21.9.2020

SOUDAKOVA, ANNA: Mitä männyt näkevät

Kustantaja: Atena 2020

Anna Soudakova (s. 1983) syntyi Leningradissa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana perheensä mukana Suomeen. Mitä männyt näkevät on Soudakovan esikoisteos ja pohjautuu hänen isoisänsä elämäntarinaan. Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu sairaalaan, vanhan miehen vuoteen äärelle. Ukki keventää tunnelmaa ja kiteyttää asioiden tärkeysjärjestyksen halatessaan pientä lapsenlapsenlastaan: ”Kaikkein tärkein ihminen. Se on tässä.”

Siirrytään ukin muistojen alkuun. Kesäkuussa 1936 Juri (Jura) täyttää viisi vuotta. On turvallista ja huoletonta. Syödään herkkuja ja lauletaan. Aikuiset salaavat huolensa kadonneista sukulaisista. Syksyn tullessa perheestä on jäljellä enää mummon ja vaarin hoitamat Jura ja isosiskonsa Maria; äiti ja isä, tädit, sedät, serkut – kaikki ovat poissa eikä heidän kohtaloistaan kerrota omaisille mitään.

Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu.

”Isänmaan vihollisten” omaiset karkotetaan Leningradista Taškentiin. Isovanhempien kuoltua Juri ja Maria joutuvat lastenkotiin, jossa ei kurituksia ja nöyryytyksiä säästellä. Ammattia ei petturivanhempien jälkeläinen voi vapaasti valita eikä hyödyntää todellista lahjakkuuttaan, mutta ahkera ja tunnollinen Juri valmistuu kuitenkin insinööriksi.

Lastenkodin koulussa opiskellaan jossain kaukana, kuin toisella planeetalla tapahtuvia ihmeitä, valloituksia ja mahtipontisia voittoja. Kaikesta siitä oli kiittäminen Aurinkoisää, joka valvoo kaikkialla, myös luokkahuoneessa seinällä roikkuvassa kuvassa. Aurinkoisä on pelastanut heidät ja antanut vakaan kodin ja huolehtinut siitä, etteivät heidän petturivanhempansa voi enää myrkyttää lastensa mieltä.

Petroskoilaisella traktoritehtaalla nuorella Tanjalla on omat ongelmansa. Hänen äitinsä ja sisarpuolensa sukunimi on turvallinen Artamonov, mutta Tanjalla on Kanadasta Karjalaan tulleen suomalaissyntyisen isän mukaan epäilyttävä Hall. Eräänä päivänä Tanjan huomiota kiinnittää työpaikalla kuulutus, jossa puhelimeen kutsutaan Juri Artamonovia. Sukulainen?

Puute ja selviytyminen kulkevat mukana aamusta iltaan. Äänetöntä taistelua pitää käydä yhtä aikaa useammalla rintamalla. Heille huonetta vuokraavien naapureiden kanssa, joiden mielestä he ovat aina tiellä, pitävät valoja päällä liian myöhään, sulkevat ovet äänekkäästi, keittävät liian usein vettä ja kuivattavat pyykkejään turhan pitkään pihalla…. Leipäkaupan myyjän kanssa, jonka hyllyt ovat aina tyhjät, mutta tiskin alus turpoaa lahjuksia odottavia ruokatarvikkeita. Yhteiskunnan kanssa, joka on ottanut silmätikukseen tytön, jonka passissa lukee kansallisuutena ”suomalainen”.

Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat tyttären. Muutetaan Leningradiin, opiskellaan lisää. Elämä muuttuu vähitellen vapaammaksi ja vauraammaksi ja 1980-luvun lopulla on jo mahdollista saada asunto kokonaan omaan käyttöön, oma auto ja datša Tveristä. Samaan aikaan arkistot aukeavat, omaiset saavat tietoa ja sodan aikana syyttöminä teloitetut rehabilitoidaan. Karjalasta löytyvät Sandarmohin mäntymetsästä tuhansien teloitettujen joukkohaudat, minne Jurikin voi nyt kiinnittää ristiin viisi muistolaattaa.

He sytyttävät viisi hautakynttilää ja asettavat ne sammaleelle. Hengittävät metsän hiljaisuutta. Ottavat vastaan elokuun auringon siunauksen. Maria pyörittää sormissaan männyn rungon pihkaa. Tartuttaa siihen nämä tunteet ja muistot, tuoksut ja äänet, sammaleen pehmeyden jalkojen alla ja kaikki nämä ihmiset, tutut ja tuntemattomat – elävät ja nukkuvat.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa ja naapurimaa Suomi avaa ovensa suomalaistaustaisille inkeriläisille ja ennen sotia Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten jälkeläisille. Jurin perhe ei pitkään mieti. Nyt on edessä uusi kulttuuri ja uusi kieli, mutta Juri sopeutuu tähän kiitollisena. Vielä hänen pitää kuitenkin kokea se, miten Venäjällä historia muokataan uusiksi – sen mukaan Sandarmohin joukkohaudat olisivatkin suomalaisten sodan aikana teloittamien venäläisten hautoja. Petos on musertava.

Mitä männyt näkevät -romaani kertoo hirveistä ajoista ja hirveistä asioista, mutta se kertoo myös sitkeydestä, peräänantamattomuudesta, uskosta ja rakkaudesta. Kieli on kaunista ja kiihkotonta, välillä hieman ironista, mikä lisää tarinan vaikuttavuutta.  Ilmeikkäät luontonkuvaukset tuovat lukijan koettavaksi äänet, värit ja tuoksut. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti