COATES, TA-NEHISI: Vesitanssija

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: The Water Dancer

Suomennos: Einari Aaltonen

Ta-Nehisi Coates (s. 1975) on yhdysvaltalainen kirjailija, esseisti ja toimittaja, jonka teosten aiheena on afroamerikkalaisten asema ja valkoisen väestönosan ylivalta. Häneltä on julkaistu kolme tietokirjaa, joista Between the World and Me voitti vuonna 2015 National Book Awardin. Vesitanssija on Coatesin esikoisromaani ja ensimmäinen häneltä suomennettu teos.

Ollaan 1800-luvun alkupuolella Yhdysvaltain syvässä Etelässä, Virginiassa. Tarinan päähenkilö on Hiram Walker, jonka isä on Locklessin tupakkaplantaasin omistaja ja äiti yksi plantaasin orjista tai kuten kirjassa sanotaan – komentolaisista. Äiti myydään pois, kun Hiram on yksitoistavuotias, ja samalla katoaa pojan mielestä täysin myös muisto äidistä. Naapurien kertoman perusteella Hiram tietää, että äiti oli kaunis ja lempeä ja osasi erinomaisesti tanssia vesikannu päänsä päällä.

Ja hän tanssi sillalla savikannu päänsä päällä, kun usva nousi joesta näykkimään hänen paljaita kantapäitään, jotka polkivat mukulakiviä ja saivat hänen kaulakorunsa simpukankuoret kalisemaan. Savikannu ei liikkunut; se tuntui olevan osa häntä, ja vaikka hänen polvensa nousivat korkealle, vaikka hän keinahteli ja hytkyi ja kohotteli käsivarsiaan, kannu pysyi paikoillaan pään päällä kuin kruunu.

Yksin jäänyt Hiramin turvautuu plantaasin naisista yrmeimpään eli Thenaan. Ehkäpä hän vaistoaa Thenassa samanlaisen sisäisen tuskan kuin itsessään, sillä tämän kaikki viisi lasta on viety pois ja myyty eikä heidän kohtaloistaan ole mitään tietoa. Thena suostuu huolehtimaan pojasta, mutta taistelee kauan kiintymystä vastaan. Ei enää uutta kipua!

Hiram unelmoi kuitenkin suuremmasta eikä hämmästy, kun saa pestin taloon velipuolensa Maynardin eli plantaasin perijän palvelijana. Samalla Hiram alkaa saada kotiopettajalta opetusta aineista, joiden katsotaan kuuluvan sivistyneen miehen tietouteen. Poika osoittautuu todelliseksi muistihirmuksi, joka kutsutaan illanviettoihin hämmästyttämään ja huvittamaan vieraita.

Karkeasta, sivistymättömästä ja elostelevasta Maynardista tuskin olisi plantaasin pitäjäksi, vaikka ei oltaisi jo muutenkin pahassa tilanteessa. Loppuun kulutettu maaperä ei enää tuota tupakkaa entiseen malliin ja tilat köyhtyvät. Samalla kasvaa sisällissodan uhka. Yhdeksäntoistavuotiaana Maynard kuitenkin kuolee joen yli vievän sillan sortuessa hevoskärryjen alla. Kuskina ollut Hiram pelastuu hämmästyttävällä tavalla.

Hiram saattaa kuvitella merkitsevänsä isälleen Maynardin korviketta, mutta tasa-arvoinen hän ei voi olla koskaan. Ei koskaan plantaasin perijä, vaikka omistajan poika onkin. Isäntien silmissä orjat eivät ole ihmisiä, vaan omaisuutta: kauppatavaraa, työvoimaa, uusien orjien synnyttäjiä.

He tiesivät nimemme ja ketkä olivat vanhempamme. Mutta he eivät tunteneet meitä, koska meihin tutustuminen olisi vääjäämättä rapauttanut heidän valtaansa. Jotta pystyy myymään lapsen äitinsä helmoista, äitiin ei voi muodostua kummoistakaan sidettä. Jotta pystyy määräämään miehen riisuttavaksi ja pahoinpideltäväksi, elävältä nyljettäväksi, ei häntä kohtaan voi tuntea samaa kuin läheisiään kohtaan.

Hiram pakenee mukanaan sisäorja Sophia, johon on rakastunut. Sophia ei kylläkään juuri Hiramia rohkaise, sillä hän on joutunut elämään vuosia valkoisen miehen halujen tyydyttäjänä eikä vapauteen päästyään tahdo enää ”kuulua” kenellekään. Kehenkään ei kuitenkaan pitäisi luottaa, ei edes toiseen orjaan. Karkulaiset joutuvat petoksen uhreiksi.

Monen kiduttavan kokemuksen jälkeen Hiram toteaa olevansa orjien pakomatkoja järjestävän maanalaisen armeijan leivissä. Tieto nuorukaisen mystisestä pelastumisesta hukkumiselta on levinnyt ja todistanut, että hänellä on sukuperintönä kanavoinnin lahja eli voima siirtää ihmisiä paikasta toiseen. Tarvitaan vain vettä, omat kipeät muistot, heimon laulut ja tarinat, sumu ja sininen valo. Vaatii kuitenkin pitkää harjoittelua ennen kuin nuorukainen oppii hallitsemaan voimaansa. Voiko hän joskus auttaa rakkaan Sophian pakenemaan orjuudesta?

Coates kirjoittaa Amerikan mustien historiasta vaikuttavasti, joskin paikoin hieman liian yksityiskohtaisesti ja pitkästi. Kielellisesti teos on moni-ilmeinen ja vaihteleva aina sen mukaan, kuka kulloinkin on äänessä. Sivistynyt kotiopettaja puhuu ihan eri tavalla kuin valkoinen roskaväki ja orjien joukko taas oman perinteensä mukaan. Todella kiehtova on omaisten ja läheisten kuoro, joka avustaa kanavoinnin mestaria ja Hiramin opettajaa Moosesta tämän viedessä joukkoa turvaan. Einari Aaltosen suomennos on hieno.

Vesitanssija-romaanissa on maagisia piirteitä, mutta muuten se perustuu faktoihin. 1800-luvun alkupuoliskolla oli tosiaan olemassa turvatalojen ja salaisten reittien verkosto, joiden kautta orjia autettiin pakenemaan Etelästä. Jopa Mooseksen esikuvana on oikea henkilö eli vapaustaistelija Harriet Tubman (1822-1913), joka itse karkasi orjuudesta ja auttoi myöhemmin kymmeniä muita pakenemaan. Yhdysvaltain sisällissodan aikana hän toimi sairaanhoitajana ja samalla vakoojana Pohjoisen hyväksi.

Menneisyyttä ei saisi koskaan unohtaa, olipa se kuinka synkkä ja häpeällinen tahansa. Nykyhetki valitettavasti todistaa siitä, ettei Yhdysvalloissa ole parissa sadassa vuodessa tapahtunut suurtakaan muutosta parempaan. Yhä ihon väri määrää sen, miten ihmistä kohdellaan.