Kustantaja: WSOY 2026
Alkuteos: Die Enkelin (2021)
Suomennos: Pirkko Roinila
Kansi: Martti Ruokonen
Seitsemänkymppinen kirjakauppias Kaspar Wettner saapuu
iltakymmeneltä töistä kotiin ja ymmärtää alakerran kaaoksesta, että
Birgit-vaimo on jälleen juopotellut. Kaspar siivoaa paikat, mutta löytää yläkertaan ehdittyään Birgitin kylpyammeesta kuolleena.
Humalatilasta johtuva onnettomuus vai itsemurha?
Kaspar on koko pitkän avioliittonsa ajan tuntenut, ettei
Birgit ole ollut hänelle täysin avoin. Vaimo on ollut levoton ja etsinyt koko
ajan jotain uutta: henkisyyttä Intiasta tai taitoja kultasepäntyössä,
kokkauksessa ja kirjoittamisessa. Salaisuuksien laatu paljastuu vasta,
kun Kaspar löytää Birgitin käsikirjoituksen ”Ankara Jumala”.
Mutta Birgitillä oli oma elämänsä, sekin oli omalla
tavallaan kokonainen ja täydellinen, hän ei vain tuntenut sitä eikä tiennyt,
mikä siinä oli hyvää ja mikä huonoa.
Pikku Birgitille isä oli sankari, mutta SS-joukkoihin kuulunut
mies piti sodan jälkeen unohtaa. Nuori Birgit ponnisteli ihanteellisen DDR:n rakentamiseksi ja ”uuden ihmisen” hyväksi, mutta tulos osoittautui pettymykseksi.
Vuonna 1964 hän osallistui Saksan opiskelijanuorison helluntaitapaamiseen Itä-Berliinissä
ja tutustui länsiberliiniläiseen Kaspariin.
Kasparia viehätti Birgitin kauneus ja poliittinen
kiihkottomuus ja Birgitiä etenkin Kasparin luotettavuus. Yhteinen tulevaisuus oli
Birgitin mielestä mahdollista vain lännessä, joten Kaspar salakuljetti rakastetulleen
pakomatkaa varten tarvittavat rahat ja matkustusasiakirjat. Hanke onnistui ja
16. tammikuuta 1965 Birgit saapui Tempelhofin lentokentälle.
Uusi elämä ei kuitenkaan vastannut Birgit odotuksia. Idästä paenneeseen
suhtauduttiin uteliaasti, mutta toisaalta myös alentuvasti. Hänen odotettiin
hylkäävän kaiken itään liittyvän ja osoittavan syvää kiitollisuutta siitä, että
hänet oli otettu vastaan onnelliseen länteen. ”Ankara Jumala” -teksti kertoo
Birgitin juurettomuudentunteesta:
DDR:stä ei koskaan voi tulla maata, josta uneksittiin.
Sitä ei ole enää olemassa. Ne, jotka jäivät, eivät voi iloita omasta maastaan.
Ne, jotka lähtivät, eivät voi palata; heidän maanpakonsa ei lopu koskaan. Siitä
johtuu tyhjyys. Maa ja unelma ovat peruuttamattomasti kadonneet. En minä
peruuttamatonta katoamista sure. Mutta tyhjyyttä suren. Tyhjyys. Tyhjyyden
tuska. Tuska.
”Ankara Jumala” paljastaa sen, mitä Birgit ei pystynyt kertomaan: hän oli jo ensitapaamisen aikaan raskaana. Hän oli rakastunut puoluevirkailijaan, joka loppujen lopuksi halusikin suhteesta vain siittämänsä lapsen. Paula-ystävä auttoi Birgitiä synnytyksessä ja sai tehtäväkseen viedä tyttövauvan
sairaalan tai orpokodin kynnykselle – ei missään tapauksessa lapsen isälle!
Ilmeisesti Birgit harkitsi ennen kuolemaansa
tyttärensä etsimistä. Hän oli jo selvittänyt Paulan osoitteen, mutta
viivytellyt yhteydenotossa. Ehkä häntä pelotti, ettei tytär olisikaan Birgitin
kuvittelema voimakas, elämäniloinen ja onnellinen nainen? Että tyttärellä
olikin mennyt huonosti ja hän syyttäisi siitä Birgitiä?
Paula kertoo Kasparille seuraavaa: hän vei vauvan Birgitin tahtoa uhmaten sen isälle. Svenjaksi nimetty tyttö oli oikea unelmalapsi, mutta muuttui teini-iässä holtittomaksi ja joutui sijaisisänsä passittaman nuorisokotiin. Se oli hirvittävä paikka, josta vapauduttuaan Svenja ei enää koskaan ottanut yhteyttä sijaisvanhempiinsa.
