GINZBURG, NATALIA: Kieli jota puhuimme

Kustantaja: Aula & Co 2021

Alkuteos: Lessico famigliare

Suomennos: Elina Melander

Natalia Ginzburg (1916–1991) oli italialainen kirjailija, kustannustoimittaja ja kääntäjä sekä Italian parlamentin jäsen vuosina 1983–1987. Hänen pääteoksenaan pidetty Kieli jota puhuimme ilmestyi vuonna 1963 ja voitti Italian tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan.

Esipuheessa Ginzburg sanoo, että Kieli jota puhuimme -teos on parasta lukea romaanina, vaikka siinä mainitut paikat, asiat ja henkilöt ovatkin todellisia. Ginzburg hyödyntää muistojaan, mutta tarinassa on kuitenkin aukkoja, joista jotkut ovat aivan tietoisia ja jotkut taas tahattomia. Tapahtumat etenevät kirjassa suurin piirtein aikajärjestyksessä, mutta kirjailija voi myös palata menneeseen tai ennakoida tulevaa – mitä mieleen kulloinkin sattuu juolahtamaan.

Kirjan tapahtumapaikkana on enimmäkseen Torinon kaupunki. Levin perhe oli tietyissä piireissä hyvin tunnettu, joten tekstissä vilisee mainintoja sivistyneistön jäsenistä, poliitikoista ja taiteilijoista. Onneksi kirjan lopussa on listaus näistä henkilöistä.

Natalian isä Giuseppe Levi (Beppino) oli juutalainen ja ammatiltaan anatomian professori. Hän oli jyrisevä-ääninen ja mielipiteissään jyrkkä mies, joka oli kiinnostunut ainoastaan tieteellisestä tutkimuksesta, politiikasta ja retkeilystä. Hän vihasi muutoksia ja vastusti siksi kiivaasti lastensa naima-aikeita, vaikka perheen tyttöjä kasvatettiin nimenomaan avioliittoa ajatellen. Mitä hänestä mahtaa kertoa se, että varsin monet ihmiset olivat hänen mielestään pöljiä, murjaaneja tai aaseja?

Lidia-äiti taas oli katolinen, joskaan ei erityisen uskonnollinen. Hänen erityispiirteenään oli kyky olla onnellinen – hän jätti kivun ja pahan taakse pienen huokauksen myötä ja lauloi sitten taas raikuvasti. Toisaalta äiti oli tyttären näkemyksen mukaan varsin lyhytjännitteinen, helposti ikävystyvä, laiska ja tuhlaavainen. Onneksi taloudenhoito oli uskollisen kotiapulaisen käsissä.

Vuonna 1916 syntynyt Natalia oli viisilapsisen perheen kuopus, joka valppaana tarkkaili elämää ympärillään. Perhe oli äänekäs, kinasteleva ja turvallinen. Vaikka tiet jossain vaiheessa erosivatkin, pystyivät tietyt lauseet aina luomaan tuttuuden ja yhtenäisyyden tunteen perheenjäsenten välille. Vain he tiesivät, mitä tarkoittaa ”murjastelu” (tehdä sopimattomia tekoja) tai ”antaa liekaa” (olla seurallinen). Tämä oli se kieli, jota he puhuivat.

Riittää, että joku meistä sanoo ”emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta” tai ”miltäs rikkihappo haisee”, ja löydämme taas aiemmat välimme, lapsuutemme ja nuoruutemme, jotka ovat pysyvästi sidoksissa noihin sanoihin ja lauseisiin.

Kirjan mielenkiintoisin anti on Natalian hurmaavan hupsun suvun kuvauksessa, erikoisissa ihmisissä ja värikkäissä keskusteluissa. Kirjan alussa elettiin Mussolinin valtakaudella, mikä vankasti antifasistisessa perheessä herätti kirpeitä kommentteja. Monia pidätettiin fasisminvastaisen materiaalin hallussapidosta, myös Beppino Levi. Sota-aika puolestaan merkitsi piilottelua ja huolta kadonneista läheisistä.

Natalia Ginzburg ei juuri kuvaa ihmisten tunteita, vaan sitä, mitä ihmisille tapahtui. Siksi Levin perheen kohdalla voi syntyä sellainen - ilman muuta väärä - vaikutelma, että se selvisi raskaista ajoista keveästi ja ilman kärsimystä. Kirjailija esimerkiksi ohittaa vähin äänin seurustelunsa ensimmäisen aviomiehensä, venäläissyntyisen Leone Ginzburgin, kanssa ja tämän kuoleman vankilassa vuonna 1944 vain 32-vuotiaana.

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kieli jota puhuimme -teos jättää päällimmäiseksi lämpimän ja ehkä hieman haikeankin tunnelman. Sen ihmisiin ennätti jo kiintyä ja heidän käyttäytymiseensä tottua – huutaminen ja suorasukaisten mielipiteiden heittely ei heidän kohdallaan sisällä pahantahtoisuutta. On hienoa, että tämä klassikko saatiin viimeinkin myös suomeksi ja niin kauniisti käännettynä vielä!