Kustantaja: Otava 2023
Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaanin
minäkertoja työskentelee kirjastonhoitajana Kansalliskirjastossa ja elelee
yksinään äidin jouduttua mielenterveyssyistä hoivakotiin ja isän mentyä uusiin
naimisiin. Kertojalla on mielessä projekti, joka pitäisi saada nopeasti alulle
ja myös päätökseen, sillä hän uskoo vuoden päästä olevansa jo kuollut.
Mies haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää. Siksi
hän aikoo kaivertaa kuparilevyille parikymmentä kauneinta trooppista perhosta
ja värittää kuvat käsin akvarellitekniikalla. Vuosia aiemmin hän tapasi eräällä
perhosmatkalla itseään huomattavasti vanhemman venäläisen emigrantin, Sergein, jonka
kanssa syntyi hyvä perhosveljeys. Ja Sergei omistaa merkittävän trooppisten
perhosten kokoelman!
Vuonna 1998 kertoja sitten matkustaa Sergein luo
Yorkshireen, Englantiin. Päivät vierivät pakottomina. Miehet puuhailevat omilla
tahoillaan; kertoja maalaa pikkutarkkoja akvarelleja ja vaeltelee ihailemassa
Yorkshiren lempeämuotoisia kukkuloita, Sergei hoitaa puutarhaa ja tekee ruokaa.
Aina yöllä jääkaapista löytyy täydellinen kalkkunavoileipä siltä varalta, että
vieraalla sattuisi herätessä olemaan nälkä.
Kertojan mielessä Sergein kanssa käydyt keskustelut ja omat
ajatukset sulautuvat yhteen. Kummankin miehen vanhemmat ovat eri syistä
vetäytyneet lapsensa elämästä ja sulkeutuneet omaan maailmaansa. Kummankin elämässä
on ollut vain yksi tärkeä nainen, Sergeillä Olga ja kertojalla Saara. Onko
kaikelle käyttämättä jääneelle rakkaudelle olemassa varasto, josta hänkin ehkä
voisi vielä joskus ammentaa?
Miesten puheenaiheet liikkuvat puutarhanhoidosta Venäjän
kansan sielunelämään. Pudotellaan kummallekin tärkeiden henkilöiden nimiä. On
Maria Sibylla Merian, joka 1600-luvulla kuvasi maalauksissaan perhosten
metamorfoosin. On perhosista innostunut kirjailija Vladimir Nabokov. On
Albrecht Dürer ja kuvasarja Jeesuksen kärsimyshistoriasta. On valokuvaaja Josef
Sudek yhä pelkistetyimpine kuvineen. On Milan Kundera, jonka romaanista kertoja
omi yöseikkailuihinsa salanimen Tuomas.
Tärkeimmäksi nimeksi nousee kuitenkin 1800-luvulla elänyt
taidemaalari James McNeill Whistler, jonka öistä Venetsiaa kuvaavaa maalausta
eli nokturnoa Sergei on jaksanut tutkia yö toisensa perään. Löytyykö siitä
vastaus yön todelliseen sisältöön; yön, jonka varjo piilee hänen itsensäkin
sisällä? Kertoja sen sijaan päätyy siihen, että Whistlerin yön takana piilee
rakkaus ja elämä, ihmisen vastalause katoamiselle.
Kirjailijaa askarruttaa eniten kauneuden olemus: missä
kauneus näkyy, miten me sen koemme? Ajatus haarautuun tässä moneen suuntaan,
ennen kaikkea pohdiskeluun Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Ihminen ei
valitettavasti ole pystynyt toteuttamaan Jumalan häneen kohdistamia suuria
suunnitelmia hyvyydestä ja kauneudesta.
Kauneus oli maailman pelastus, koska se kantoi sisällään
myös hyvyyttä. Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä,
jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan. Samalla
kauneus haihtui kuoleman murhenäytelmän edessä, ja Luojan sinänsä
mielenkiintoiset suunnitelmat raukesivat tyhjiin.
Täydellisin ja harmonisin kauneus löytyy luonnosta, mutta
ihmiset ovat häirinneet luonnon mekanismia hävittämällä kukkaniittyjä ja metsiä
sekä ajamalla neuroottisesti nurmikoitaan. Luonto pyrkii kuitenkin korjaamaan
itseään, joten maaseudun tyhjeneminen ja autioituvat pihat saattavatkin lopulta
kääntää tilanteen perhosten voitoksi. Toki mies tajuaa oman projektinsa
ironisuuden: se lepää neulalla lävistettyjen kuolleiden perhosten varassa.
Haahtelan koko tuotannon läpi kulkee tunne pyhyydestä ja
rauhasta, mutta ryppyotsaista julistusta niissä ei ole vaan välillä lukijan
yllättää naseva ironinen oivallus. Ajatukset ovat välillä niin syvällisiä, että
niitä pitää ajan kanssa mietiskellä päästäkseen niiden ytimeen. Silkkaa
kauneuttahan tämä on!
Niityn takaa kajasti myöhäisen syksyn valoa, joka teki
kaikesta kevyttä, kangastuksenomaista, kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen
kuultopaperi.
Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku,
kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta
joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se
kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä oli eli elämäänsä yksilöistä
riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista,
sen raukeamista tyhjiin.
Tämän kirjan lukemista kyllä odotan. Pidin kovasti viimeisimmästä Totuuden kaipuu -trilogiasta.
VastaaPoistaMinulle Haahtelan kirjoista rakkain on Hengittämisen taito, mutta kaikista muistakin olen kyllä pitänyt.
Poista