Kustantaja:
Gummerus 2020
Alkuteos:
Konbini ningen
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Keiko on jo lapsena omanlaisensa. Hän ottaa asiat kirjaimellisesti
eikä ymmärrä, miksi häntä nuhdellaan täysin järkiperäisestä toiminnasta.
Jos poikien tappelu pitää lopettaa nopeasti, niin lapiolla päähän kalauttaminen toimii varmasti. Jos isän mielestä linnunliha on herkkua, niin miksi puistosta kuolleena löytyneestä lemmikkilinnusta ei voi valmistaa ruokaa?
”Miten saisimme hänet ’paranemaan’?” kuulin äitini
kysyvän isältä, kun he neuvottelivat tilanteestani erään kerran. Muistan
ajatelleeni, että minun olisi itse korjattava jotakin itsessäni. Toisinaan isä
vei minut autolla toiseen kaupunkiin terapiaan. Heti ensimmäiseksi epäiltiin,
että perheessämme olisi jotakin vialla. Isäni oli kuitenkin rauhallinen ja
vakavamielinen pankkivirkailija, äitini puolestaan hieman arka mutta
lempeäluontoinen, ja pieni sisarenikin rakasti minua. ”Osoittakaa joka
tapauksessa rakkauttanne, kaitsekaa häntä kaikessa rauhassa”, vanhempiani
opastettiin tavalla, josta ei ollut harmia muttei erityisemmin hyötyäkään.
Jatkossa Keiko pitää suunsa supussa ja omatoimisuuden
sijasta vain matkii muita tai seuraa annettuja ohjeita pienintä piirtoa myöten.
Perhe huokaa helpotuksesta. Opiskeluaikana Keiko näyttää kaikkien silmissä jo
täysin normaalilta hakeutuessaan osa-aikatyöhön konbiniin eli lähikauppaan. Keiko
itse tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa selvillä vesillä. Toimintaohjeet
ovat tarkat ja päivät seuraavat toisiaan turvallisen samanlaisina.
Olin taitava matkimaan meille takahuoneessa
näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin
opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat…
Konbinissa oli
täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan
myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden
ulkopuolisessa maailmassa.
”Tavalliseksi ihmiseksi” muuntautumisessa auttaa jälleen
muiden tarkkailu. Keikon puhetyyli muokkautuu lähimpien työtoverien puheen
mukaiseksi (pienin muutoksin) ja pukeutuminen näiden pukeutumistapaa noudattavaksi
(mukaillen, jottei matkiminen olisi ihan ilmiselvää).
Izumin ollessa vessassa olin kirjoittanut
ylös hänen saappaidensa pohjassa lukevan merkin nimen ja mennyt sitten samaan
liikkeeseen ostamaan ballerinat.
”Eikä! Oikeasti! Tarkoitatko niitä
tummansinisiä? Sinulla oli ne joskus töihin tullessa, tosi nätit!”
Vastasin
Izumille jäljitellen Sugawaran puhetapaa, vaihdoin vain sanojen loppuja hieman
aikuisempaan tyyliin.
Perheen helpotus on kuitenkin ennenaikaista, sillä
kahdeksantoista vuotta myöhemmin Keiko on yhä osa-aikatöissä samassa myymälässä.
Hän on 36-vuotias naimaton nainen eikä ole hakeutunut kunnolliseen työhön! Epänormaalia
ja epäilyttävää!
Yllättäen apu saattaa löytyä työtoverista, ylimielisestä ja laiskasta
Shiraha-nimisestä miehestä. Jospa tehtäisiin yhteistyötä: Keiko tarjoaisi
asunnon ja ruoan ja Shiraha vakuuttaisi läsnäolollaan, että nyt ollaan
normaalilla tiellä kohti avioitumista ja lapsia. Kaikki olisivat iloisia
eivätkä enää sekaantuisi Keikon elämään.
Minut oli ensi kertaa todella hyväksytty
osaksi porukkaa. Tuntui kuin he olisivat toivottaneet tervetulleeksi omalle
puolelleen.
Kuunnellessani,
miten naiset jatkoivat keskustelua sylki pärskyen, tajusin tähän asti olleeni
heidän näkökulmastaan ’”toisella puolella”. Nyökyttelin reippaasti ja totesin
Sugawaran puhetyylillä: ”Totta tosiaan!”
Muratan teos on lyhyt, mutta onnistuu omalla hieman vinksahtaneella tyylillään käsittelemään japanilaisen yhteiskunnan ongelmia: tiukkaa
sitoutumista työhön, tasapäisyyden ja normaaliuden vaatimusta ja naisten
pakottamista perinteisiin roolimalleihin. Kaikki tämä kuvataan ihanan
omaperäisen ja vilpittömän Keikon kautta, jonka kertomus paikoin huvittaa,
mutta suurimman osan aikaa saa hieman mietteliääksi. Ensi alkuun kepeältä
tuntunut Lähikaupan nainen onkin melko piikikäs teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti