Kustantaja: Siltala 2023
Alkuteos: Hiver á Sokcho (2016)
Suomennos: Anu Partanen
Sokcho on pieni eteläkorealainen kaupunki kuudenkymmenen
kilometrin päässä Koreoiden rajasta. Kesällä sinne saapuu turisteja nauttimaan uimarannoista tai tekemään pyhiinvaellusmatkan paikkaan, jossa
filmattiin kuuluisan miesnäyttelijän tähdittämä tv-sarja. Talvella Sokcho on
autio ja kylmä. Suolainen tuuli pyyhkii sähköpiikkilanka-aitojen repimää
rantaa. Neonvalot välkkyvät tyhjillä kaduilla.
Sokcho odotti tihkuen talvea ja kalaa.
Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja,
ihmisiä, kevättä.
Kirjan minäkertoja on 23-vuotias nainen, joka tietää
isästään vain sen, että tämä oli työmatkallaan Etelä-Koreassa poikennut
ranskalainen. Korealainen äiti on kasvattanut tytön yksinään ansaiten elantonsa
myymällä kalatorilla mereneläviä ja niistä tekemiään herkkuja. Äidin taidot
ovat saaneet tunnustusta: kaupungin kalakauppiaista ainoastaan hän saa valmistaa
pallokalaa, jonka sisäelimet ovat tappavan myrkyllisiä.
Nuoren naisen ja hänen äitinsä välit vaikuttavat
ongelmallisilta. Äiti haluaisi takertua tyttäreensä ja nukkua tämä vierellään.
Tytär taas on alkanut kaihtaa kosketusta, mikä nakertaa myös suhdetta
poikaystävään. Tämän lisäksi naisella on ongelmia syömisen suhteen. Äidin
seurassa hän kyllä pakottautuu syömään etovasta tunteesta huolimatta, koska se
ilahduttaa äitiä: ”Olet niin kaunis kun syöt, oma tyttäreni.” Koko ajan
nainen kuitenkin tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja vääränlaiseksi.
Kertoja työskentelee vaatimattomassa pensionaatissa, joka
uusien hotellien valmistuessa alkaa olla taloudellisissa vaikeuksissa. Nyt
talvisydännä asiakkaita on vain muutama: kasvojen kauneusleikkauksesta
pääseudulta toipumaan tullut nuori nainen ja hänen poikaystävänsä sekä
japanilainen vuorikiipeilijä. Sitten saapuu Yan Kerrand, ranskalainen sarjakuvataiteilija,
jonka harmaasävyisissä töissä arkeologi-sankari kiertelee eri maissa.
Kerrand piristää mukavasti nuoren naisen tylsää arkea. Jo
avustaminen paperin ja musteen hankkimisessa on mielenkiintoista: mies ei
ainoastaan hypistele eri paperilaatuja, vaan koskettelee niitä myös kielellään
ja suullaan. Pensionaatissa kertoja tarkkailee salaa oven raosta, miten mies
yrittää luoda uuteen teokseensa naishahmoa. Hänen tarinoissaan ei ole aiemmin
juuri naisia ollut ja nyt hahmon luominen on työn ja tuskan takana. Yritykset
päättyvät usein kuvan suttaamiseen.
Hän oli piirtänyt parkettilattian ja futonin
yksityiskohtaisesti, kuin vältelläkseen naista, mutta tämän kasvoton vartalo
halusi elää. Kun lyijykynällä piirretty ympäristö tuli valmiiksi, hän tarttui
mustekynään antaakseen naiselle silmät. Nainen nousi istumaan. Selkä suorana.
Hiukset taakse vedettyinä. Leuka odotti suuta. Kerrandin hengitys tiheni kynän
vetojen kiihtyessä, kunnes vitivalkoinen hammaspari räjähti paperilla nauruun.
Ääni oli naiselle liian matala. Kerrand kaatoi mustepullon, nainen horjahteli,
yritti vielä huutaa mutta mustetta valui hänen suuhunsa kunnes hän katosi.
Kertoja tutustuttaa Kerrandia paikallisiin nähtävyyksiin. Keskustelut
käyvät vähitellen melko henkilökohtaisiksi ja synnyttävät lähes eroottista
väreilyä. Silti mies aina lopulta etääntyy. Torjunnalta tuntuu sekin, ettei
mies suostu syömään naisen tekemiä ruokia, vaan tyytyy kaupasta ostettuihin
nuudeleihin ja kekseihin. Etsiikö Kerrand ehkä naisesta jotain piirrettä, joka
innottaisi häntä työssä? Nainen ei muuta haluaisikaan kuin elää hänen
kynänsä piirtämässä viivassa, hänen musteessaan, kylpeä siinä, ja hän unohtaisi
kaikki muut.
Vierailunsa viimeiset päivät Kerrand viettää huoneeseensa
sulkeutuneena, lähes maanisesti työhönsä syventyneenä. Hän
torjuu naisen, joka huoneita erottavan ohuen seinän takana kuuntelee yöllä ahdistuneena
ja harmissaan mustekynän tauotonta rapinaa.Tarina päättyy haikeasti ilman jäähyväisiä, mutta Kerrand jättää
naiselle kuitenkin lahjan: kuvan naisesta ja arvesta, jota tämä on aina
yrittänyt peitellä.
Ja tuo mies meren yllä,
talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen
hahmon, olkapää, vatsa, rinta, alaselkä, oheni sitten pelkäksi viivaksi,
mustejuomuksi reidessä missä näkyi pitkä, kapea
arpi,
siveltimen viilto
kalan suomussa
Sokcho talvella -romaani sisältää vain 148 sivua. Teksti on samalla kertaa tiivistä ja ilmavaa ja vetoaa kaikkiin aisteihin kuvatessaan kalatorin hajuja ja ääniä, ruoka-aineiden käsittelyä, radiosta virtaavaa K-pop-musiikkia, lunta kansallispuistossa, valuvaa mustetta. Kulttuurin erilaisuus heijastuu esimerkiksi kuvauksessa kuukalenterin mukaisesta uudenvuodenjuhlasta tai ihmisten asiallisessa suhtautumisessa kauneusleikkauksiin. On myös jatkuva pelko sodasta. Kirjan nimi ei siis viittaa vain vuodenaikaan, vaan ihmisten elämään välitilassa - talvessa joka ei ikinä pääty.
Ranskalaisen isän ja eteläkorealaisen äidin tytär Élisa Shua
Dusapin syntyi 1992 Ranskassa, mutta opiskelee ja asuu Sveitsissä. Vuonna 2016
ranskaksi ilmestynyt esikoisteos Sokcho talvella palkittiin Sveitsissä ja
Ranskassa, mutta herätti laajempaa kansainvälistä kiinnostusta vasta, kun
kirjan englanninnos voitti vuonna 2021 parhaan käännöskirjan National Book
Awardin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti