NESBØ, JO: Panssarisydän

Jo Nesbøn uusin suomennettu teos Panssarisydän on kahdeksas osa Harry Hole – sarjasta. Jokainen osa on ollut edeltäjäänsä raaempi ja murhatavat edellistä erikoisempia, mutta vaaditaanko nykylukijan säväyttämiseen todella näin paljon verta ja kidutusta? Panssarisydämen juoni on kuitenkin ovelasti kehitelty pienintä yksityiskohtaa myöten ja vie herpaantumatta mukanaan, vaikka teoksessa on yli 600 sivua. Lukija uskoo melko varhaisessa vaiheessa tietävänsä syyllisen, mutta mahtaakohan kirjailija huijata?

Harry Hole on Norjan poliisikunnan nerokkain murhatapausten ratkaisija ja ainoa, jolla on kokemusta myös sarjamurhaajasta. Nyt näyttää uusi sarjamurhaaja olevan liikkeellä, mutta Harry piileskelee Hongkongin huumekortteleissa pahaa oloaan hukuttamassa. Tarvitaan melkoista taivuttelua, ennen kuin Harry suostuu palaamaan töihin – huomatakseen joutuneensa valtataistelun pelinappulaksi. Hänen päättäväisyyttään eivät kuitenkaan enää petokset ja uhkailut horjuta.

Harry Holen alakuloinen ja ristiriitainen hahmo on kiinnostava. Harry ei tavoittele mainetta eikä kunniaa itselleen, vaan pitää pääasiana rikollisten kiinnisaamista. Hänelle ei ole merkitystä sillä, onko syyllinen yhteiskunnan pohjasakkaa vai sen kermaa vai peräti virkatoveri. Moni poliisi on langennut tavoitellessaan valtaa, rahaa ja rakkautta, mutta mikä lienee oikeamielisen Harryn heikko kohta?

PS. Ennen loistavaa rikoskirjailijan uraa Jo Nesbø toimi pörssimeklarina ja oli yksi Norjan tunnetuimmista rockmuusikoista. Kokemusta eri aloilta siis on…

RAITASUO, ILKKA & SILTALA, TERHI: Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan teos kertoo naisesta, joka vietti yli 50 vuotta elämästään mielisairaalassa suuruusharhan vallassa ja pystyi silti ilahduttamaan kanssaihmisiään monin eri tavoin. Kellokosken prinsessa – teos ei ehkä ole kaunokirjallisesti merkittävä, mutta sisällöltään mielenkiintoinen esitellessään myötätuntoisesti ja myötäeläen erään erikoisen elämäntarinan ja samalla myös palan suomalaisen mielenterveystyön historiasta.

Anna Lappalainen syntyi Kuopiossa vuonna 1896. Kaksivuotiaana hänet sijoitettiin kasvattiperheeseen, koska äiti ei puolison kuoltua pystynyt yksin elättämään kaikkia lapsiaan. Anna reagoi tähän muutokseen levottomalla käytöksellä ja uhmakkuudella, mikä puolestaan johti kasvattikotien tiheään vaihtumiseen. Suhteet omaan perheeseen jäivät kireiksi ja loppuivat myöhemmin kokonaan. Avioliitto 15 vuotta vanhemman miehen kanssa epäonnistui ja jätti jälkeensä vain nimen – Anna Lappalaisesta tuli Anna Svedholm. Elantonsa Anna ansaitsi ensin ravintolalaulajana ja myöhemmin hierojana, mutta joutui toistuvasti sairaalahoitoon harhojen ja levottomuuden takia. Pysyvästi mielisairaala oli Annan kotina 40-vuotiaasta 91-vuotiaaksi asti.

Ehkäpä rikkinäiset elämänvaiheet ja turvattomuus aiheuttivat Annan suuruudenharhan: hän kuvitteli olevansa englantilainen prinsessa, jonka korppikotka oli ryöstänyt Suomeen. Hän piti Kellokosken sairaalaa kesäpalatsinaan, sen hoitohenkilökuntaa palvelusväkenään ja läheisen kylän asukkaita alamaisinaan. Suosikki-ihmisilleen hän soi arvonimiä, jotka myös muisti erehtymättä. Kyläläiset puolestaan suhtautuivat Annaan luontevasti ja ymmärtäen – heille hän oli Prinsessa ja sen kutsumanimen omaksuivat lopulta muutkin.

Nykyään Prinsessan kohdalla puhuttaisiin luultavasti skitsoaffektiivisesta häiriöstä, mutta omana aikana diagnoosi oli skitsofrenia. Häneen kokeiltiin lähes kaikkia 1900-luvulla kehiteltyjä hoitomenetelmiä lobotomiaa lukuun ottamatta eli insuliinihoitoa, malarian istuttamista, sähköshokkeja ja eristämistä. Näistä asioista lukeminen on todella järkyttävää. Onneksi 1970-luvulla hoitotavat muuttuivat inhimillisemmiksi ja Prinsessaa rauhoiteltiin lääkkeillä vain erityisen levottomina jaksoina. Muuten hän sai liikkua vapaasti jopa ulkomaita myöten.

Arto Halosen ohjaama elokuva Prinsessa perustuu Ilkka Raitasuon muistiinpanoihin. Se sai ensi-iltansa elokuussa 2010.

NICOLL, ANDREW: Rouva Agathen rakkaus

Skotlantilaisen Andrew Nicollin esikoisteos Rouva Agathen rakkaus valittiin Skotlannissa vuoden 2008 parhaaksi romaaniksi ja se nousi aikamoiseksi menestykseksi muuallakin maailmassa. Kirjan viehätys piilee paljolti siinä, että sitä on mahdotonta lokeroida. Alku muistuttaa surrealistista satua, sitten seuraa vanhanaikaisen haikea rakkaustarina ja lopuksi siirrytään synkkään mysteeriin. Kaikkia tekstin yksityiskohtia ei välttämättä noteeraakaan. Esimerkiksi paikannimet ovat jostain syystä kielitieteellisiä termejä: Dot (= piste), Umlaut (= äänteenmukautus), Dash (= ajatusviiva)…

Rouva Agathen rakkaus leijuu ajan ja paikan tuolla puolen. Kuvauksen perusteella se sijoittuu Baltian saarelle vaikeakulkuisen vesireitin taakse, mutta Dotin kaupunki raitiovaunuineen, hienostuneine kahviloineen ja oopperoineen muistuttaa silti vanhaa eurooppalaista kulttuurikeskusta. Kirjoituskoneet ja lankapuhelimet ovat käytössä ja postikortit kuljettavat viestejä. Elämän tahti on verkkaista ja ihmiset tuntevat toisensa. Kaikkea tarkkailee ja hallitsee parrakas naispyhimys Walpurnia. Paratiisista ei kuitenkaan ole kyse, vaan pimeä puoli löytyy täältäkin.

Dotin pormestari Tibo Krovic, jota oikeudenmukaisuutensa vuoksi kutsutaan hyväksi, rakastaa tulisesti uhkeaa sihteeriään Agathe Stopakia. Hän joutuu kuitenkin salaamaan tunteensa, sillä ihana Agathe on naimisissa. Kovin suoraviivaisesti tästä ongelmasta ei selvitä, vaan vuosia kuluu ja lopulta tarvitaan noitakonsteja ja ihmetekoja.

Rouva Agathen rakkaus etenee tapahtumiensa puolesta paikoin melko hitaasti, mutta kuohuttaa koko ajan suuria tunteita. Nicoll hallitsee hienosti tyylivaihtelut ja oudot juonenkäänteet. Tämä kirja sopii sellaiselle, joka pitää esimerkiksi Pienestä suklaapuodista.

HALTTUNEN, ELINA: Äidiltä tyttärille - reseptilaatikon aarteita, aterioita ja tarinoita

Elina Halttunen sai idean keittokirjaansa, kun tyttäret alkoivat soitella reseptien perään. Äidiltä tyttärille -teokseen hän otti vain perheen hyväksymät ja ajan mittaan parhaiksi kehitellyt ruokaohjeet. Ateriakokonaisuuksia on 26 ja ne on jaoteltu vuodenaikojen mukaan; on ”Sadonkorjuupäivällinen” ja ”Talven viimeinen menu”, on ”Hellepäivän lounas” ja ”Hyvästit kesälle” ja jopa ”Dagen efter – menu”. Reseptejä on kerätty lippusista ja lappusista, kerjätty ystäviltä, kaiveltu mielen perukoilta. Kirjallisuusluettelo on vaikuttava.

Jotkut reseptit vaikuttavat suuritöisiltä ja niiden ainesosat hankalasti saatavilta ainakin muualla kuin Helsingissä: kania, saksanhirveä, peuraa, sorsaa, ankkaa, hanhea, ostereita, jokiravun pyrstöjä… Onneksi mukana on myös perinteisiä ruokia: äidin lihapullia, lohikeittoa, Janssonin kiusausta, raparperipiirakkaa ja pannukakkua. Kokeilla voisi vaikkapa Saaran bataattilaatikkoa, samettista hernekeittoa tai vadelmaunelma-jälkiruokaa. Reseptit kannustavat suosimaan sesonkituotteita ja lähiruokaa. Alkoholia lorautellaan mausteeksi ahkerasti.

Kirja sisältää myös perhetarinoita, mikä saattaa kiinnostaa sellaista lukijaa, joka ei niin resepteistä välitä. Selviää, kuinka laihasta ja ruokahaluttomasta tytöstä tuli herkkusuu ja kokki, kuinka äiti hurmasi isän omenapiirakalla ja isä teki vaikutuksen äitiin valmistamalla Cour de filet provençalen (äidin bravuuri siihen aikaan oli nakkilaatikko). On taiteilijaperheen arkea ja juhlaa, elämää kaupungissa ja maalla. Valokuvia perheen albumeista.