FERRANTE, ELENA: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarja kertoo kahden naisen, Elenan ja Lilan, ystävyydestä kouluajoista vanhuuteen saakka. Tuntuu siltä kuin näiden kahden välillä käytäisiin koko ajan osittain tiedostamatonta kilpailua siitä, kumpi on menestyksekkäämpi ja onnellisempi. 

Loistava ystäväni -teoksessa superlahjakas Lila on niskan päällä. Perhe sallii hänen käydä koulua vain minimimäärän, mutta hän opiskelee omin päin ja valmentaa Elenaakin yliopistotasolle asti. Jo 16-vuotiaana Lila solmii avioliiton, jonka uskoo takaavan itselleen ja perheelleen turvallisen ja vauraan elämän. Avioliitto on kuitenkin katastrofi, kerrotaan Uuden nimen tarina -romaanissa. Lila muuttaa omilleen ja elättää itsensä ja pienen poikansa makkaratehtaalla sen raskaimmissa ja epämiellyttävimmissä töissä. Samaan aikaan Elena valmistuu Pisan yliopistosta, kirjoittaa menestysromaanin ja pääsee avioliittonsa ansiosta sivistyneistöpiireihin Firenzeen.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät keikauttaa Elenan ja Lilan tarinaa taas. Ollaan 1970-luvulla ja Italiassa kuohuu. Työläiset ja opiskelijat osoittavat mieltä. On väkivaltaisuuksia, murhia. Napolista jo vieraantunutta Elenaa kaikki kauhistuttaa.

Tuntui kuin kaupunki olisi hautonut sisuksissaan raivoa, joka ei löytänyt purkautumistietä ja kulutti sitä siksi sisältäpäin, tai se puhkesi pintaan myrkyllisinä mätäpaiseina uhaten kaikkia, lapsia, aikuisia, vanhuksia, muista kaupungeista tulevia, Naton amerikkalaissotilaita, ulkomaalaisia turisteja, itse napolilaisia.

Muutenkin Elena pettyy. Aviomiehestä Pietrosta ei tule akateemisten piirien kansainvälistä tähteä, vaan hieman naurettava jääräpää professori. Hän keskittyy omiin tutkimuksiinsa ja vaimo saa hoitaa kodin ja tyttäret – eikä Elenan sydäntä lähellä tunnu olevan sen paremmin kodin- kuin lastenhoitokaan. Vaimon kirjailijantyöhön Pietro suhtautuu väheksyvästi, mutta ei Elena itsekään jaksa siihen aina uskoa. Lilasta ei enää ole pelastajaksi. Hän elää Napolissa ja on fyysisen välimatkan lisäksi aina vain kauempana henkisesti. Lila on ääni puhelimessa, tulkitsematon.

Halusin tulla joksikin, vaikka en ollut koskaan tiennyt, mitä se jokin oli. Ja minä olinkin tullut joksikin, sitä ei kukaan voinut kiistää, mutta ilman konkreettista tavoitetta, ilman aitoa intohimoa, ilman kunnianhimoista päämäärää. Olin halunnut tulla joksikin – tämä oli asian ydin – vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Naisen asema on yksi kirjan keskeisistä teemoista. Lila on kehittelemässä uutta uraa ja nousemassa naiselle ennen kuulumattomaan itsenäisyyteen, asemaan ja palkkatasoon, kun taas Elena tuntuu juuttuneen paikalleen. Ystäväpiirissä vaaditaan entistä rohkeammin naisen vapautta määrätä omasta ruumiistaan ja sukupuolielämästään. Yhä useampi etsii nautintoa ja seikkailua avioliiton ulkopuolelta, mutta onko se todellista vapautta vai ajautumista uuteen ansaan?

Napoli-sarjassa näkökulma on koko ajan Elenan eli lukija tietää asioista vain sen, mitä hän päättää kertoa. Hyvin avoimesti hän kyllä tässä kirjassa paljastaa oman pimeän puolensa, jonka aiemmin on paljolti kätkenyt kiltin tytön kuoren alle: sisimmässä kuohahtelevan vihan ja tyytymättömyyden, kiihkeän seksuaalisuuden, kunnianhimoon sekoittuvan alemmuudentunteen. Mihin nämä tunteet valloilleen päästessään johtavat? Mitä sarjan viimeisessä osassa vielä tapahtuu Elenan ja Lilan välillä?

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on taattua Ferrantea. Se on sujuvasti kerrottu ja viihdyttävä romaani, joka tutustuttaa lukijan Italian kuohuvaan 1970-lukuun naisten kannalta katsottuna.