiten toteuttaessaan perinteistä elämäntapaa ja vaeltaessaan porojen kanssa. Lappalaisten rotuominaisuudet eivät sovellu pysyvään asumiseen.

Kiellosta huolimatta Rávdná rakentaa kesäkylään omin käsin talonsa, joka on nelinurkkainen ja värikäs ja jossa on lattia, ikkunoita ja hella. Rakennustyö vie Rávdnán ajan ja huomion niin täysin, ettei hän tajua jo lapsesta asti hauraan ja surun kuormittaman pikkusiskonsa tilannetta ennen kuin on liian myöhäistä. Antoiko Ánne itsensä uhriksi järvelle?

Älä mene mereen -romaanin toinen osa ajoittuu 1970-luvulle. Sähköyhtiö suunnittelee uutta, entistä korkeampaa patoa, joka tekisi säännöstelyaltaasta Ruotsin suurimman ja samalla koko maailmalle arvokkaan esimerkin alkuperäiskansan asuinalueelle rakennetusta vesivoimalasta. Laaksossa ei nyt säästyisi mitään.

Seudun väestölle järjestetään tiedotustilaisuus, jossa Yhtiön edustajat lupaavat puolustaa luonto- ja kulttuuriarvoja ja hehkuttavat hankkeen yhteiskunnallista hyötyä. Saamelaisille ilmoitetaan suoraan, ettei heillä ole asiaan mitään sanomista, koska he ovat harjoittaneet elinkeinoaan Valtion omistamilla mailla.

Tällä kertaa saamelaiset kuitenkin osoittavat mieltään patoa vastaan, Rávdná muiden mukana. Äitinsä protestimielialaan kyllästynyt Iƞgá sen sijaan mieluummin myötäilee voittajia ja menee Yhtiölle töihin. Pato valmistuu ja järvi kasvaa, kunnes sen laajaa ja syvää selkää aletaan kutsua Mereksi. Rávdnán on lopulta jätettävä rakas talonsa, kun vesi alkaa virrata sisään.

Rávdná on vasta seitsemänkymppinen, mutta nyt jonkin hänen sisimmässään on murtunut. Muisti pettää aina vain pahemmin. Talvikylän sähkötön ja homeinen parakki tuntuu vankilalta, josta Rávdná turhaan yrittää paeta muistamiinsa avariin maisemiin. Onneksi pikkusisko Ánne tulee lopulta hänet noutamaan.

Kävely tutuilla lakeuksilla poskia hyväilevässä tuulessa, silmien edessä järvi, joka muuttaa muotoaan, vaalenee, sinertyy…Ihminen, joka näki ikkunastaan muiden talojen kattoja, kuoli vähän joka päivä.

Älä mene mereen on monikerroksinen ja tunteita herättävä romaani. Saamelaisten oikeuksia on häikäilemättä loukattu kautta historian tähän päivään saakka ja kirja valaiseekin hyvin sitä, mihin kaikkeen padon rakentaminen lopulta vaikutti: elinkeinoihin ja asumiseen, perinteisiin tapoihin ja uskomuksiin, kieleen ja kulttuuriin sekä ennen kaikkea luonnon monimuotoisuuteen.

Romaani kuvaa vivahteikkaasti myös erilaisia ihmissuhteita ja eri sukupolvien välille kasvavia eroja. Tässä tarinassa naiset ovat yhteisöä koossapitäviä voimia, etunenässä kiihkeä ja rajoituksia tunnustamaton Rávdná. Symboliikkaa on varmasti paljon ja ehkä mystiikkaakin. Esimerkiksi punapukuisen tytön järven rannalla näkevät vain ne, joiden elämää suru ja kuolema on koskettanut.

Älä mene mereen on upea myös kieleltään. Kertoja selostaa yleensä tapahtumia hyvin asiallisesti, mutta luontoa hän kuvaa herkästi ja tunteikkaasti. Erityisen runollisia ovat kursiivilla kirjoitetut pätkät, joissa järvi itse anelee, kaipaa, suree ja lopulta luopuu toivosta. Autenttisuutta lisäävät saamenkieliset sanat ja sanonnat, joista useimmat kyllä ymmärtää asiayhteydestä. Outi Mennan suomennosta on nautinto lukea!

