KAUKANA TULEVAISUUDESSA: ERIKA VIK / JUHA-PEKKA KOSKINEN

VIK, ERIKA: Hän sanoi nimekseen Aleia

Kustantaja: Gummerus 2017

Erika Vik (s. 1982) on taiteen maisteri, graafinen suunnittelija, kuvittaja, yrittäjä ja kirjailija. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisromaani, joka aloittaa Kaksoisauringot-fantasiatrilogian.

Eletään ihmisten ajanlaskun mukaan vuotta 2865 ja vuotta 524 jt (= jälkeen tulilintujen karkottamisen) seleesien ajanlaskussa. Myrskyisässä talviyössä ponnisteleva nuori nainen onnistuu vainoavista susistakin huolimatta pääsemään päämääräänsä, seleesien Seuran omistamalle talolle. Talon asukki, seuran monitaitoinen kartogarafi Corildon Ma’Bathae, ottaa naisen hoiviinsa, vaikka tässä onkin jotain omituista. Ensinnäkin hän näyttää menettäneen muistinsa tyystin. Nimekseen hän sanoo Aleia, mutta on epävarmaa onko nimi oikea. Toisekseen naisessa pilkahtelee ominaisuuksia, joita kenelläkään ihmisellä ei pitäisi olla. Huolestunut Corildon päättää viedä suojattinsa kotimaahansa Seleesiaan, mutta eipä hän arvaakaan, miten haasteellinen matkasta tulee! Joku on Aleian kannoilla pahoissa aikeissa, ainakin siltä vaikuttaa. Vaaraan joutuvat myös kaikki Aleiaa auttaneet ja suojelleet. 

Kirjan maailma on kuin viktoriaanisen kauden villistä lännestä. Matkustusvälineitä ovat höyryjunat, höyrylaivat ja hevospelit. Viestejä lähetetään sähköttämällä ja kirjeitse. Iltaa vietetään kabareissa ja savuisissa kapakoissa. Revolverien ja kiväärien kanssa riehuvat miesryhmät pitävät muita pelossa ja korruptoitunut virkamieskunta kääntää katseensa. Katupojat tekevät henkensä pitimiksi roistoille palveluksia Dickensin romaanien mallin mukaan. Tällaisen elämän rinnalla kukoistaa seleesien yliluonnollinen maailma. Seleesit tarkkailevat luontoa ja muutoksia sen lainalaisuuksissa ja vetävät luonnosta itselleen maagista voimaa. Tämä nostattaa ihmisissä pelkoa ja vihaa, villejä huhuja ja vaarallisia ennakkoluuloja. Erilaisuuden pelko ja muukalaisviha ovat kirjan kantavia teemoja ja hienosti kuvattuja. Sen sijaan rakkaustarina on kuin velvollisuudesta kirjoitettu, melko kliseinen ja väkinäinen. Se ei sovi kirjaan, jossa muuten on ilahduttavaa tuoreutta ja kansainvälistä meininkiä.

Kirjassa sivutaan niin topakan Aleian kuin surumielisen Corildonin menneisyyttä, mutta kovin ylimalkaisesti. Siksipä päällimmäiseksi jääkin kutkuttava uteliaisuus, jonka vuoksi jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Ehkä tulee selvitys muihinkin asioihin kuten kaksoisauringot-käsitteeseen ja tulilintujen merkitykseen

PS. Lisää tietoa Kaksoisauringot-trilogiasta löytyy osoitteesta seleesia.com. Erika Vikin itsensä maalaamia kuvia henkilöistä (Corildon on kuin oopperalaulaja Dmitri Hvorostovski!) ja taustatietoa kirjan maailmoista.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Luciferin oppipojat

Kustantaja: WSOY 2016

JP Koskinen on kunnostautunut monilla kirjallisuudenaloilla kuvakirjoista historiallisiin romaaneihin ja fantasianovelleista tietokirjoihin. Luciferin oppipojat on tieteisromaani, jossa jännittävän seikkailun varjolla käsitellään sellaisia suuria kysymyksiä kuin usko, petturuus ja ihmisyys.

Ollaan 2100-luvun puolivälissä. Ihmiset ovat perustaneet siirtokunnan Olympos-planeetalle, mutta sota kapinallisia kyborgeja vastaan on ajanut siirtokunnan ahtaalle. Avuksi lähetetään Gabriel Bonhomme XIV:n johtama kuuden ihmisen ja kahdentoista kyborgin joukko. Kapteeni Bonhomme on todellinen sankari ja ihmemies, joka on tutkinut avaruuden salaisuuksia, mullistanut käsityksen ihmiskunnan historiasta ja samalla surmannut Jumalan. Matkalla Olympokselle hänen miehistönään ovat pilotti Liu, mekaanikko Helen LeMall, aseteknikko John Smith, kyborgivastaava Anastasia Arpova ja kokki Jens Torvald. Heti alkuunsa miehistö vaikuttaa omituisen uhmailevalta ja näsäviisaalta eivätkä huolet lopu siihen. Alus vastaanottaa salaperäisen viestin, jossa varoitetaan petturista. Varusteita tarkistettaessa löytyykin ylimääräisiä aseita ja pelastuskapseleita. Ruokaa kuluu enemmän kuin pitäisi. Mitä on tekeillä? Onko joku miehistöstä muuta kuin esittää?

Kirjan minäkertoja on kapteeni Bonhomme. Ensi alkuun hän vaikuttaa yksinäiseltä ja väärinymmärretyltä taistelijalta, jolle isänmaan etu on kaikki kaikessa. Hän itse uskookin järkähtämättä tekojensa oikeellisuuteen, vaikka kärsimään joutuisivat niin perhe kuin poikkipuolin asettuvat sivulliset. Vaimo hoitaa kotia ja vanhenee yksinään, kun isäänsä ihannoivat pojat kohtaavat loppunsa avaruudessa. Mikä voima Bonhommea ajaa? Onko hän itse jollakin tapaa petturi? Ainakin hänen näkemyksensä ihmisestä (ja jumalistakin) on aika synkeä:

-          … vapaa tahto ei ole pyrkimystä hyvään vaan mahdollisuus tehdä pahaa, yllättää tavalla, jota kukaan ei ole älynnyt edes kuvitella.

-          Mitä järkeä siinä olisi?

-          Missä? Pahanteossa? Ei välttämättä mitään, mutta sekin on vapaan ihmisen yksi mahdollisuus.

Koskinen kuljettaa tarinaa jouhevasti ja matkan varrella sopivasti yllätyksiä tarjoten. Hänen tapansa kirjoittaa on ilahduttava – kaunista ja hyvää suomen kieltä ilman turhia täytesanoja ja koukeroita. Tämä kirja saattaisi kiinnostaa nuoriakin.