LÄHTEENMÄKI, LAURA: Ikkunat yöhön

Kustantaja: WSOY 2014

Kustannuspäällikkö Laura Lähteenmäki (s. 1973) on julkaissut useita nuortenkirjoja ja ollut mm. Finlandia Junior- ja Topelius-palkintoehdokkaana. Vuonna 2007 ilmestynyt Marenkikeiju oli hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa ja se voitti Arvi Lydecken -palkinnon.

Ikkunat yöhön alkaa varsin dekkarimaisella prologilla. Kirjoituspiiriä vetävä nuori nainen ihastuu yhteen ryhmäläisistä ja tulee illanvieton päätteeksi murhatuksi. Tässä vaiheessa ei ole tietoa sen paremmin uhrin kuin murhaajankaan henkilöllisyydestä, motiivista puhumattakaan, mutta varsinaisen tarinan kuluessa kaikki selviää. Murhan selvittely on kuitenkin vain yksi pieni osa kolmen sukupolven tarinassa, jossa riittää vihaa, katkeruutta ja ristiriitoja. Yhdistävänä tekijänä on Niitty, vanha sukutila, jonka laajat metsät tuottavat turvallisesti rahaa perheenjäsenten tileille.

Kirjassa on useita kertojia, joiden silmin tapahtumia tarkastellaan. Tällä tavalla joihinkin tilanteisiin saadaan toisistaan poikkeavia tai toisiaan tukevia näkökulmia ja samalla monipuolinen ja selventävä katsaus menneisyyteen. On Elsi, varakkaan tamperelaisen kauppiaan tytär, joka saapuu sotien jälkeen nuorena miniänä Niittyyn. Hän ei viihdy maatalon emäntänä, ei vaimona eikä äitinä, vaan vaipuu synnytyksen jälkeen syvään masennukseen. Siitä seuraa tragedia, joka varjostaa vielä sukupolvien jälkeenkin. On naimaton Asta-tytär, joka joutuu ottamaan vastuun tilasta ja omii sen lopulta niin, että kokee kaikki muut sukulaiset törkeiksi tungettelijoiksi. Uhkaavimmaksi hän luokittelee poikansa Roopen tyttöystävän, Teresan, joka on tahtomattaan joutunut muidenkin hampaisiin.

Henkilöhahmoista koskettavin on ehkä Elsi, jonka yltyvää pakokauhua pääsee seuraamaan läheltä. Sen arvaa, että jotain tulee tapahtumaan, mutta mitä? Astan kehittyminen riehakkaasta pikkutytöstä ivalliseksi ja suvaitsemattomaksi rautarouvaksi kuvataan hyvin. Elsin lapsenlapsista jää mieleen runoilija Riikka, joka kätkee epävarmuutensa raivoisan vihan alle.

Lähteenmäki ei suinkaan selitä kaikkea, vaan tapahtumat jäävät paljolti kesken ja osa asioista vain aavistelun varaan. Teoksen motto ja nimi ovat Uuno Kailaan runosta Talo ja samanlaista kohtalokkaan synkkää kajahtelua on Lähteenmäen kirjassa. Onko epätoivosta ulospääsyä?

Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

PS. Kirjan kansi on kaunis ja sen aihe poimittu hienosti oivaltaen kirjan sisällöstä.

PROULX, ANNIE: Näin on hyvä : kertomuksia Wyomingista 3

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: Fine just the way it is
Suomennos: Juhani Lindholm

Yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija Edna Annie Proulx (s. 1935) aloitti kaunokirjailijana vasta viisikymmentä vuotta täytettyään, joten hänen tuotantonsa on jäänyt melko suppeaksi. Proulxin toinen romaani Laivauutisia saavutti maailmalaajuista mainetta, kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon ja National Book Awardin. O. Henry -palkinto tuli vuonna 1998 novellista Brokeback Mountain ja vuonna 1999 novellista Maan muta. Elokuviksikin Proulxin teoksia on kääntynyt. Lasse Hallströmin ohjaama Laivauutisia valmistui vuonna 2002, muttei saavuttanut mainittavampaa menestystä. Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain (2005) sen sijaan voitti lukuisia palkintoja, mm. neljä Golden Globea ja kolme Oscaria. Se on muuntunut oopperaksikin, jonka libretto on Annie Proulxin itsensä tekemä ja sävellys yhdysvaltalaisen (ja suomalaiset sukujuuret omaavan) Charles Wuorisen. Ensi-ilta oli Madridin Teatro Realissa 28.1.2014.