SCHLINK, BERNHARD: Jälkeläinen

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Die Enkelin (2021)

Suomennos: Pirkko Roinila

Kansi: Martti Ruokonen

Seitsemänkymppinen kirjakauppias Kaspar Wettner saapuu iltakymmeneltä töistä kotiin ja ymmärtää alakerran kaaoksesta, että Birgit-vaimo on jälleen juopotellut. Kaspar siivoaa paikat, mutta löytää yläkertaan ehdittyään Birgitin kylpyammeesta kuolleena. Humalatilasta johtuva onnettomuus vai itsemurha?

Kaspar on koko pitkän avioliittonsa ajan tuntenut, ettei Birgit ole ollut hänelle täysin avoin. Vaimo on ollut levoton ja etsinyt koko ajan jotain uutta: henkisyyttä Intiasta tai taitoja kultasepäntyössä, kokkauksessa ja kirjoittamisessa. Salaisuuksien laatu paljastuu vasta, kun Kaspar löytää Birgitin käsikirjoituksen ”Ankara Jumala”.

Mutta Birgitillä oli oma elämänsä, sekin oli omalla tavallaan kokonainen ja täydellinen, hän ei vain tuntenut sitä eikä tiennyt, mikä siinä oli hyvää ja mikä huonoa.

Pikku Birgitille isä oli sankari, mutta SS-joukkoihin kuulunut mies piti sodan jälkeen unohtaa. Nuori Birgit ponnisteli ihanteellisen DDR:n rakentamiseksi ja ”uuden ihmisen” hyväksi, mutta tulos osoittautui pettymykseksi. Vuonna 1964 hän osallistui Saksan opiskelijanuorison helluntaitapaamiseen Itä-Berliinissä ja tutustui länsiberliiniläiseen Kaspariin.

Kasparia viehätti Birgitin kauneus ja poliittinen kiihkottomuus ja Birgitiä etenkin Kasparin luotettavuus. Yhteinen tulevaisuus oli Birgitin mielestä mahdollista vain lännessä, joten Kaspar salakuljetti rakastetulleen pakomatkaa varten tarvittavat rahat ja matkustusasiakirjat. Hanke onnistui ja 16. tammikuuta 1965 Birgit saapui Tempelhofin lentokentälle.

Uusi elämä ei kuitenkaan vastannut Birgit odotuksia. Idästä paenneeseen suhtauduttiin uteliaasti, mutta toisaalta myös alentuvasti. Hänen odotettiin hylkäävän kaiken itään liittyvän ja osoittavan syvää kiitollisuutta siitä, että hänet oli otettu vastaan onnelliseen länteen. ”Ankara Jumala” -teksti kertoo Birgitin juurettomuudentunteesta:

DDR:stä ei koskaan voi tulla maata, josta uneksittiin. Sitä ei ole enää olemassa. Ne, jotka jäivät, eivät voi iloita omasta maastaan. Ne, jotka lähtivät, eivät voi palata; heidän maanpakonsa ei lopu koskaan. Siitä johtuu tyhjyys. Maa ja unelma ovat peruuttamattomasti kadonneet. En minä peruuttamatonta katoamista sure. Mutta tyhjyyttä suren. Tyhjyys. Tyhjyyden tuska. Tuska.

”Ankara Jumala” paljastaa sen, mitä Birgit ei pystynyt kertomaan: hän oli jo ensitapaamisen aikaan raskaana. Hän oli rakastunut puoluevirkailijaan, joka loppujen lopuksi halusikin suhteesta vain siittämänsä lapsen. Paula-ystävä auttoi Birgitiä synnytyksessä ja sai tehtäväkseen viedä tyttövauvan sairaalan tai orpokodin kynnykselle – ei missään tapauksessa lapsen isälle!

Ilmeisesti Birgit harkitsi ennen kuolemaansa tyttärensä etsimistä. Hän oli jo selvittänyt Paulan osoitteen, mutta viivytellyt yhteydenotossa. Ehkä häntä pelotti, ettei tytär olisikaan Birgitin kuvittelema voimakas, elämäniloinen ja onnellinen nainen? Että tyttärellä olikin mennyt huonosti ja hän syyttäisi siitä Birgitiä?

Paula kertoo Kasparille seuraavaa: hän vei vauvan Birgitin tahtoa uhmaten sen isälle. Svenjaksi nimetty tyttö oli oikea unelmalapsi, mutta muuttui teini-iässä holtittomaksi ja joutui sijaisisänsä passittaman nuorisokotiin. Se oli hirvittävä paikka, josta vapauduttuaan Svenja ei enää koskaan ottanut yhteyttä sijaisvanhempiinsa.