Lopulta Kaspar löytää Svenjan Itä-Saksan Mecklenburgista,
missä tämä asuu puolisonsa ja neljätoistavuotiaan Sigrun-tyttärensä kanssa völkisch-yhteisössä.
Liikkeen päämääränä on kohottaa Saksa kolmannen valtakunnan aikaiseen suuruuteen
juurimalla pois maahanmuuttajat, muslimit, juutalaiset ja homot.
Tieto Svenjan oikeasta taustasta on perheelle yllätys, mutta
kysymys perinnöstä nousee silti heti esiin. Kaspar satuilee testamentista, jonka
mukaan perheelle maksettaisiin vuosittain määräsumma, mutta yhdellä ehdolla: Sigrunin
pitäisi viettää lomansa Kasparin luona. Lomien aikana Kaspar aikoo tarjota
tytölle näkymän toisenlaiseen maailmaan, vaikka Svenja varoitteleekin:
Jos yrität kääntää hänet sitä vastaan, mihin me uskomme,
niin peli on pelattu. Riippumatta siitä pidätkö sinä hänestä tai hän sinusta
tai saammeko sinulta lisää rahaa vai emme. Kyse ei ole meistä. Sigrun kuuluu
Saksalle, enkä minä aio sallia, että sinä otat hänet pois omalta maaltaan.
Sigrunin suuri ihanne on keskitysleireillä vartijana
työskennellyt Irma Grese, jota pitää rohkeana marttyyrinä. Jos Gresen työn
seurauksena kuolikin jokunen juutalainen, niin nämä olivat rikollisia, jotka
ansaitsivat kohtalonsa. Kasparin opetukset historian tosiasioista saavat
Sigrunin toisinaan mietteliääksi, mutta kotona vanha vakaumus lujittuu taas.
On kuitenkin yksi isoisää ja lapsenlasta yhdistävä asia:
klassinen musiikki. Sigrunilla on synnynnäinen kyky ymmärtää musiikkia, joten
hän lumoutuu myös muiden kuin saksalaisten säveltäjien tuotannosta ja edistyy Kasparin
hankkiman opettajan avulla pianonsoitossa suurin harppauksin. Ehkä musiikki osoittautuu
Sigruniin voimavaraksi, kun myrskyisät ajat koittavat.
Kirja kuvaa kauniisti Kasparin ja Sigrunin välille vähän
kerrassaan kehittyvää luottamusta ja kiintymystä. Siinä on side, jonka uskoisi
kestävän! Sigrun on kirjan henkilöistä kiinnostavin ja vivahteikkain, mutta
rauhaa rakastava Kaspar on tosi sympaattinen. Osa henkilöhahmoista on ehkä
tarkoituksella jätetty melko stereotyyppisiksi.
Jälkeläinen-romaanin kerronta etenee rauhallisesti ja
kiihkottomasti, mutta antaa lukijalle hieman jännitettävääkin. Näkökulma on
Kasparin, jonka hämmennys kuvastuu pohdiskeluissa ja poukkoilevissa
ajatuksissa. Tarkkanäköiset ja joskus humoristiset huomiot kuvaavat osuvasti
niin ihmisiä kuin tapahtumia ja ympäristöäkin.
Jälkeläinen on kiinnostava teos. Se kertoo tavallisten ihmisten näkökulmasta Saksan jakaantumisen ajasta
ja siitä, millaisia vaikeuksia kahden ideologialtaan ja historialtaan eri
suuntiin kehittyneen maan yhdistäminen on tuottanut ja tuottaa yhä. Se kertoo
myös siitä, miten helposti hyväksyntää ja tukea kaipaava nuori voi ajautua ääriliikkeen jäseneksi.
Bernard Schlink (s. 1944) opiskeli oikeustiedettä
Länsi-Berliinissä, missä osallistui Kasparin tavoin helluntaikokoontumisen
vuonna 1964, ja toimi uransa aikana juristina ja oikeustieteen professorina.
Kirjailijana hän tuli kansainvälisesti tunnetuksi vuonna 1995 romaanillaan Lukija.
Suomeksi Schlinkiltä on käännetty Lukijan ja Jälkeläisen lisäksi
myös novellikokoelma Jäähyväisvärit.
On olemassa vain yksi totuus. Se ei ole minun eikä sinun,
se vain on. Kuin aurinko ja kuu. Ja kuten kuu, se on toisinaan vain puoliksi
näkyvissä ja silti kaunis ja pyöreä.