Vuonna 2013 ilmestynyt Näin on hyvä on kolmas teos novellikokoelmien sarjassa, jonka aiempia osia ovat Lyhyt kantama (2001) ja Maan tomua (2007). Miltei kaikki novellit sijoittuvat Wyomingiin, jossa Proulx itsekin asuu. Ajallisesti niissä liikutaan esihistoriasta nykypäivään eli biisoninmetsästyksestä Irakin sotaan. Yhteistä kaikille on elämän karuus ja olojen ankaruus, ihmisen taistelu luontoa ja köyhyyttä vastaan. Vaikeat olot muokkaavat ihmisistäkin karuja, pidättyväisiä ja vaiteliaita: lapset kasvavat ilman hellyyttä, naiset raatavat ilman tunnustuksen sanaa, herkkäuskoiset jäävät mahtimiesten ja keinottelijoiden jalkoihin. Yksikään novelli ei lopu onnellisesti, vaikka alku vielä lupailisi onnea ja menestystä, sillä pieni sattuma tai erehdys voi kääntää kaiken. Proulx kuvaa ihmisiä ja tapahtumia mustaa huumoria viljellen, tarkkanäköisesti ja kauniisti. Osuvista sanoista ja lauseista saa varmasti kiittää myös suomentajaa, Juhani Lindholmia.

Kokoelman novelleista jylhimpiä on 1800-luvulle sijoittuva Vanhoja cowboylauluja. Nuoret Archie ja Rose rakentavat pienen unelmiensa talon lumoavan kauniiseen mutta karuun Sierra Madreen. He uskovat ahkeruudella ja sitkeydellä voittavansa kaikki vastukset, mutta toisin käy. Ankara lumitalvi koituu heidän kohtalokseen ja parin talven perästä talokin on jo raunioina. Novellista tulevat kansanlaulut mieleen.

Novelleista mielenkiintoisin on Maha pystyssä ojassa. Äiditön Dakotah on valmis kiintymään kehen tahansa, mutta päätyy pettyneenä yksinhuoltajaksi. Värväytyminen armeijaan ja sitä myötä osallistuminen Irakin sotaan näyttää avartavan hänen elämäänsä ja tarjoavan jopa rakkauden mahdollisuuden, mutta lopulta on edessä paluu kotiseudulle, ankeaan ja ahtaaseen tulevaisuuteen. Joskus sitä on kohtalon edessä avuton kuin lehmä selällään mutaojassa, mutta naiset jaksavat silti:

Karjatiloilla naiset pitivät kaiken kasassa – he laittoivat ruokaa isoille ihmisjoukoille, siivosivat, kasvattivat lapsia ja kuskasivat heitä rodeoharjoituksissa ja 4-H: tilaisuuksissa, hoitivat kirjanpidon ja maksoivat laskut, vastasivat ensiavusta, kävivät postissa ja hakivat rehua tukusta, veivät koirat ja kissat rokotettaviksi ja usein vielä ratsastivat yhdessä miesten kanssa polttomerkitsemis- ja kuljetuskeikoilla, mutta samaan aikaan heitä kohdeltiin suunnilleen yhtä kunnioittavasti kuin pihvilihaa, jonka tuotantoa he olivat edistämässä.

Kokoelmassa on myös kaksi satiirista novellia Helvetistä, jota Paholainen yrittää kehittää nykyaikaisemmaksi. Enää eivät tsunamit, kuivuus ja paahteet ole pelkästään Helvetille ominaisia, vaan ihminen on saanut ne aikaiseksi maan päälläkin. Niinpä Paholaisen on kehitettävä uudenlaisia kidutuskeinoja esimerkiksi ammattipyöräilijöille, lehmipojille ja Kanadan verovirastolle. Nämä novellit poikkeavat täysin kokoelman muusta sisällöstä ja tyylistä ja tuntuvat vähän turhilta. Vai onko kirjailijan ajatuksena korostaa sitä, että monen mielestä Wyomingkin käy helvetistä? Vaikka sen asukkaat toteavatkin: ”Wyoming on hyvä näin!”