Lopulta Kaspar löytää Svenjan Itä-Saksan Mecklenburgista, missä tämä asuu puolisonsa ja neljätoistavuotiaan Sigrun-tyttärensä kanssa völkisch-yhteisössä. Liikkeen päämääränä on kohottaa Saksa kolmannen valtakunnan aikaiseen suuruuteen juurimalla pois maahanmuuttajat, muslimit, juutalaiset ja homot.

Tieto Svenjan oikeasta taustasta on perheelle yllätys, mutta kysymys perinnöstä nousee silti heti esiin. Kaspar satuilee testamentista, jonka mukaan perheelle maksettaisiin vuosittain määräsumma, mutta yhdellä ehdolla: Sigrunin pitäisi viettää lomansa Kasparin luona. Lomien aikana Kaspar aikoo tarjota tytölle näkymän toisenlaiseen maailmaan, vaikka Svenja varoitteleekin:

Jos yrität kääntää hänet sitä vastaan, mihin me uskomme, niin peli on pelattu. Riippumatta siitä pidätkö sinä hänestä tai hän sinusta tai saammeko sinulta lisää rahaa vai emme. Kyse ei ole meistä. Sigrun kuuluu Saksalle, enkä minä aio sallia, että sinä otat hänet pois omalta maaltaan.

Sigrunin suuri ihanne on keskitysleireillä vartijana työskennellyt Irma Grese, jota pitää rohkeana marttyyrinä. Jos Gresen työn seurauksena kuolikin jokunen juutalainen, niin nämä olivat rikollisia, jotka ansaitsivat kohtalonsa. Kasparin opetukset historian tosiasioista saavat Sigrunin toisinaan mietteliääksi, mutta kotona vanha vakaumus lujittuu taas.

On kuitenkin yksi isoisää ja lapsenlasta yhdistävä asia: klassinen musiikki. Sigrunilla on synnynnäinen kyky ymmärtää musiikkia, joten hän lumoutuu myös muiden kuin saksalaisten säveltäjien tuotannosta ja edistyy Kasparin hankkiman opettajan avulla pianonsoitossa suurin harppauksin. Ehkä musiikki osoittautuu Sigruniin voimavaraksi, kun myrskyisät ajat koittavat.

Kirja kuvaa kauniisti Kasparin ja Sigrunin välille vähän kerrassaan kehittyvää luottamusta ja kiintymystä. Siinä on side, jonka uskoisi kestävän! Sigrun on kirjan henkilöistä kiinnostavin ja vivahteikkain, mutta rauhaa rakastava Kaspar on tosi sympaattinen. Osa henkilöhahmoista on ehkä tarkoituksella jätetty melko stereotyyppisiksi.

Jälkeläinen-romaanin kerronta etenee rauhallisesti ja kiihkottomasti, mutta antaa lukijalle hieman jännitettävääkin. Näkökulma on Kasparin, jonka hämmennys kuvastuu pohdiskeluissa ja poukkoilevissa ajatuksissa. Tarkkanäköiset ja joskus humoristiset huomiot kuvaavat osuvasti niin ihmisiä kuin tapahtumia ja ympäristöäkin.

Jälkeläinen on kiinnostava teos. Se kertoo tavallisten ihmisten näkökulmasta Saksan jakaantumisen ajasta ja siitä, millaisia vaikeuksia kahden ideologialtaan ja historialtaan eri suuntiin kehittyneen maan yhdistäminen on tuottanut ja tuottaa yhä. Se kertoo myös siitä, miten helposti hyväksyntää ja tukea kaipaava nuori voi ajautua ääriliikkeen jäseneksi.

Bernard Schlink (s. 1944) opiskeli oikeustiedettä Länsi-Berliinissä, missä osallistui Kasparin tavoin helluntaikokoontumisen vuonna 1964, ja toimi uransa aikana juristina ja oikeustieteen professorina. Kirjailijana hän tuli kansainvälisesti tunnetuksi vuonna 1995 romaanillaan Lukija. Suomeksi Schlinkiltä on käännetty Lukijan ja Jälkeläisen lisäksi myös novellikokoelma Jäähyväisvärit.

On olemassa vain yksi totuus. Se ei ole minun eikä sinun, se vain on. Kuin aurinko ja kuu. Ja kuten kuu, se on toisinaan vain puoliksi näkyvissä ja silti kaunis ja pyöreä.