Kustantaja:
Atena 2020
Alkuteos:
Mai betyder vatten
Suomennos: Ulla Lempinen
Virtaavan veden sukua -romaanin kertoja Adi asuu 1980-
ja 1990-lukujen taitteessa vanhempiensa ja siskonsa Dinan kanssa Tansaniassa Dar
es-Salaamissa, missä isä työskentelee neuvonantajana Zairen suurlähetystössä. Isän
ansiosta perhe kuuluu niihin mustiin, joita belgialaiset siirtomaaisännät
kutsuivat kehittyneiksi kongolaisiksi ja joita rasistiset lait eivät koskeneet.
Perheen seitsemästä lapsesta neljä vanhinta asuu Kinshasassa Zairessa.
Kirjan varsinaisen tarinan alkaessa vuonna 1989 Adi on
viisivuotias kuriton ja utelias tyttönen. Hän on kaiken aikaa silmät ja korvat
tarkkoina seuraamassa elämää ympärillään, mutta pientä tyttöä on myös helppo
juksata. Niinpä seitsemän vuotta vanhempi Dina saa siskonsa uskomaan, että
äidin vatsassa on pähkinä, joka kasvaa ja josta aikanaan tulee vauva.
Adi ei ole ilahtunut uudesta tulokkaasta, joka heiveröisenä
ja sairastelevana vie äidin huomion. Lisäksi Adi on vakuuttunut siitä, että tyttö
on henki eikä oikea lapsi. Kirkkoon kuulumisesta huolimatta taikausko on osa
perheen elämään; noituus, enteet, pahat talot ja kirotut lapset. Nyt toivotaan,
että perheen kokema huono onni loppuisi, kun uusi pienokainen ristitään
isänpuoleisen isomummon mukaan Maiksi.
Perheen ilmapiiriin vaikuttaa eniten ahkerasti rukoileva,
ankara ja jopa fyysistä kuritusta harrastava isä. Hän on omalla tavallaan pyrkinyt
suojelemaan lapsiaan, mutta nämä pettävät odotukset ja pakenevat kotoa yksi
toisensa perään päämääränään Etelä-Afrikka, Eurooppa tai Amerikka. Myös
teini-ikäinen Dina lähtee kotoa salaa. Adi on kyllä sisukas, mutta silti vastuu
Main ainoana vanhempana siskona on hänelle raskas.
Olet mitättömin
olento maailmassa.
Tytöllä
ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.
Et ole
mitään.
Tytöllä
ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.
Olet vain
tyttö
Tytöllä ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.
Adilla ei ole oikein ketään, keneltä kysyä apua ongelmiinsa.
Yksi ongelmista on naapurin kaksikymmentäviisivuotias Monsieur Éléphant, joka
viekoittelee mairitteluilla ja makeisilla Adin mukaansa harrastamaan jotain,
joka selvästikin on kiellettyä ja silti kiehtovaa. Syyllisyydentunne saa Adin kuvittelemaan
rinnallaan kulkevan ja vihkoonsa syntejä kirjaavan jumalan, mutta onko tämä
arkinen hahmo kovinkaan pelottava?
Olenko
minä paha? En pitänyt häntä kädestä ja hän katosi.
Jumala on
vaiti.
Minne hän
meni, kun hän katosi?
Toiselle
puolelle, jumala sanoo.
Kuoleeko
Mai?
Jumala
puristaa märän puvuntakkinsa hihasta vettä mutta ei vastaa.
Voiko
joku pelastaa hänet?
Sinä voit, jumala
vastaa.
Adin ajatusmaailmaa muokkaavat myös perheessä kerrotut
tarinat, joissa toistuvat perheen siirtomaa-aikaiset kipeät kokemukset ja
niistä saadut opetukset. Hyvin usein tarinat liittyvät veteen ja etenkin veden
ja naisen väliseen yhteyteen. Naiseuteen ja naisena olemiseen. Jopa nimi Mai,
joka annetaan suvun tytöille polvesta toiseen, merkitsee vettä. Naiseuteen
liittyvät myös spiraalimaiseksi muotoillut kampaukset, sillä ne symboloivat
historiaa, jatkuvuutta ja jopa ihmisen sisintä.
Äidinäiti oli puhunut äidin koko elämän ajan naisen ja
veden yhteydestä. Siitä että vesi kuuntelee aina. Että nainen on luotu vedestä
ja mies maasta. Että nainen on juokseva, muotoutuva ja ikuinen, mies kiinteä,
muuttumaton ja murtuva.
Kymmenvuotiaana Tansaniasta Tukholmaan muuttanut Kayo Mpoyi
(s. 1986) hyödyntää esikoisteoksessaan omaa taustaansa ja oman sukunsa
tarinoita. Kirjassa ollaan toisaalta tavallisessa arkipäivässä ja toisaalta
maagisessa ulottuvuudessa. Toisaalta ollaan suvun jatkumossa ja toisaalta
nuoren tytön kehityskertomuksessa. Kiehtova teos!
PS. Sukutarinoissa on viljalti yksityiskohtia ja nimiä,
mutta kirjan avussa oleva sukupuu auttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti