WESTÖ, KJELL: Tritonus

 Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Tritonus

Suomennos: Laura Beck

Kjell Westön romaani Tritonus puhuu musiikista. Siihen viittaa kirjan nimikin: tritonus on intervalli, jota keskiajalla pidettiin paholaisen musiikkina ja jonka käyttö kiellettiin valistusaikaan saakka. Nykyään sitä käytetään metallimusiikissa ja hälytysajoneuvojen äänimerkeissä.

Kirjassa keskustelu liikkuu bluesista ja laulelmista klassiseen musiikkiin. Esimerkiksi Sibeliuksen ja Mahlerin teoksista puhutaan pelkillä numeroilla - kiinnostavaa kyllä sinällään, mutta musiikkitietämykseltään rajoittuneelle lukijalle vaikeaa. Juoni jää miltei musiikkitietämyksen jalkoihin, vaikka toki siinäkin on mielenkiintoista monikerroksellisuutta.

Tarina jakaantuu kahteen osaan. On Syyskirja, jossa tutustutaan ulkosaaristossa sijaitsevaan (kuvitteelliseen) Ravaisten saareen ja kirjan henkilöihin. Kesäkirjassa puolestaan paljastetaan menneisyyden salaisuuksia, jotka on yritetty unohtaa, mutta jotka silti yhä vaikuttavat ihmisten väleihin ja käytökseen. Kertojina vuorottelee kaksi henkilöä eli Thomas Brander ja Reidar Lindell.

Thomas Brander on 58-vuotias kapellimestari ja klarinetisti, joka aikoinaan saavutti riemuvoittoja konserteissaan ja levytyksissään. Nyt hän on väsynyt ja alakuloinen. Musiikki ei puhuttele entiseen tapaan, tulee epäonnistumisia niin kapellimestarina kuin solistina ja esiintymiskutsut vähenevät.

Unettomia öitä ja painajaisia Branderille aiheuttaa etenkin muisto Zaventemista, joutuminen lentokentällä aivan lähelle terroristien hyökkäystä. Ovat myös sotkuiset naissuhteet ja #metoo-kampanjan kohteeksi joutuminen. Viimeisin suhde nuoren viulistin Kristan kanssa on muodostunut Branderille painajaiseksi, vallankäytön ja taitavan ilkeilyn näyttämöksi.

Branderia vaivaava riittämättömyydentunne on paljolti peräisin lapsuudesta, jäämisestä vertailussa aina Gustav-veljen jalkoihin. Gustavin surullinen kohtalo vain lisää syyllisyydentunteen Branderin ennestäänkin suureen taakkaan. Isänäkään hän ei tunne oikein onnistuneensa, vaan ainoa poika Vincent (Vinnie) on jäänyt etäiseksi työkiireiden vuoksi.

Hän yritti lohduttautua sillä että oli ajanut satoja kilometrejä pimeässä näkemättä mitään kuvia silmiensä edessä. Ei Zaventemista, ei Kristasta, ei Gustavista. Yleensä kuvat välähtelivät hänen silmissään kun hän ajoi, ja hän tapasi kuulla ääniä: räjähdyksiä, rikki helähtäviä ikkunaruutuja, paniikin vallassa itkeviä ja huutavia ihmisiä. Ja hän kuuli äänten puhuvan, aivan lähellä korvaansa. Gustavin ääni, alistuneisuudesta paksu, hillityn vihamielinen, Vincentin ääni, matala ja vastahakoinen, joskus suorastaan jyrkkä. Ja Kristan monotoninen ääni, sitä torjuvampi ja metallisempi, mitä selvemmin hän tajusi että Brander oli kierähtänyt selälleen ja kääntänyt vatsansa esiin, että tämä anoi armoa kuin lyöty eläin.

Ehkäpä juuri näyttämisenhalu saa Branderin rakentamaan Ravaisiin oikean luksushuvilan hisseineen ja porealtaineen. Siellä hän haluaa toisaalta käpertyä yksinäisyyteensä kuin sairas eläin ja toisaalta syventyä musiikkiin. Saaren asukkaat eivät tällaista eristäytymistä ymmärrä, vaan pitävät sitä ylimielisyytenä.

Lähin naapuri ja Branderin ikätoveri Reidar Lindell ottaa kuitenkin Branderin hoiviinsa. Lindell on leskimies, psykologi, kunnanvaltuutettu ja kitaristi paikallisessa viihdeyhtyeessä. Impulsiivinen, ulospäin suuntautunut ja joskus liiankin innokas ajamaan läpi ideoitaan. Miesten tutustuminen tapahtuu varovasti, tunnustellen ja välillä toisen käytöstä väärin tulkiten, mutta musiikin lisäksi löytyy muitakin yhdistäviä tekijöitä. Ystävyys syntyy ja kestää.

Saarella asuva joutuu pakostakin ottamaan kantaa asioihin. Ovat äärioikeistolaiset aatteet ja maahanmuuttajien asema. Ovat saariston luontoa koettelevat katastrofit ja ihmisiä uhkaava pandemia. Ovat taloudelliset realiteetit. Ovat tunteet rakkaudesta vihaan ja ilosta suruun. Ovat sairaudet, mielenterveyden ongelmat ja kuolema.

Musiikin lisäksi Tritonus pohdiskelee hyvyyden ja pahuuden käsitteitä. Voiko ihmisiä luokitella tällaisten käsitteiden perusteella? Ovatko ”hyvien” ihmisten saavutukset arvokkaampia kuin ”pahojen”? Kirjan henkilöt käyvät kovaa taistelua sisäisten riivaajiensa kanssa, mutta jonkinlainen voitto näyttäisi olevan saavutettavissa. Kaikilla on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä.

Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia vain hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? Ja vaikka olisi mahdollista luoda pitävä määritelmä hyvyydelle: mitä länsimaisesta kulttuurihistoriasta jäisi jäljelle, jos kaikki kusipäiden luomukset poistettaisiin?