JALONEN, OLLI: Poikakirja

Olli Jalosen Poikakirja kuvaa elämää pienessä kaupungissa 1960-luvulla. Onkohan teos hieman omaelämäkerrallinen, kun minäkertojakin on nimeltään Olli ja tapahtumaympäristö suuresti Hämeenlinnaa muistuttava?

Murrosikää lähestyvä Olli tarkkailee maailmaa oman kokemuksensa valossa, usein syvempiä merkityksiä ymmärtämättä. Lukija pystyy kyllä vähitellen muodostamaan näistä palasista jonkinlaisen kokonaiskuvan, mutta kärsivällisyyttä se vaatii. Ollin perhe on maltillisesti vasemmistolainen työläisperhe, jonka arki ja juhla pyörivät tiettyjen rituaalien mukaan ja kohtuutta noudattaen. Sopusointu rupeaa rakoilemaan, kun huoli lapsista kasvaa. Miten käy perheen autistisen kuopuksen, joka vajoaa yhä syvemmälle omiin maailmoihinsa? Miten käy poikien perään olevan siskon?

Koulupäiviä hallitsee opettaja, johon sota on jättänyt jälkensä niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kylmäävää on lukea, miten hän sallii heikkojen kiusaamisen ja vieläpä rankaisee uhria ja tämän puolustajia. Pojista useimmat kuitenkin kunnioittavat kurinpitäjää ihan eri tavalla kuin toverillista suhdetta tavoittelevaa opettajaa eivätkä kyseenalaista sotilaallista ”miesautomaattiohjelmaa”. Voiko tilanne päättyä muuhun kuin murhenäytelmään?

Vapaa-aikana pojat sotivat keskenään ja pamauttelevat omatekoisia pommeja edes vahingoista viisastumatta. Tyttöihin otetaan varovasti kontaktia. Olli oppii kaiken aikaa jotakin ja pukee päätelmänsä herkullisen naiiviin muotoon: ”Näin minä opin että maailman ajassakin on katkiviiva ja se voi olla juuri nyt.” tai ”Näin minä opin maailmasta, että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Jalonen on aikamoinen sanataituri, jonka tekstistä löytyy monia eri tasoja ja koukuttavia yksityiskohtia. Huumori ja tragedia kulkevat käsi kädessä ja ovat koskettavia juuri siksi, että näkökulma pysyy koko ajan nuoren ja viattoman ihmisen näkökulmana.