RAEVAARA, TIINA: Laukaisu

Kustantaja: Paasilinna 2014

Tiina Raevaara (s. 1979) on koulutukseltaan filosofian tohtori, pääaineenaan perinnöllisyystiede. Hän voitti Martti Joenpolven novellikilpailun vuonna 2006 ja vuonna 2011 Runeberg-palkinnon surrealismiin vivahtavalla novellikokoelmallaan En tunne sinua vierelläni. Perhesurmia käsittelevä pienoisromaani Laukaisu vaati pari aloitusyritystä, mutta ryöpsähti sitten kahdessa viikossa valmiiksi.

Laukaisu kuvaa yhtä päivää Pauliina-nimisen nuoren naisen elämässä. Pauliina on Kerkon vaimo ja esikouluikäisten kaksostyttöjen äiti, joka on ajautunut henkisesti katkeamispisteeseen. Arki on hänelle yhtä puuduttavaa kaaosta: ainaista rahapulaa, sotkuisia tavaravuoria, rikkinäisiä koneita, lian ja masennuksen hajua, häpeää. Mikään ei tuota iloa, ei edes äitiys. Aviomies herättää nykyisin enää kyllästymistä, inhoa, kaunaa ja yltyvää vihaa. Miten ratkaista tilanne?

Kirjan kertoja on Pauliinan entinen luokkatoveri, joka sattumalta tapaa Pauliinan ensi kertaa vuosikausiin. Mies on perhesurmien asiantuntija, joka pystyy luettelemaan kaikki Suomessa ilmi tulleet tapaukset viime vuosikymmenten ajalta, mutta Pauliinan kohtaloa hänkään ei pysty ennakoimaan. Monenlaisia aihepiiriin liittyviä kysymyksiä hän kyllä pyörittelee mielessään. Mikä sysää ihmisen murhaamaan rakkaimpansa ja läheisimpänsä? Onko yhdenlainen kuolema armeliaampi kuin toinen? Onko syyllisyydessä aste-eroja? Osoittaako lapsensa surmaava äiti oikeastaan suojelunhalua? Toisaalta hän pohtii väkivallan ihmisissä herättämää kyltymätöntä uteliaisuutta, jota media vielä lietsoo.

Joku saattaisi ihmetellä, miksi tällaiset asiat kiinnostavat minua. Mutta kaikkiahan ne kiinnostavat. Ne kauhistuttavat, pelottavat, inhottavat, mutta samaan aikaan ovat äärettömän kiehtovia. Miten on mahdollista, että suojeleva rakkaus muuttuu tuhoavaksi voimaksi ja hellyys väkivallaksi? Ja kuinka mitättömistä hetkistä on lopulta kyse: Kuinka vähän aikaa, sekunnin murto-osia, tarvitaan siihen, että teosta on tullut peruuttamaton. Kuinka vähän aikaa yksi laukaus viekään.

Laukaisu on teos, jota on mahdoton jättää kesken. On itsestään selvää, että jotain hirveää tulee tapahtumaan, mutta mitä? Raevaara limittää nykyhetken lomaan muistumia menneestä ja johdattelee samalla lukijaa epäilemään ensin yhtä ja sitten toista. Teos on karu kuvaus erään perheen kohtalosta, mutta herättää miettimään myös omaa vastuuta. Samalla lailla herätteli Markku Pääskynen ihmisiä vuonna 2006 tositapaukseen perustuvalla romaanillaan Vihan päivä. Siinä porvoolainen perheenäiti tappaa ensin lapsensa ja miehensä ja lopuksi itsensä, koska perheyritys on hänen ratkaisujensa vuoksi ajautunut talousvaikeuksiin. Pääskysen kirjan kohdalla kyseltiin, onko oikein tehdä tällaisesta tragediasta viihdettä. Samaa kyselee Raevaarakin.

NADJ ABONJI, MELINDA: Kyyhkysten lähtö

Kustantaja: Lurra Editions 2013
Alkuteos: Tauben fliegen auf
Suomennos: Raija Nylander

Kirjailija ja muusikko Melinda Nadj Abonji (unkarilaisittain Nagy Abonyi Melinda) syntyi vuonna 1968 Vojvodinassa, joka ennen ensimmäistä maailmansotaa kuului Itävalta-Unkariin, sodan jälkeen Jugoslaviaan ja Jugoslavian hajoamisen jälkeen Serbiaan. Unkarilaistaustainen perhe muutti jo 1970-luvun alkupuolella Sveitsiin. Nadj Abonji on siis omakohtaisesti kokenut, millaista on kuulua vähemmistöön yhdessä maassa ja olla maahanmuuttaja toisessa. Näihin kokemuksiin pohjautuu romaani Kyyhkysten lähtö, joka sai sekä vuoden 2010 parhaan saksankielisen kaunokirjallisen teoksen palkinnon että Sveitsin kirjallisuuspalkinnon.

Kirjan kertoja on nuori Ildikó Kocsis, kirjailijan alter ego. Kocsisin perhe on kotoisin Vojvodinasta ja kuuluu unkarilaiseen vähemmistöön. Ensi silmäyksellä kotikylä vaikuttaa menneeseen aikaan ankkuroituneelta idylliltä, missä maminka (isoäiti) hyörii tekemässä ihania ruokia ja puutarhan kukat tuoksuvat huumaavasti. Vähitellen näkymä synkkenee. Poliittisen vallan vaihtelut vaikuttavat erityisesti vähemmistöryhmiin ja uhrinsa joutuvat antamaan myös Kocsisin perheen jäsenet. Ei ole ihme, että jotkut lähtevät etsimään parempaa tulevaisuutta muualta. Ildin isä katsoo turvallisimmaksi kohteeksi Sveitsin, mutta sielläkin kielitaidoton saa tyytyä hanttihommiin, hyväksikäyttöön ja syrjintään. Sveitsiläisille kaikki Balkanilta tulleet ovat yhtä ja samaa eikä kansalaisuuden saaminen ja oman ravintolan avaaminen vielä takaa hyväksyntää. Ildillä itsellään on selvittämistä: onko hän sveitsiläinen, unkarilainen vai jugoslavialainen? Rakkaus puolestaan voi tehdä kansallisuus- ja roturajoista epäolennaisia.

Kirja liikkuu eri aikatasoissa Vojvodinan ja Sveitsin välillä. Teksti vyöryy ja pulppuaa, välillä miltei hengästyneenä litaniana. Kertoja puhuu itsestään erikoisessa muodossa: ”minä, joka oli..”, ”minä, joka pitää…”. Näin hän tavallaan etääntyy tapahtumista ja on vain yksi henkilö muiden henkilöiden joukossa. Lauseet voivat olla varsin pitkiä ja polveilevia ja sisältää yhdellä kertaa sekä aisteihin vetoavia kuvauksia että omia mietteitä ja henkilöiden välillä käytyjä keskusteluja. Näennäisen vapaalla kädellä sirotetut välimerkit auttavat kuitenkin hahmottamaan kokonaisuutta. Huumori kätkeytyy tekstin sisään.

… ja minä, joka haluaisi laulaa laulun, mutta ei muista yhtäkään, kumarrun poimimaan lehden, olisiko jokin toisin, jos tämä lehti ei olisi tässä?, ja kävelen ripein askelin alikulkukäytävään, tenniskenkieni kuiva rahina, olenko minä koskaan mahtanut kuvitella, millaista olisi nyt asua Vojvodinassa, keskellä sotaa, miltä meidän arkemme näyttäisi, äiti kysyy minulta, hänen äänensä, joka kaikuu tunnelissa, kuulostaa juhlavalta ja suurelta, minun pääni joka kääntyy vaistomaisesti vasemmalle ja oikealle, mainoskaappeihin, jokuseen villalankakerään, neulepuikkoihin, villapuseroon, jonka ilmoitetaan olevan ”käsityötä”, pariin lamppuun jotka valaisevat tätä vaatimatonta näkymää, siellä me emme takuulla vaivaisi päätämme pikkuasioilla, kyse olisi elämästä ja kuolemasta, joka ikisenä päivänä! äiti joka tekee ristinmerkin…

Nadj Abonji käyttää kyyhkysiä vertauskuvana samaan tapaan kuin Sofi Oksanen käytti teoksessaan Kun kyyhkyset katosivat. Ensinnäkin on olemassa varsin arkinen kahtiajako: joissakin maissa kyyhkysiä pidetään herkkuruokana ja toisissa taas ei. Toisaalta kyyhkyseen liittyy ikivanhaa symboliikkaa eli se on rauhan vertauskuva. Sota on haukka, joka tuhoaa kyyhkyset.