OLSSON, LINDA: Sisar talossani

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: En syster i mitt hus

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

”Haluaisitko sinä tulla käymään, Emma? Vierailemaan luonani Espanjassa?”

Maria esittää vierailukutsun pikkusiskolleen Emmalle äidin hautajaisissa, mutta katuu miltei välittömästi. Ei hän oikeasti halua ketään kotiinsa, leppoisaan turvapaikkaansa Espanjan Cadaquésissa. Ei ketään vaikuttamaan talon ilmapiiriin ja jakamaan vähäistä tuttavapiiriä. Emmahan ei edes ole erityisen läheinen eikä ole koskaan ollutkaan. Kuusi vuotta nuorempi sisarpuoli, eri isän lapsi. Kestääkin lähes kaksi vuotta ennen kuin Emma itse tarttuu asiaan ja tosiaan saapuu sisarensa luo.

Sisarukset ovat jo keski-iän ohittaneita, mutta kärsivät yhä lapsuuden ja nuoruuden aikana koetuista traumoista. Yksi suurimmista kipupisteistä on äiti, vastuuton uusien kokemusten perässä liihotellut päiväperhonen. Äidin kiinnostus niin lapsiinsa kuin miehiin kesti hetken ja sitten nämä jo olivat hänelle tarpeettomia. Silti Maria ja Emma pohtivat edelleen, kuka oli eniten äidille mieleen, ketä hän vuosien mittaan eniten ajatteli… Toinen kipeä kohta on Amanda, kolmas sisarus. Hän on poissa ja silti kaiken aikaa läsnä niin Marian kuin Emmankin mielessä. Mitä Amandalle tapahtui? Miksi hän jätti jälkeensä niin tavattoman syyllisyyden ja murheen taakan?

Sisar talossani on kielellisesti yhtä lempeän kaunis kuin Olssonin aiemmat teokset, mutta tunnelmaltaan jollakin tapaa vakavampi ja syvempi, todentuntuisempi. Siinä ei tapahdu paljoakaan: sisarukset kävelevät katselemassa maisemia, juovat paljon viiniä ja syövät maukkaita yksinkertaisia aterioita. Ennen kaikkea he keskustelevat. Luottamuksen vahvistuessa he uskaltavat avoimemmin kosketella menneisyyttä ja kertoa omista tunteistaan ja muistoistaan. Kuinka paljon samojen tapahtumien keskellä eläneiden muistikuvat ja tulkinnat voivatkaan erota toisistaan! Kuinka tällaisessa tilanteessa voi päästä samalle aaltopituudelle? Jäävätkö onnelliset muistot surullisten jalkoihin?

On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdoton palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Romaanin ydinajatus on, että ihmisen sisimmässä on aina tavoittamattomia alueita. Asioita, joita ihminen peittelee itseltäänkin. Syyllisyydentunnetta, josta alkaa miltei pitää. Pelkoa, että jakamalla omastaan menettää enemmän kuin saa.

Älä kuvittele tietäväsi, mitä ihmiset ajattelevat, Maria. Ihmiset ovat arvoituksia, emmehän usein tiedä edes omia ajatuksiamme. Pyrimme selittämään asioita jälkeenpäin järjellä, teemme uusi tulkintoja. Ymmärrämme asioita väärin. Sorrumme toiveajatteluun. On paljon tärkeämpää yrittää ymmärtää omia ajatuksiaan kuin pohtia, mitä muut mahdollisesti ajattelevat.

Kirjan loppu on varovaisen toiveikas. On aika lakata tuhlaamasta elinpäiviä vanhojen asioiden vatvomiseen ja omien tunteiden pelkäämiseen. On aika ainakin yrittää antaa anteeksi niin toiselle kuin itselle. On aika antaa uudelle alulle mahdollisuus.