KANTO, ANNELI: Lahtarit

Kustantaja: Gummerus 2017

Vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessaan Veriruusut kirjailija Anneli Kanto kuvasi housukaartilaisia eli Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taistelleita naisia. Romaanissa Lahtarit hän kertoo nuorten ilmajokilaisten miesten sotaretkestä Vaasasta Viipuriin valkoisten joukossa. Tässä on takana omakohtaisuutta, sillä Anneli Kannon oma paappa osallistui tällaiseen retkeen. Dokumenttiromaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan henkilöhahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta täysin fiktiivisiä.

Lahtarit-romaani koostuu kymmenistä lyhyistä puheenvuoroista, joiden lomassa on kursiivilla painettuja aitoja päiväkäskyjä, kirjeitä ja muistelmien katkelmia. Näkökantaansa kertovat jääkärit ja suojeluskuntalaiset, talollisten pojat ja virkamiehet, ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Venäjältä paenneet diplomaatit, kornetinsoittaja ja suomenhevonen. Jokunen nainenkin tässä miehisessä maailmassa on. He ovat muonittajia, arkuttajia, kirjureita, prostituoituja ja parissa tapauksessa pojiksi naamioituneita sotilaita. Jokaisella on oma äänensä ja puhetapansa. Sivistyneistö käyttää kirjakieltä, mutta murteiden kirjosta löytyy pohjalaisen lisäksi porilaista ja tamperelaista murretta sekä stadin slangia. Tämä on oiva keino saada henkilöistä aidontuntuisia ja toisistaan erottuvia yksilöitä. Ja tuoda muuten ahdistavaan kertomukseen myös ripaus hirtehishuumoria.

Emäntä Ida Korpela: Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästämään taikka ihmisiä ampuaan.

Kirjassa tehdään matkaa samaan aikaan kahdessa tasossa. Ensinnäkin on joukkojen fyysinen eteneminen Vaasasta Tampereelle ja Viipuriin. Raskasta ja hidasta vaellusta, kylmää ja nälkää. Verisiä taisteluita. Remuisia juhlia voittojen jälkeen. Toisaalta kukin yksilö kulkee sisimmässään pitkän matkan. Aluksi sota on useimmilla seikkailua ja irtiottoa, sitten pelkoa oman hengen puolesta ja kauhua toisen ihmisen tappamisesta. Jollakulla tie jatkuu tästä kostonhimoon ja raaistumiseen. Joku toinen taas murtuu tai lamaantuu. Joku kärsii syyllisyyttä, mutta katsoo silti suorittavansa välttämätöntä tehtävää.

Ambulanssilääkäri Ilmari Ikola: Mitä mieltä oli yrittää parantaa ihmisiä, kun samaan aikaan terveet ja voimakkaat nuoret ihmiset lahtasivat toisia terveitä nuoria ihmisiä, tekivät heistä raajarikkoja tai veivät hengen? Olin pettynyt ihmissukuun enkä halunnut olla sen osa. Ihminen on julmempi kuin villieläimet, koska hänellä on järki ja omatunto, mutta hän ei tahdo käyttää niitä vaan päästää verenhimonsa itsensä valtiaaksi.

Sisällissodan koko kaari kiteytyy Elias Ylivallissa, johon tutustutaan jo kirjan prologissa. On vuosi 1916 ja 19-vuotias Elias hiihtämässä Merenkurkun yli kohti Ruotsia. Hän pyrkii Saksaan, Lockstedtin leirille, mieli täynnä ihanteellista isänmaallisuutta ja halua vapauttaa kärsivä kansa Venäjän orjuudesta. Suomeen palaa tiukkaan kuriin tottunut jääkäri, joka suomalaisen vapaaehtoisryhmän silmissä on naurettavan pikkumainen tai suorastaan vihattava. Velvollisuudentunnosta hän tekee hirvittäviä tekoja, mutta sillä on hintansa.  Eliaksen puheenvuoro, joka lopettaa koko kirjan, on surullista luettavaa. Aate on kuollut, rakkaus Suomen kansaa kohtaan kuollut, kunnioitus omaa itseä kohtaan kuollut. Itsemurha olisi liian helppo ratkaisu; Elias päättää elää ja muistaa.

Lahtarit-romaani kertoo kiertelemättä julmuuksista, joihin kummatkin osapuolet syyllistyivät. Voittajien vastuu on kuitenkin raskaampi, koska kostonhimon ja vihan annettiin johtaa mielivaltaisiin joukkoteloituksiin ja vankileireihin, joilla tietoisesti näännytettiin nälkään miesten lisäksi naisia ja lapsia. Lahtarit on tarpeellinen muistutus Suomen satavuotisen itsenäisyyden ajan synkimmästä jaksosta.