Kustantaja: Gummerus 2022
Alkuteos: Voksne mennesker
Suomennos: Aino Ahonen
Juuri neljäkymmentä vuotta täyttänyt norjalainen Ida
menestyy hyvin työssään arkkitehtina, mutta on yksityiselämässään hukassa.
Jostain syystä hän deittailee pelkästään varattuja miehiä toivoen, että joku
heistä jättäisi vaimonsa ja lapsensa ja perustaisi perheen Idan kanssa. Mitään
moraalista vastuuta käytöksestään tämä nainen ei tunne, mutta hänen
epätoivoinen innokkuutensa pelottaa kaikki ehdokkaat tiehensä.
…onko minun velvollisuuteni sanoa topakasti mutta
flirttaillen, että kuulepa, eiköhän tämä mene nyt liian pitkälle,
ajattelisit vaimoasi ja lapsiasi, kun haluaisin heidän viis veisaavan
vaimoista ja lapsista. Pitäisikö mennä nukkumaan yksin ylväine periaatteineni,
halata itseäni sängyssä ja ajatella suurenmoista itsekunnioitustani, en saa
hyvyyden ja kunnollisuuden vastineeksi yhtään mitään.
Neljäkymmenvuotispäivän lähestyessä Ida on havahtunut
siihen, että aika lapsen saamiseen on käymässä vähiin. Niinpä hän päättää
pakastuttaa munasolujaan ruotsalaisella lapsettomuusklinikalla siltä varalta,
että voisi hyödyntää niitä lähivuosina. Tuntuu siltä, ettei Ida ole erityisen
innostunut lapsesta sinällään, vaan pitää vauvaa keinona päästä jonkin yhteisön
jäseneksi. Eroon yksinäisyydestä.
Nukun yksin ja herään yksin ja olen yksin lähtiessäni
töihin ja palatessani töistä, en aio valittaa, en ala valittajaksi. Mutta
yksinolo on yhä suuremmaksi kasvava kehä, ellen löydä poikaystävää, ellen löydä
ketään, kenen kanssa käyttää tallettamani munasolut, ja edessäni voi olla viisi
tai kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä täsmälleen samanlaista vuotta,
tästä ikuisuuteen.
Ruotsista palattuaan Ida matkustaa suvun kesämökille, missä
on tarkoitus juhlia kuusikymmentäviisi vuotta täyttävää äitiä. Hän kuvittelee
kertovansa siellä päätöksistään ja mahdollisista pikaisista vauvauutisista, joiden
uskoo ilahduttavan etenkin äitiä. Idan pikkusisko Marthe nimittäin on jo vuosia
yrittänyt saada lasta miehensä Kristofferin kanssa ja kokenut pari keskenmenoakin.
Marthe ennättää kuitenkin kertoa ensimmäisenä oman ihanan uutisensa.
Idan sisimmässä myrskyää: pikkusiskolla on jo entisestään mukava
aviopuoliso ja bonuslapsena miehen kuusivuotias tytär Olea – ei hän ansaitsisi
enempää! Vanhat kaunat nousevat pintaan. Ida on aina tehnyt kaikkensa
miellyttääkseen äitiä ja ollut esimerkillisen kiltti ja ahkera, mutta joutunut
silti seuraamaan sivusta, miten äidin hellyys on keskittynyt sairastelevaan
pikkusiskoon. Ida on varma, että Marthen sairauskohtaukset ovat voimistuneet
juuri silloin, kun Idalla olisi ollut mahdollisuus loistaa.
Tämän lisäksi Marthe esiintyy kuin omistaisi mökin;
ulkoseinien värikin on muiden mielipidettä kysymättä muutettu! Kiukuissaan Ida
alkaa rapauttaa pikkusiskonsa onnea ja turvallisuudentunnetta. Hän nälvii. Hän
jättää huomiotta Marthen yritykset saada myötätuntoa. Hän yrittää lyödä kiilaa
perheenjäsenten välille. Ainoastaan äidin miesystävä Stein tuntuu huomaavan,
mitä on tekeillä, mutta Ida ei välitä hänen varoituksistaan. Mitä tuleekaan
vielä tapahtumaan?
Toki siskokset välillä uskoutuvat toisilleen ja tuntevat
myötätuntoa, mutta sitten Idaan iskee taas ihana iso äkkikiukku ja sen
seurauksena uusi kataluus. Pitkään mielikuva Idasta onkin pelkästään
negatiivinen, mutta vähitellen selviää häntä piinaava ahdistus siitä, ettei ole
kenellekään tärkeä. Onko hän siis oikeastaan edes olemassa?
…raavin ja ruoputan ihmisiä vain, jotta joku tietäisi
minun olevan olemassa, vastaisi minulle.
Mikään ei voisi olla paremmin -teosta kuvataan
kipeänhauskaksi, mutta kirja herättää pikemminkin myötätuntoa kuin naurua. Se
on sekä tiheätunnelmainen kuvaus ihmisten välisistä jännitteistä että
hienovarainen katsaus kutakin heistä muokanneeseen menneisyyteen, mitä tukee moniulotteinen
kielikin. Kirjan loppu kuitenkin hämmentää – se jää avoimeksi ja lukijan
tulkinnan varaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti